“Huomispäivän Hervanta” – vai Suomen hirvein lähiö?

1970-luvun puolivälin tietämillä Tampereen tuoreella tytärkaupungilla Hervannalla oli ongelma, tai pikemminkin ongelmia.

Kaupunginosan elementtitaloista koostuvaa kaupunkikuvaa haukuttiin epäonnistuneeksi ja yksitoikkoiseksi. Arkkitehti-lehden pääkirjoituksessa se nähtiin ”uuden kaupunkirakentamisen kukkana”, joka toistaisi ”vielä vuosikausia 1960-luvun kompaktikaupunkiajattelun karkeimpia virheitä”. Arkkitehti Osmo Lappo jopa totesi, ettei Hervannasta “inhimillistä asuinympäristöä saa enää tekemälläkään”. Eikä arvostelu rajautunut vain arkkitehtien keskuuteen: Hervannan isäksi kutsuttu, Tampereen tuolloinen kaupunginjohtaja Pekka Paavolakin on myöhemmin muistellut, kuinka harmaita ja rumia Hervannan kerrostalot olivatkaan.

Laatikoita, laatikoita ja vielä hieman laatikoita nousee metsän keskelle Hervannassa vuonna 1975. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Sanna-Mari Snellman-Vuorenmaa.

Ankeana pidetyn arkkitehtuurinsa lisäksi Hervannalla oli myös sosiaalisia haasteita. Ongelmana nähtiin varsinkin nuoriso, jota tuoreessa lähiössä oli poikkeuksellisen paljon: Hervannan asukkaista lapsiperheitä oli jopa yli kaksi kolmasosaa ja uusia hervantalaisia saattoi syntyä kolmekin sataa vuosittain. Lapsia ja nuoria siis riitti, mutta ylösrakentavaa tekemistä tai tiloja itsensä toteuttamiseen ei niinkään, olihan koko kaupunginosa edelleen yhtä rakennustyömaata. Hervannan historiasta kertovassa Hervanta – Vuorenpeikkojen maa -teoksessa onkin kuvattu, millaisia ajanviettotapoja paikallisilla nuorilla saattoi Hervannan alkuaikoina olla:

Hervannassa oli useita jengejä. Jengit haastoivat toisiaan tappeluihin jatkuvasti. Kaukajärven jengiä haastettiin kerran oikein kutsulla tappelemaan. Paikaksi oli sovittu Ahvenisjärven koulun piha. Meitä oli viitisenkymmentä poikaa, aseina oli mailoja, puukkoja ja ketjuja. Ei ne uskaltaneet tulla.” – Nimetön muistelija Hervanta – Vuorenpeikkojen maa -teoksessa.

Hurjassa maineessa olleita hervantalaisia Teekkarinkatu 13:n sisäpihalla vuonna 1977. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja Pentti Korhonen.

Hervannalle syntyikin valtakunnallinen maine lähiöistä kenties hurjimpana. Erityisesti nuoren tytärkaupungin menoa kauhisteltiin tamperelaisessa Aamulehdessä – siitäkin huolimatta, että poliisi vakuutti Hervannan Sanomissa, ettei Hervanta tässä mielessä poikennut merkittävästi muista Tampereen kaupunginosista.

“Vireän, vihreän ja viihtyisän” kaupunkiasumisen alueena markkinoidun kaupunginosan julkikuva oli siis vasta muutaman vuoden olemassaolon jälkeen muuttumassa irvikuvakseen. Hervanta kaipasi pelastamista – tai vähintäänkin sen julkinen imago kaipasi sitä.

Pietilät pelastaviksi enkeleiksi

Hervannan kaupunkikuvaa kohentamaan kutsuttiin 1970-luvun puolivälissä jo kansainvälistäkin mainetta saavuttanut arkkitehtipariskunta Raili ja Reima Pietilä, joiden tehtäväksi tuli suunnitella Hervannan keskustaan edustavia, kaavamaisen laatikkoarkkitehtuurin vastapainona toimivia julkisia rakennuksia. Valinta osui heihin, koska kaupunginjohtaja Paavolan mukaan tarvittiin arkkitehti, “jonka nenälle ei ollut mahdollista hyppiä”. Ja koska Alvar Aalto katsottiin jo liian vanhaksi tehtävään, Pietilät olivat seuraava vaihtoehto.

Raili ja Reima Pietilä sekä nimeämätön raidallinen kissa vuonna 1966, käynnissä mahdollisesti Malmin kirkon suunnittelutyö. Kuva: Wikimedia commons. Kuvaaja: Gustaf Wahlsten.

Pietilät sopivat työhön sikälikin, että Reima Pietilä oli jo julkisuudessa profiloinut itseään laatikkoarkkitehtuurin – josta juuri Hervanta lienee ollut edustavin tai varoittavin esimerkki – kriitikkona. Hän oli myös arvostellut Hervannan kaltaisia metsälähiöitä siitä, että ne olivat autoileville isille suunniteltuja: hänen mukaansa suunnittelutyössä tulisi kiireisten isien sijaan huomioida lähiöissä aikaansa viettävät, jalkaisin kulkevat äidit. Lisäkannustimena juuri Pietilöiden valintaan saattoi toimia sekin, että heidän suunnittelujäljestään oli Tampereella jo aiempi esimerkki – vuonna 1966 valmistunut Kalevan kirkko.

Pietilät laativatkin vuonna 1975 suunnitelman, jonka keskeinen ajatus oli luoda niin sanotusta Hervannan läntisestä keskusakselista selkeästi kaupunginosan muusta rakennuskannasta erottuva kokonaisuus. Kyseiseen kokonaisuuteen sisältyisivät muun muassa liikekeskus, urheilutalo, uima- ja jäähalli sekä seurakunta- ja vapaa-aikakeskus, johon sijoitettaisiin myös tuolloin vielä Messukylän seurakuntaan kuuluneen Hervannan oma kirkko.

Pietilöiden Arkkitehti-lehdessä julkaistu Hervannan läntisen keskusakselin asemapiirros. Suunnitelma toteutettiin vain seurakuntakeskukseen (13) ja kesäkirkkopihaan (14) asti, ja ulkoilmateatteri (15), lasten leikkirinne (16), urheilutalo (17), uimahalli (18), jäähalli (19), pallokentän pukusuojat (20) ja pienvenesatama (21) jäivät rakentamatta. Alkuperäinen kuva: Arkkitehti-lehti 5–6/1978, 58.

Luonnollinen, luokseen kutsuva linnoitus

Yksi tulevan rakennuskannan suunnittelutyön johtoajatuksista oli Reima Pietilän mukaan luonnollisen rakennuksen käsite, joka vaikutti myös tulevan seurakunta- ja vapaa-aikakeskuksen saamaan muotoon. Pietilän visioima luonnollisuus tarkoitti pyrkimystä luonnonomaisuuteen ja -läheisyyteen: hän katsoi, että uuden rakennuksen tilojen tuli olla “luonnon tilojen kaltaisia”, ja luonto löysikin tiensä muun muassa sen puisiin, luonnonvihreäksi sävytettyihin siirtoseiniin sekä kirkkosaliin, johon luonnonvalo lankeaa kattoikkunoista.

Seurakunta- ja vapaa-aikakeskusta nousee metsän keskelle oletettavasti vuonna 1978. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Raimo Kouhia.

Luonnollisen rakennuksen idean kannalta oli nurinkurista, että seurakunta- ja vapaa-aikakeskuksen toteuttaminen vaati sen paikalla olleen metsäluonnon väistymistä. Asia ei jäänyt Reima Pietilältä huomaamatta, ja aiheutti hänelle siinä määrin murhetta, että se vaikutti myös tulevan rakennuksen ulkoasuun: Pietilä kertoi myöhemmin, että hän yritti “tuoda menetetyt puut takaisin” ikkunoiden ääriviivojen muotoilulla. Rakennuksen ikkunoista tuli siis kunnianosoitus sen tieltä kaadetuille puille, vaikka yhteys ei välttämättä ilmenekään ensikatsomalla – ikkunat nimittäin rajaavat tyylitellyt kuusen ääriviivat niiden välissä olevaan tiilipintaan: katsojan täytyy siis ikään kuin osata “nähdä puut ikkunoilta”.

Tyylitelty kuusipuun muoto on jo havaittavissa rakenteilla olevan seurakunta- ja vapaa-aikakeskuksen ikkunoiden väleissä. Itse ikkunat puolestaan toistavat lähes yksi yhteen Hervannan näkyvimmän maamerkin, vesitornin, muotoa. Tämä yhteys on kuitenkin ilmeisesti sattuma: vesitorni nimittäin valmistui vasta neljä vuotta seurakunta- ja vapaa-aikakeskuksen jälkeen. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Raimo Kouhia.

Toinen seurakunta- ja vapaa-aikakeskukselle leimallinen ja myös sitä paikkaan sitova piirre oli punatiili, tai postmoderni tiili, kuten Reima Pietilä tätä suunnittelun johtoajatusta kutsui. Tiili oli Pietilöiden mielestä uuden kaupunginosan keskustalle luontevin, ellei jopa ainoa ajateltavissa oleva rakennusmateriaali – olihan Tampereen keskustakin punatiilestä tehty. Toiveena oli, että se liittäisi Hervannan keskustan Tampereen vanhan keskustan jatkoksi, jopa siirtäisi “Tammerkosken elämyksen” Hervantaan, mikä kirvoitti Pietilän suunnitelmiin muutenkin varsin pessimistisesti suhtautuneelta kollegalta Osmo Lapolta nasevan vastauksen: “Turha on toivo, ei se liity.” Toistakin mieltä asiasta saattoi olla:

Messukylän seurakunnan työntekijät oli kutsuttu kuuntelemaan kirkon rakennussuunnitelmaa, josta kertoi Reima Pietilä itse. Istuimme ‘puupukeilla’ hiekalla ja kuuntelimme ihmeissämme ja tietysti myös innoissamme rakennussuunnitelmasta. Muistan, miten oli vaikea hahmottaa, että ahaa, alttari onkin tuonne päin! Hän kertoi tiilistä ja puusta rakennusmateriaaleina. Muistan ajatelleeni, että punatiili onkin niin tamperelaista.” – Hervannan kirkossa nuorisotyönohjaajana työskennellyt Annuska Laurén (ent. Domke).

Pala Tammerkosken miljöötä Hervannassa. Istutuksien koosta päätellen vastavalmistunut Hervannan kirkko kesällä 1979 tai 1980. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Juhani Riekkola.

Aivan mikä tahansa tiili ei Pietilöille kuitenkaan kelvannut. He nimittäin katsoivat, että rakennuksen pinnan tuli olla käsityötä: käsin muurattu tiili toisi rakennukseen inhimillisyyttä, se voisi heidän mukaansa olla kuin “tiilistä lihaskudosta”, jonka pyöreät muodot herättäisivät “vaistomaisen halun saada koskettaa”. Parhaimmillaan rakennus myös vastaisi “ystävällisesti koskettamiseen”, ja siinä olisi jopa “äidillistä pehmeyttä”. Tällainen ajattelu oli melkoisen kaukana Hervannan teollisesta asuinrakentamisesta: elementtikerrostalojen vastapainoksi suunnitellut rakennukset eivät olisi elementeistä tehtyjä, vaan ihmisen ihmiselle tekemiä – ainutlaatuisia yksilöitä siinä missä hervantalaisetkin!

“Rakennusten ilmeen pitäisi olla seurallinen, vilkastuttava ja kulkemiseen sysäävä. Rakennukset houkuttavat luokseen, herättävät uteliaisuutta sisäpuolelle ohjaavin muuripinnoin. Mitähän siellä sivulla olisi?” – Reima Pietilä Arkkitehti-lehdessä vuonna 1978. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Kuvakulma Kulmala & Peltonen Oy.

Pietilöiden tiilisen vision toteuttaminen käytännössä olikin sitten kiharaisempi juttu. Reima Pietilä kertoi, että saadakseen tahtomansa lopputuloksen, hän joutui vaatimaan muurareita toimimaan vastoin oppimaansa, “pidättymään turmelemasta seinäpintaa painamalla sauma sisään kuten muurausohje vaatii”. Hankaluuksia aiheutui myös arkisemmasta syystä. Pietilä kertoi, että “kun muurausmalli viimein tuli, se oli niin epämääräisen näköinen, ettei kelvannut alkuunkaan”. Huonolle jäljelle löytyi kuitenkin selitys – kyse oli maanantaikappaleesta: “Vastaava mestari kävi valittelemaan, että miksi se nyt piti tehdä juuri maanantaina, kun se on se kankkuspäivä. No, sovittiin toinen viikonpäivä ja hyväksyttävä malli syntyi.”

“Nyt pihaa seuraa yllättävä sisähalli – ja siitä mennään sisään – lopuksi täysin neliön säännöllisyyttä lähentyvään tilaan. Luonnonmuodon semiotiikka on muuttunut selitystä kaipaamattomaksi perusgeometriaksi. Ollaan siis perillä.” – Reima Pietilä Arkkitehti-lehdessä vuonna 1978. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Juhani Riekkola.

Luonnollisuuden ja inhimillisyyden periaatteiden lisäksi Pietilöiden suunnittelutyössä oli muistumia myös linnoitusarkkitehtuurista: esimerkiksi seurakunta- ja vapaa-aikakeskuksen kulmaa koristavaksi suunniteltu torni oli heidän mukaansa kuin linnan kulmatorni. Linnoitusmaisuus olikin osuvaa ajatellen rakennuksen sijoittumista keskelle Suomen hurjimmassa maineessa ollutta lähiötä. Toisin kuin linnoitusten, seurakunta- ja vapaa-aikakeskuksen tehtävä ei kuitenkaan ollut pitää ihmisiä ulkopuolellaan, vaan houkutella peremmälle: se oli luokseen kutsuva linnoitus, jonne kaikki olivat tervetulleita.

Hervantalaisia juuria luomassa: kastetilaisuus tuoreessa Hervannan kirkossa. Kastepappina toimii jo vuonna 1978 Hervannassa lähiöpastorina aloittanut Juhani Virtala. Taustalla näkyy kirkon urkuparvi ja Pietilöiden suunnittelema, alttaritauluna toimiva tiilinen risti. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Juhani Riekkola.

Kaupunkikuvan kohennusta, kerhoja ja yökahviloita

Pietilöiden suunnittelemat ostos-, seurakunta- ja vapaa-aikakeskus, eli hervantalaisten suussa “vapari”, otettiin käyttöön syksyllä 1979, ja ne muuttivat hervantalaista kaupunkikuvaa ja siten myös kaupunginosan julkikuvaa kertaheitolla – viimeinkin positiiviseen suuntaan. Uuden keskustan arkkitehtoninen ilme oli kaukana Hervannan asuntorakentamisen kulmikkaasta kasvottomuudesta. Se ei ehkä liittynyt vanhan Tammerkosken miljöön jatkoksi, kuten Reima Pietilä oli visioinut, mutta ainakin syntyi aivan uusi, omaleimainen miljöö, Hervannan keskusta, josta tuli yhtä lailla olennainen osa hervantalaista kaupunkikuvaa kuin elementtikerrostaloistakin.

Leimallisesti hervantalaista – ja samalla tamperelaista – miljöötä tämäkin: Hervannan kirkon vierestä kulkeva kävelykatu rakennusten ilmeeseen sopivaksi suunniteltuine lamppuineen. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Paavo Korhonen.

Kaupunkikuvan kohentumisen lisäksi seurakuntakeskuksen valmistuminen synnytti mahdollisuuksia tarttua myös Hervannan polttavana nähtyyn nuoriso-ongelmaan. Yksi alkuvaiheen tärkeistä toimintamuodoista lapsirikkaassa lähiössä olivat päiväkerhot, joiden ryhmiin olikin tunkua: kirkon käyttöönottoa seuranneena vuonna 1980 niissä kävi melkein neljä ja puolisataa lasta. Erityisen ryntäyksen aiheuttivat seurakunnan nuorisotyöntekijän Matti “Asseri” Nybergin luotsaamat poikakerhot, joiden ensimmäisessä illassa oli Hervannan historiankirjoittajan Mikko Närhen sanoin “väkeä niin paljon kuin ovenpielet kestivät”. Myös tytöille järjestettiin kerhoja, ja suosio oli kaiken kaikkiaan huima: varhaisnuorisotyön piirissä oli yhteensä jopa viitisen sataa lasta. Vaikutti siis siltä, että seurakunta -ja vapaa-aikakeskus todella tuli tarpeeseen.

Hervannan kirkon päiväkerholaisia leikkimässä ja laulamassa oletettavasti 1980-luvun alussa. Nuorisotyönohjaaja Annuska Laurén muistelee, kuinka toiminnan alkuaikoina kerhot ja tapahtumat olivat aina “tupaten täynnä lapsia” – “Oi niitä aikoja!” Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Juhani Riekkola.

Myös ongelmallisena nähty Hervannan nuoriso sai sijaa kirkon tiilimuurien sisältä: 1980-luvun alkuvuosina aloitettiin nuorisotyöhön keskittyvä Hervanta-projekti, jonka seurauksena kirkkosalin takaosa muutettiin nuorten omaksi Poikkeustilaksi. Näin hervantalainen “rupusakki” sai tilan, jossa saattoi vain olla ja oleskella, mutta myös tehdä jotain, jos siltä tuntui. Poikkeustilan suojissa perustettiinkin bändejä, käytiin leireillä ja muun muassa matkustettiin Suomen paras jengi -kilpailun voiton myötä aina Moskovaan asti. Vuonna 1988 kirkon tiloissa alkoi kokoontua myös nuorten äitien Vauvajengi-ryhmä, ja seuraavana vuonna avattiin nuorisokahvila Salainen ystävä, joka myöhemmin muutettiin pääkaupunkiseudullekin asti laajentuneen God’s Gas -yökahvilakonseptin ensimmäiseksi “huoltoasemaksi”.

Poikkeustilan nuoret näkivät, kokivat sekä varmasti oppivat ja saivat paljon uutta elämäänsä tämän toiminnan kautta. Tärkeintä toiminnassa oli kuitenkin kohdata ja kuulla näitä nuoria, jotka olivat joidenkin mielestä omituisia otuksia, ‘rupusakkia’. Kuulluksi tulemisen kautta heidän omille toiveilleen ja tavoitteilleen mahdollisuuden antaminen sekä niihin uskominen on kantanut eteenpäin.” – Poikkeustilassa ohjaajana toiminut Pia Huhtajärvi Hervannan kirkon 30-vuotishistoriikissa.

Kurittoman hervantalaisnuorison heittämiä lumipalloja seurakuntakeskuksen seinässä. Vaan mikä lienee kävelysillan huurteeseen piirretyn kryptisen viestin merkitys? Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Juhani Riekkola.

Hyvinvoivaa hervantalaisuutta luomassa

Luokse kutsuminen siis onnistui, ja ajan myötä myös Hervannan olemus ongelmalähiönä kääntyi päälaelleen. Hyvinhän tiedetään, ettei Hervanta hurjasta maineestaan huolimatta ole asukkaidensa mielestä ollenkaan hirveä paikka. Päinvastoin, hervantalaiset ovat viihtyneet lähiössään erinomaisesti: vuonna 1998 teetetyn kyselyn mukaan asukkaiden tyytyväisyysprosentti oli huimat 91 %. Vuonna 2003 Hervanta myös keräsi Helsingin Sanomien lähiökilpailussa lähes täydet pisteet ja voitti koko kilpailun.

Tervetuloa Hervantaan! Hervannan kirkko oli yksi 80-lukulaisen Hervannan vetonauloista. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Postikortin suunnittelija: Erkki Roininen.

Vuosien kuluessa Hervannan asukkaille onkin syntynyt identiteetti, hervantalaisuus, josta saattaa olla jopa ylpeä. Tuskin on liioiteltua sanoa, että Hervannan kirkko on ollut keskeinen tätä identiteettiä luomassa ollut tekijä: se on ollut paikka, jossa on kastettu lapset ja päästy ripille, käyty kerhoissa ja pysytty poissa pahanteosta, heilasteltukin. Vähitellen Hervannan kirkon yhteyteen on myös muodostunut aivan omia, hervantalaiseen miljööseen sovitettuja perinteitä, kuten 80-luvun lopulla syntynyt pitkäperjantain jumalanpalveluksen jälkeinen ristisaatto kirkon viereisen, Pietilöiden suunnitteleman toimintakeskuksen Käärmekalliolle.

Hervannan kirkko onkin olennainen osa hervantalaista sielunmaisemaa ja yksi hervantalaisuuden symboleista, jota ilman Hervantaa olisi jopa vaikea kuvitella. Ainakin ilman sitä Hervanta olisi aivan toisenlainen paikka, ja hervantalaisetkin varmaan toisenlaisia – ehkä jopa hurjan maineensa veroisia?

Pietilät halusivat rakennustensa kutsuvan ihmisiä oleskelemaan ja kuljeskelemaan, flaneeraamaan. Tämän tavoitteen toteutumisessa leikkipuiston ja Ahvenisjärven rantojen muodostama idyllinen ympäristö ei ollut ainakaan haitaksi. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Juhani Riekkola.

Teksti ja kuvituksen suunnittelu: Mikko Pollari

Lähteet ja kirjallisuus:

• Helin, Martti: Tampereen kirkot ja hautausmaat. Tampere-Seuran julkaisuja 65. Tampere-Seura, Tampere 1992.
• Hervannan kirkon työntekijöiden (seurakuntapastori Ilmo Käki ja nuorisotyönohjaaja Annuska Laurén [ent. Domke]) muistelukset.
• Kangasniemi, Sanna: “Hervannan isä” on tyytyväinen. Helsingin Sanomat 26.8.2007.
• Koho, Timo: Reima Pietilä. “Kaipasin muunlaista ajan tunnetta“. Painatuskeskus, Helsinki 1995.
• Koponen, Olli-Paavo: Hervannan keskusakseli ja myytti Reima Pietilän arkkitehtuurin suomalaisuudesta. Teoksessa Eriika Johansson, Kristiina Paatero ja Timo Tuomi (toim.): Raili ja Reima Pietilä. Modernin arkkitehtuurin haastajat. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki 2008, 32–41.
• Lappo, Osmo: Luonnollinen rakennus luonnottomassa kaupungissa. Arkkitehti 7/78, 38–39.
• Närhi, Mikko: Hervanta – Vuorenpeikkojen maa. Tampereen kaupunginosat julkaisusarja 2. Hervannan Tiedotusyhdistys r.y. ja Tampereen kaupunki, Tampere 1993.
• Närhi, Mikko: Matrix – Vuorenpeikon poika. Hervannan kaupunginosakirja 2013. Tampereen kaupunginosat -julkaisusarja. Traff Finland Oy, Tampere 2013.
• Pietilä, Raili & Pietilä, Reima: Vapaa-aikakeskus, seurakuntakeskus ja liikekeskus. Arkkitehti 5–6/1979, 54–65.
• Pietilä, Reima: Hervannan läntinen keskusta-akseli. Tampere. Ajatussikermä suunnittelun taustalla. Arkkitehti 5–6/1978, 60–63.
• Pietilä, Reima: Arkkitehtuurikeskustelun karttakuvioita. Arkkitehti 7/78, 39–40.
• Pietilä, Reima: Funktionalismi tulevaisuudessa. Projektiesittely Hanasaaren symposiumissa. Arkkitehti 4/1981, 52–55.
• Quantrill, Malcolm: Reima Pietilä. Otava, Helsinki 1987.
• Seppänen, Anne: Sen kaupungin parhaaksi. Hervannan kirkko ja seurakunta 30 vuotta. Tampereen Hervannan seurakunta, Tampere 2010.
• Seppänen, Jouko: Hervanta-arkkitehtuuriopas. HerPro, Tampere 2002.
• Tampereen kaupungin rakennuskulttuuri 1998. Tampereen kaupungin ympäristötoimi kaavoitusyksikkö julkaisuja 2/98.
• Vepsäläinen, Jussi: Tampereen miljöön puolesta. Arkkitehti 7/1975, 13.