Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
6.11.2013 16.00
Kovaa menoa Köyliönjärvellä
Keskiajan Suomessa "suon, kuokan ja Jussin" tilalla olivat Henrik, Lalli ja kirves.
Muistan koulusta uskonnon (vai olisiko ollut historian?) oppikirjasta vieläkin elävästi kauniin maalauksen, joka kuvasti Ruotsin ristiretkeä Suomeen. Kyseinen maalaus koristaa tänäkin päivänä Turun tuomiokirkon kuoria. Sen esittämä tuokiokuva on juhlava, suorastaan idyllinen näkemys maamme kristillistymisestä. Suuren ja uljaan sotajoukon seuratessa sivusta autuutta sädehtivä piispa kastaa hartaana vuoroaan odottavia suomalaisia.
Perinteisesti ristiretken tapahtumat on ajoitettu noin vuoteen 1156 tai 1157. Suunnilleen sata vuotta myöhäisempi kirjoitus kuvaa hyvin vakiintuneita käsityksiä kristinuskon tulosta:
Kun Suomen silloin sokea ja julma pakanakansa aiheutti Ruotsin asukkaille raskaita vahinkoja, niin Pyhä Eerik-kuningas kokosi sotajoukon ja ottaen mukaansa Upsalan tuomiokirkosta autuaan Henrikin suuntasi sotaretken Kristuksen nimen ja oman kansansa vihollisia vastaan. Kun nämä oli voimallisesti pakotettu Kristuksen uskoon ja kuninkaan vallan alaisuuteen ja kun suuri joukko heitä oli kastettu ja niille seuduille perustettu kirkkoja, palasi Eerik kunniakkaana voittajana Ruotsiin.
Lainaus on peräisin mainitun Henrik-piispan ympärille kootusta pyhimyslegendasta. Kertomus jatkuu Henrikin lähetystyöllä kastetun kansan parissa. Kuningas Eerikin palattua takaisin Ruotsiin piispa jäi vaalimaan nuorta uskoa, mutta hän kohtasi loppunsa jo seuraavana talvena.
Legendan mukaan Henrik matkusti lähellä Nousiaisten pitäjää ja pysähtyi ajurinsa kanssa Lalloilan tilalla. Hän odotti saavansa tilan emännältä, Kertulta, kestitystä, mutta nuuka vaimo ei suostunut panemaan pöytään piispan arvon mukaista apetta. Tästä suivaantuneena Henrik keräsi mukaansa muonatarpeita väkisin, mutta jätti kuitenkin maksun kaikesta ottamastaan. Kirkonmiehen mentyä palasi talon isäntä Lalli takaisin metsältä ansoja tarkastamasta. Yhä tuohtunut Kerttu kätki saamansa kolikot ja valehteli miehelleen piispan ryövänneen talon putipuhtaaksi mitään maksamatta. Pyhän Henrikin surmavirressä runoillaan kalevalamitassa:
"Kävi tässä ruokaruotsi,
ruokaruotsi, raanisaksa:
otti kyrsän uunin päältä,
kiven vyörytti sijahan.
Otti oltta kellarista,
heitti tuhkia sijahan,
otti heiniä ladosta,
heitti lastuja sijahan."
Siitäkös Lalli hurjistui. Hän veti saman tien sukset takaisin jalkaansa ja läksi sivakoimaan Henrikin reenjälkiä seuraten. Köyliöjärven luona hän saavutti saaliinsa. Nähdessään vihaisen takaa-ajajansa piispa komensi ajuriaan piiloutumaan. Tämä joutui sivusta seuraamaan, kuinka raivostunut Lalli tempaisi kirveen esiin ja surmasi Henrikin.
Kerrotaan, että ajuri laski Henrikin ruumiin härkien vetämiin kärryihin ja antoi piispan ohjeiden mukaan niiden kulkea, kunnes ne väsähtivät ja asettuivat aloilleen; tuolle paikalle pyhän miehen tomumaja laskettiin viimeiseen lepoon ja rakennettiin Suomen ensimmäinen kirkko. Lalli sen sijaan nappasi itselleen ryöstösaaliiksi Henrikin hienon hiipan, mutta kun hän kotiin saavuttuaan yritti sitä riisua, repesivät mukaan niin hiukset kuin päänahkakin.
Näin kertoo 1400-luvulla muistiin kirjattu suomenkielinen Pyhän Henrikin surmavirsi. Itse tarina saattaa kuitenkin olla perua jo varhaisemmalta ajalta. Toisen kertomuksen mukaan Henrikin tappoi vihastuksissaan murhasta syytetty talonpoika, jota piispa oli käynyt ojentamassa.
Piispa Henrikistä tuli Suomen nuoren kirkon ensimmäinen ihkaoma pyhimys. Jo 1300-luvun taitteessa, jolloin Turun tuomiokirkko vihittiin käyttöön, Henrikin luiksi uskotut pyhäinjäännökset siirrettiin suuren juhlahumun myötä Nousiaisista hiippakunnan uuteen keskukseen.
Legendaa Henrikistä on siis kerrottu jo sukupolvien ajan, ja sen tuntevat yhä monet niistäkin suomalaisista, jotka eivät muuten juuri kirkollisista asioista perusta. Mutta miten paljon pyhimystarussa on mukana historiallisia tosiasioita, ja miten suuri osa koostuu pelkästä kerronnallisista vapauksista?
Pohjustetaanpa surmavirren tapahtumia ensin jonkin verran. Henrikin ajan Suomi oli kovin erilainen kuin nykypäivän tuulipukutasavaltamme. Nimitys "Suomi" viittasi oikeastaan nykyisen Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueen rannikkoseutuihin, joilla suomalaisten heimo majaili. Kauempana sisämaassa, suurten järvien rannoilla, asusti puolestaan hämäläisten heimo, ja idästä löytyivät karjalaiset. Pohjoiseen mentäessä päästiin saamelaisten asuinsijoille. Valtaosa nyky-Suomen maista oli tietöntä erämaata, villiä ja asumatonta.
Juuri Varsinais-Suomen suomalaisten pariin Eerik-kuninkaan ristiretken sanotaan suuntautuneen. Aikalaislähteet ovat kuitenkin sellaisesta vaiti. Se tiedetään, että ruotsalaisilla oli pitkät perinteet tehdä ryöstöretkiä Itämeren rannikkoseudulle; virtasihan heidän suonissaan yhä viikinkien verta, vaikka he olivatkin kristillistyttyään hieman rauhoittuneet. Kuitenkin joka helluntai kuningas varusti kesäkauden ajaksi ledung-laivaston, jonka turvin sitten syysmyrskyihin saakka käytiin tekemässä kolttosia naapurikansojen parissa. Itämerellä juuri 1100-luku oli rauhatonta ja väkivaltaista aikaa. On vallan mahdollista, että yksi Eerikin sotaretkistä suuntautui myös Suomeen. Se tuskin oli mikään ristiretki, vaan pelkkä perinteinen ryöstöretki.
Koska Ruotsin kruunupäillä ei ollut vielä riittävästi poliittista tai sotilaallista vaikutusvaltaa, merentakaisten läänitysten suora hallinta olisi ollut mahdotonta. Vaikuttaisi pikemminkin siltä, että (Varsinais-)Suomen ja Upsalan välillä vallitsi jonkinlainen löyhä liittosuhde, vaikka ruotsalaiset kernaasti pyrkivätkin pönkittämään omaa valtaansa alueella. Ristiretkeksi Eerikin seikkailu muuttui, kun parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Knut, joka kiillotti tarmokkaasti isänsä kilpeä. Oli Knutille suureksi eduksi esittää edesmennyt taatto uljaana ristiretkeläisenä; se oli ajan henki, ja Pyhäksi Eerikiksi miestä ryhdyttiinkin kutsumaan. Tuskinpa Eerikin harvoilla yhä elossa olevilla asemiehilläkään oli mitään sitä vastaan, että heidät ristiretkisankareiksi nimitettiin!
Tuohon Ruotsin vallan asteittaiseen kasvattamiseen liittyi olennaisesti myös Henrik-piispan hahmo. Itämeren kansoista käytiin ankaraa kirkkopoliittista kädenvääntöä. Sillä, minkä arkkihiippakunnan alaisuudessa mikin lähetyskenttä oli, oli suuri merkitys. Lisäksi itäinen Novgorod, ruotsalaisten kilpailija, kuului ortodoksiseen kirkkokuntaan.
Henrikin legendassa on muutamia yksityiskohtia, jotka kertovat kuin varkain mielenkiintoisia asioita senaikaisen Suomen olosuhteista. Ensinnäkin kertomuksen piispa on matkallaan Nousiaisissa hyvin pienen seurueen kanssa, ilman suurta saattuetta sotilaineen ja vartijoineen. Tällainen tuskin olisi mahdollista suuresta ristiretkestä toipuvien ja vaarallisten puolipakanoiden keskuudessa. Lisäksi Lalli ja Kerttu ovat kristillisiä, eivät suinkaan vanhasuomalaisia, nimiä (pyhästä Laurentiuksesta ja pyhästä Gertrudista). Lalli ei siis ollut mikään julma pakana, vaan kristitty mies.
Eerikin sotaretki ei Suomea kristillistänyt; kristinusko oli jo täällä. (Paitsi Hämeessä, sillä hämäläiset pysyivät sitkeästi pakanoina ja tuottivat yleistä mielipahaa kaikille muille paavia myöten, jopa toisilleen.) Muutos ei ollut äkkinäinen, vaan hidasta kehitystä jo noin 800-luvulta alkaen. Arkeologiset löydöt kertovat kristillistyvästä esineistöstä ja hautaustavan muutoksesta. Suomalaiset eivät tuolloinkaan eläneet umpiossa, vaan rannikkoseutujen asukkailla oli vilkasta kaupankäyntiä ruotsalaisten, saksalaisten ja venäläisten kanssa. Kristillisiä vaikutteita tihkui niin idästä kuin lännestäkin.
Mutta 1100-luvulla ei ollut alfakursseja eikä rippikouluja. Kastetta ottaessaan ihmiset eivät yleensä kovin hyvin olleet perillä siitä, mihin olivat niin sanotusti puumerkkinsä panemassa. Vasta vähitellen kristillisen opin sisältö alkoi avautua, ja vanhat tavat ja uskomukset elivät rinta rinnan Kristuksen kirkon kanssa vielä sukupolvien ajan. Monista vanhoista perinteistä oli luovuttava, mutta toisaalta kristillistyminen (ja Ruotsin kasvava valta alueella) toivat mukanaan myös raskaita velvollisuuksia ja rasitteita. Oli rakennettava uusia kirkkoja, elätettävä papistoa ja ylläpidettävä piispan taloutta - ja vastattava myös hiippakuntansa alueella matkustavan piispan kestitsemisestä. Juuri tällaisten "ruokaruotsien" nauttimat etuoikeudet herättivät kansassa vastarintaa ja niskurointia, ja näistä tunnoista voi myös Henrikin kertomuksen nähdä kumpuavan. Vanha ja uusi maailma törmäsivät toisiinsa, eikä siitä aina selvitty ongelmattomasti.
Henrik-nimistä piispaa ei aikalaislähteissä mainita. Paavali Juustenin piispainkronikka 1500-luvulta nimeää Henrikin Suomen ensimmäiseksi piispaksi, mutta nojaa epävarmaan perimätietoon, ja Juusten itsekin pahoittelee, ettei tiedä kertoa kaikkia yksityiskohtia. Henrikiin liitetyt kertomukset juontuivatkin jo varhaiselta ajalta, ainakin 1200-luvulta. Silloin Nousiaisissa - Henrikin kuolinpaikalla - oli jo kirkko, mutta se oli tiettävästi pyhitetty pelkästään Neitsyt Marialle, ei Henrikille. Kuitenkin jo 1300-luvun taitteessa, kun Turun tuomiokirkko vihittiin käyttöön, Henrikin reliikkeinä pidetyt luut siirrettiin nekin sinne. Tästä translaatiopäivästä tuli vuotuinen pyhäpäivä, "Kesä-Heikki" kesäkuun 18. päivälle. Lisäksi Henrikin kuolinpäivä, "Talvi-Heikki" tammikuun 20. päivänä, oli Suomen kirkossa tärkeä juhla.
Nykypäivän perin juurin luterilaistuneesta suomalaisesta pyhimysten merkityksen korostus saattaa tuntua eriskummalliselta, mutta keskiajan ihmiselle oli tärkeää, että hänellä oli pyhimys, jonka hän saattoi kokea omakseen ja jota oli helppo lähestyä - suomalaisille siis ensimmäinen "oma mies", piispa Henrik. Pyhimysten katsottiin olevan pyhiä syystä; heidän taivaallisten esirukoustensa uskottiin kiirivän Jumalan korviin varmemmin kuin tavallisen, kurjan syntisen. Kynnys lähestyä maanläheistä pyhimystä oli sekin matalampi. Jumalaa pidettiin usein suorastaan kauhistuttavana taivaallisena majesteettina ja tuomarina, pelottavan pyhänä ja ankaran vihassaan.
Vaikka niillä oli opetustehtäväkin, pyhimysten elämänkerrat olivat myös aikansa viihdekirjallisuutta. Kuulijat nauttivat hämmästyttävistä ihmeteoista ja mielellään mahdollisimman verisistä kuolinkohtauksista. (Osattiin sitä siis ennenkin.)
Henrikistä suomalaiset saivat ikioman pyhimyksen. Hänen legendastaan ja juhlapäivistään tuli suosittuja, vähitellen osa "suurta suomalaista kertomusta". On kuvaavaa, että se on hyvin tuttu vielä tänäkin päivänä.
Miksi sitä kuitenkin yhä kerrotaan, jos edes Henrikin historiallisuudesta ei päästä täyteen yksimielisyyteen, saati sitten hänen saavutuksistaan suomalaisten keskuudessa?
Ehkä legendasta on tullut niin suosittu ja rakas, koska se paljastaa jotakin perustavanlaatuista meistä suomalaisista - jotakin, johon sukupolvi toisensa jälkeen on voinut yhtyä päätään nyökytellen: "Joo-o, tällaisia me olemme, nähtävästi olemme aina olleetkin." Sehän on kertomus uppiniskaisesta ja vähän hankalasta väestä, joka yrittää pitää huolen omista asioistaan ja suhtautuu vähintäänkin epäluuloisesti ellei suorastaan torjuvasti kaikkeen, mikä tulee ulkopuolelta. Äkkipikaistuksissa kirves puhuu, kun holtti ei riitä. Lopulta Henrikistä tulee kuitenkin pyhimys, joka rukoilee taivaissa koko Suomen katajaisen ja jukuripäisen kansan puolesta. - Tämä on tietysti stereotypia, ja mitä pahimmanlaatuinen, mutta tällaista mielikuvaa meillä suomalaisilla on kovin usein tapana itsestämme vaalia!
Lisäksi Henrikin tarinassa on juonitteluja, takaa-ajoa ja väkivaltaa.
Olipa Henrik sitten todellinen historian henkilö tai pelkkä taruhahmo, niin suuri vaikutus hänellä on ollut Suomen kirkon ja suomalaisen kristillisen kulttuurin muotoutumiseen, että hän lienee ansainnut tittelinsä Suomen kirkon isänä. Kun "suo, kuokka ja Jussi" ovat monta vuosikymmentä määritelleet meille suomalaisuutta, keskiajan esivanhemmillemme saman rimpsun voisi ehkä muuttaa muotoon "Henrik, Lalli ja kirves"!
Perinteisesti ristiretken tapahtumat on ajoitettu noin vuoteen 1156 tai 1157. Suunnilleen sata vuotta myöhäisempi kirjoitus kuvaa hyvin vakiintuneita käsityksiä kristinuskon tulosta:
Kun Suomen silloin sokea ja julma pakanakansa aiheutti Ruotsin asukkaille raskaita vahinkoja, niin Pyhä Eerik-kuningas kokosi sotajoukon ja ottaen mukaansa Upsalan tuomiokirkosta autuaan Henrikin suuntasi sotaretken Kristuksen nimen ja oman kansansa vihollisia vastaan. Kun nämä oli voimallisesti pakotettu Kristuksen uskoon ja kuninkaan vallan alaisuuteen ja kun suuri joukko heitä oli kastettu ja niille seuduille perustettu kirkkoja, palasi Eerik kunniakkaana voittajana Ruotsiin.
Todellisuus ei aivan vastaa perinteistä kuvaa Eerik Pyhän uljaasta ristiretkestä, jolla Suomen kurja pakanakansa pantiin kasteelle.
Lainaus on peräisin mainitun Henrik-piispan ympärille kootusta pyhimyslegendasta. Kertomus jatkuu Henrikin lähetystyöllä kastetun kansan parissa. Kuningas Eerikin palattua takaisin Ruotsiin piispa jäi vaalimaan nuorta uskoa, mutta hän kohtasi loppunsa jo seuraavana talvena.
Legendan mukaan Henrik matkusti lähellä Nousiaisten pitäjää ja pysähtyi ajurinsa kanssa Lalloilan tilalla. Hän odotti saavansa tilan emännältä, Kertulta, kestitystä, mutta nuuka vaimo ei suostunut panemaan pöytään piispan arvon mukaista apetta. Tästä suivaantuneena Henrik keräsi mukaansa muonatarpeita väkisin, mutta jätti kuitenkin maksun kaikesta ottamastaan. Kirkonmiehen mentyä palasi talon isäntä Lalli takaisin metsältä ansoja tarkastamasta. Yhä tuohtunut Kerttu kätki saamansa kolikot ja valehteli miehelleen piispan ryövänneen talon putipuhtaaksi mitään maksamatta. Pyhän Henrikin surmavirressä runoillaan kalevalamitassa:
"Kävi tässä ruokaruotsi,
ruokaruotsi, raanisaksa:
otti kyrsän uunin päältä,
kiven vyörytti sijahan.
Otti oltta kellarista,
heitti tuhkia sijahan,
otti heiniä ladosta,
heitti lastuja sijahan."
Siitäkös Lalli hurjistui. Hän veti saman tien sukset takaisin jalkaansa ja läksi sivakoimaan Henrikin reenjälkiä seuraten. Köyliöjärven luona hän saavutti saaliinsa. Nähdessään vihaisen takaa-ajajansa piispa komensi ajuriaan piiloutumaan. Tämä joutui sivusta seuraamaan, kuinka raivostunut Lalli tempaisi kirveen esiin ja surmasi Henrikin.
Edelfeltin tulkinta Henrikin surmasta. Erään legendan mukaan Lalli leikkasi Henrikin sormen irti saadakseen ryöstösaaliiksi tämän kalliin sormuksen, mutta se lipesi hänen käsistään ja katosi hankeen. Kun jäät keväällä sulivat, päätyi irtosormi jäälautan mukana Köyliöjärven rannalle. Sieltä sen löysi sokea mies, joka sai heti näkönsä takaisin kosketettuaan sitä.
Kerrotaan, että ajuri laski Henrikin ruumiin härkien vetämiin kärryihin ja antoi piispan ohjeiden mukaan niiden kulkea, kunnes ne väsähtivät ja asettuivat aloilleen; tuolle paikalle pyhän miehen tomumaja laskettiin viimeiseen lepoon ja rakennettiin Suomen ensimmäinen kirkko. Lalli sen sijaan nappasi itselleen ryöstösaaliiksi Henrikin hienon hiipan, mutta kun hän kotiin saavuttuaan yritti sitä riisua, repesivät mukaan niin hiukset kuin päänahkakin.
Näin kertoo 1400-luvulla muistiin kirjattu suomenkielinen Pyhän Henrikin surmavirsi. Itse tarina saattaa kuitenkin olla perua jo varhaisemmalta ajalta. Toisen kertomuksen mukaan Henrikin tappoi vihastuksissaan murhasta syytetty talonpoika, jota piispa oli käynyt ojentamassa.
Piispa Henrikistä tuli Suomen nuoren kirkon ensimmäinen ihkaoma pyhimys. Jo 1300-luvun taitteessa, jolloin Turun tuomiokirkko vihittiin käyttöön, Henrikin luiksi uskotut pyhäinjäännökset siirrettiin suuren juhlahumun myötä Nousiaisista hiippakunnan uuteen keskukseen.
Nousiaisten kirkko on nykymuodossaan peräisin noin vuodelta 1430. Jo 1100-luvulla paikalla lieni puukirkko, ja viimeistään 1200-luvun lopulla Henrikin jäännösten uskottiin siellä lepäävän.
Legendaa Henrikistä on siis kerrottu jo sukupolvien ajan, ja sen tuntevat yhä monet niistäkin suomalaisista, jotka eivät muuten juuri kirkollisista asioista perusta. Mutta miten paljon pyhimystarussa on mukana historiallisia tosiasioita, ja miten suuri osa koostuu pelkästä kerronnallisista vapauksista?
Pohjustetaanpa surmavirren tapahtumia ensin jonkin verran. Henrikin ajan Suomi oli kovin erilainen kuin nykypäivän tuulipukutasavaltamme. Nimitys "Suomi" viittasi oikeastaan nykyisen Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueen rannikkoseutuihin, joilla suomalaisten heimo majaili. Kauempana sisämaassa, suurten järvien rannoilla, asusti puolestaan hämäläisten heimo, ja idästä löytyivät karjalaiset. Pohjoiseen mentäessä päästiin saamelaisten asuinsijoille. Valtaosa nyky-Suomen maista oli tietöntä erämaata, villiä ja asumatonta.
Varsinais-Suomen suomalaiset kristillistyivät erityisesti Ruotsin, karjalaiset Novgorodin myötävaikutuksella. Hämäläiset pysyivät pakanoina pitkään, ja vielä niinkin myöhään kuin 1249-1250 ruotsalaiset kävivät Birger-jaarlin johdolla ristiretkeksi nimetyn sodan heitä vastaan.
Juuri Varsinais-Suomen suomalaisten pariin Eerik-kuninkaan ristiretken sanotaan suuntautuneen. Aikalaislähteet ovat kuitenkin sellaisesta vaiti. Se tiedetään, että ruotsalaisilla oli pitkät perinteet tehdä ryöstöretkiä Itämeren rannikkoseudulle; virtasihan heidän suonissaan yhä viikinkien verta, vaikka he olivatkin kristillistyttyään hieman rauhoittuneet. Kuitenkin joka helluntai kuningas varusti kesäkauden ajaksi ledung-laivaston, jonka turvin sitten syysmyrskyihin saakka käytiin tekemässä kolttosia naapurikansojen parissa. Itämerellä juuri 1100-luku oli rauhatonta ja väkivaltaista aikaa. On vallan mahdollista, että yksi Eerikin sotaretkistä suuntautui myös Suomeen. Se tuskin oli mikään ristiretki, vaan pelkkä perinteinen ryöstöretki.
Koska Ruotsin kruunupäillä ei ollut vielä riittävästi poliittista tai sotilaallista vaikutusvaltaa, merentakaisten läänitysten suora hallinta olisi ollut mahdotonta. Vaikuttaisi pikemminkin siltä, että (Varsinais-)Suomen ja Upsalan välillä vallitsi jonkinlainen löyhä liittosuhde, vaikka ruotsalaiset kernaasti pyrkivätkin pönkittämään omaa valtaansa alueella. Ristiretkeksi Eerikin seikkailu muuttui, kun parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Knut, joka kiillotti tarmokkaasti isänsä kilpeä. Oli Knutille suureksi eduksi esittää edesmennyt taatto uljaana ristiretkeläisenä; se oli ajan henki, ja Pyhäksi Eerikiksi miestä ryhdyttiinkin kutsumaan. Tuskinpa Eerikin harvoilla yhä elossa olevilla asemiehilläkään oli mitään sitä vastaan, että heidät ristiretkisankareiksi nimitettiin!
Tuohon Ruotsin vallan asteittaiseen kasvattamiseen liittyi olennaisesti myös Henrik-piispan hahmo. Itämeren kansoista käytiin ankaraa kirkkopoliittista kädenvääntöä. Sillä, minkä arkkihiippakunnan alaisuudessa mikin lähetyskenttä oli, oli suuri merkitys. Lisäksi itäinen Novgorod, ruotsalaisten kilpailija, kuului ortodoksiseen kirkkokuntaan.
Pyhä Henrik polkee surmaajaansa Lallia jalkojensa alla myöhäiskeskiaikaisessa piirroksessa. Legendan mukaan Lallin kohtalo oli muutenkin kova, sillä lopulta lauma hiiriä ajoi hänet järveen, jonne hän hukkui. Järven nimeksi tulikin Hiirijärvi.
Henrikin legendassa on muutamia yksityiskohtia, jotka kertovat kuin varkain mielenkiintoisia asioita senaikaisen Suomen olosuhteista. Ensinnäkin kertomuksen piispa on matkallaan Nousiaisissa hyvin pienen seurueen kanssa, ilman suurta saattuetta sotilaineen ja vartijoineen. Tällainen tuskin olisi mahdollista suuresta ristiretkestä toipuvien ja vaarallisten puolipakanoiden keskuudessa. Lisäksi Lalli ja Kerttu ovat kristillisiä, eivät suinkaan vanhasuomalaisia, nimiä (pyhästä Laurentiuksesta ja pyhästä Gertrudista). Lalli ei siis ollut mikään julma pakana, vaan kristitty mies.
Eerikin sotaretki ei Suomea kristillistänyt; kristinusko oli jo täällä. (Paitsi Hämeessä, sillä hämäläiset pysyivät sitkeästi pakanoina ja tuottivat yleistä mielipahaa kaikille muille paavia myöten, jopa toisilleen.) Muutos ei ollut äkkinäinen, vaan hidasta kehitystä jo noin 800-luvulta alkaen. Arkeologiset löydöt kertovat kristillistyvästä esineistöstä ja hautaustavan muutoksesta. Suomalaiset eivät tuolloinkaan eläneet umpiossa, vaan rannikkoseutujen asukkailla oli vilkasta kaupankäyntiä ruotsalaisten, saksalaisten ja venäläisten kanssa. Kristillisiä vaikutteita tihkui niin idästä kuin lännestäkin.
Mutta 1100-luvulla ei ollut alfakursseja eikä rippikouluja. Kastetta ottaessaan ihmiset eivät yleensä kovin hyvin olleet perillä siitä, mihin olivat niin sanotusti puumerkkinsä panemassa. Vasta vähitellen kristillisen opin sisältö alkoi avautua, ja vanhat tavat ja uskomukset elivät rinta rinnan Kristuksen kirkon kanssa vielä sukupolvien ajan. Monista vanhoista perinteistä oli luovuttava, mutta toisaalta kristillistyminen (ja Ruotsin kasvava valta alueella) toivat mukanaan myös raskaita velvollisuuksia ja rasitteita. Oli rakennettava uusia kirkkoja, elätettävä papistoa ja ylläpidettävä piispan taloutta - ja vastattava myös hiippakuntansa alueella matkustavan piispan kestitsemisestä. Juuri tällaisten "ruokaruotsien" nauttimat etuoikeudet herättivät kansassa vastarintaa ja niskurointia, ja näistä tunnoista voi myös Henrikin kertomuksen nähdä kumpuavan. Vanha ja uusi maailma törmäsivät toisiinsa, eikä siitä aina selvitty ongelmattomasti.
Henrik-nimistä piispaa ei aikalaislähteissä mainita. Paavali Juustenin piispainkronikka 1500-luvulta nimeää Henrikin Suomen ensimmäiseksi piispaksi, mutta nojaa epävarmaan perimätietoon, ja Juusten itsekin pahoittelee, ettei tiedä kertoa kaikkia yksityiskohtia. Henrikiin liitetyt kertomukset juontuivatkin jo varhaiselta ajalta, ainakin 1200-luvulta. Silloin Nousiaisissa - Henrikin kuolinpaikalla - oli jo kirkko, mutta se oli tiettävästi pyhitetty pelkästään Neitsyt Marialle, ei Henrikille. Kuitenkin jo 1300-luvun taitteessa, kun Turun tuomiokirkko vihittiin käyttöön, Henrikin reliikkeinä pidetyt luut siirrettiin nekin sinne. Tästä translaatiopäivästä tuli vuotuinen pyhäpäivä, "Kesä-Heikki" kesäkuun 18. päivälle. Lisäksi Henrikin kuolinpäivä, "Talvi-Heikki" tammikuun 20. päivänä, oli Suomen kirkossa tärkeä juhla.
Kun Turun tuomiokirkkoa entisöitiin 1924, löydettiin sakastista kuvan pääkallo, jonka on esitetty kuuluneen pyhälle Henrikille. Vuonna 2012 radiohiiliajoitus paljasti sen olevan peräisin 1100-luvun puolivälistä.
Nykypäivän perin juurin luterilaistuneesta suomalaisesta pyhimysten merkityksen korostus saattaa tuntua eriskummalliselta, mutta keskiajan ihmiselle oli tärkeää, että hänellä oli pyhimys, jonka hän saattoi kokea omakseen ja jota oli helppo lähestyä - suomalaisille siis ensimmäinen "oma mies", piispa Henrik. Pyhimysten katsottiin olevan pyhiä syystä; heidän taivaallisten esirukoustensa uskottiin kiirivän Jumalan korviin varmemmin kuin tavallisen, kurjan syntisen. Kynnys lähestyä maanläheistä pyhimystä oli sekin matalampi. Jumalaa pidettiin usein suorastaan kauhistuttavana taivaallisena majesteettina ja tuomarina, pelottavan pyhänä ja ankaran vihassaan.
Vaikka niillä oli opetustehtäväkin, pyhimysten elämänkerrat olivat myös aikansa viihdekirjallisuutta. Kuulijat nauttivat hämmästyttävistä ihmeteoista ja mielellään mahdollisimman verisistä kuolinkohtauksista. (Osattiin sitä siis ennenkin.)
Henrikistä suomalaiset saivat ikioman pyhimyksen. Hänen legendastaan ja juhlapäivistään tuli suosittuja, vähitellen osa "suurta suomalaista kertomusta". On kuvaavaa, että se on hyvin tuttu vielä tänäkin päivänä.
Henrik on Suomen kansallispyhimys ja yhä tärkeä henkilö erityisesti Suomen katolilaisten keskuudessa. Myös luterilaisessa kirkossa hänen muistopäiväänsä voidaan viettää 19.1.
Miksi sitä kuitenkin yhä kerrotaan, jos edes Henrikin historiallisuudesta ei päästä täyteen yksimielisyyteen, saati sitten hänen saavutuksistaan suomalaisten keskuudessa?
Ehkä legendasta on tullut niin suosittu ja rakas, koska se paljastaa jotakin perustavanlaatuista meistä suomalaisista - jotakin, johon sukupolvi toisensa jälkeen on voinut yhtyä päätään nyökytellen: "Joo-o, tällaisia me olemme, nähtävästi olemme aina olleetkin." Sehän on kertomus uppiniskaisesta ja vähän hankalasta väestä, joka yrittää pitää huolen omista asioistaan ja suhtautuu vähintäänkin epäluuloisesti ellei suorastaan torjuvasti kaikkeen, mikä tulee ulkopuolelta. Äkkipikaistuksissa kirves puhuu, kun holtti ei riitä. Lopulta Henrikistä tulee kuitenkin pyhimys, joka rukoilee taivaissa koko Suomen katajaisen ja jukuripäisen kansan puolesta. - Tämä on tietysti stereotypia, ja mitä pahimmanlaatuinen, mutta tällaista mielikuvaa meillä suomalaisilla on kovin usein tapana itsestämme vaalia!
Lisäksi Henrikin tarinassa on juonitteluja, takaa-ajoa ja väkivaltaa.
Olipa Henrik sitten todellinen historian henkilö tai pelkkä taruhahmo, niin suuri vaikutus hänellä on ollut Suomen kirkon ja suomalaisen kristillisen kulttuurin muotoutumiseen, että hän lienee ansainnut tittelinsä Suomen kirkon isänä. Kun "suo, kuokka ja Jussi" ovat monta vuosikymmentä määritelleet meille suomalaisuutta, keskiajan esivanhemmillemme saman rimpsun voisi ehkä muuttaa muotoon "Henrik, Lalli ja kirves"!