Viikon sana
1 Moos. 50:15
Joosefin veljet alkoivat isänsä kuoltua pelätä ja sanoivat toisilleen: ”Entäpä jos Joosef nyt kääntyy meitä vastaan ja sittenkin kostaa meille kaiken sen pahan, minkä me hänelle teimme?”
Veljet alkoivat pelätä. Aika oli karua, henki halpaa. Egyptiläiset olivat myyneet itsensä ruokavelasta faaraon orjiksi (47:21). Ihmiset Egyptissä olivat siis alisteisessa asemassa. Ainoastaan Joosef oli tämän yläpuolelle, maallisesti vain faaraolle tilivelvollinen (41:40). Veljet hyvin inhimillisesti pohtivat poistuiko isän tuoma henkinen jarru Joosefin mielessä isän kuoltua. Asia kalvoi heitä pelon kautta niin, että hekin tarjoutuivat orjiksi – Joosefin orjiksi, ettei pahin toteutuisi.
Mutta miten Joosef reagoi? Hän itki. Joosef oli elämänkoulunsa Jumalan johdatuksessa käynyt, ei hänellä ollut tarvetta kostoon. Mistä siis suru? Veljien esiintulo kertoi heidän luottamuksensa vähäisyydestä. Siitä että epävarmuus vielä kalvoi, eikä Joosefin anteeksiantava toiminta vuosia sitten ollut hälventänyt kaikkea tätä. Varsin paljon myöhemmin Jeesus ratsasti pääsiäisen alla Jerusalemiin ja itki myös, Jerusalemin tähden. ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty.” (Luuk 19:41-42) Veljet eivät luottaneet Joosefiin vaikka hän mitä olisi tehnyt. Kansa ei luottanut Jumalaan, vaikka Hän mitä oli jo sen edestä tehnyt.
Oliko veljesten synnintunto tervettä Pyhän Hengen nostattamaa vai tarpeetonta sielunvihollisen muistuttelua? Samaa taidamme usein itsekin pohtia. Vastaus veljien esiintuloon oli kuitenkin tarkoin pohdittu: ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin. Älkää siis enää olko peloissanne.” (j.20-21) Voiko sen paremmin sanoa?
Toiseksi paras asia synnin osalta on, tekemättä jättämisen jälkeen toki, jos se lopulta ohjaa Jumalan luo. Hänen armonsa alle, anteeksipyytämisen, -annon ja -saamisen piiriin.
-Joni Niskanen