Viikon sana
1 Moos 37:6-7
”Hän näet sanoi heille: Kuulkaapa, millaista unta minä näin! Me olimme pellolla lyhteitä sitomassa, ja yhtäkkiä minun lyhteeni nousi pystyyn ja teidän lyhteenne kokoontuivat ympärille ja kumartuivat maahan minun lyhteeni eteen.”
Joosef, unensa ja niiden seuraukset ovat yksi siteeratuimpia Raamatun kertomuksia. Unet ja niistä keskusteleminen saattoivat olla paljon merkittävämmässä roolissa tuohon aikaan kuin nykyajassa, jossa muuta unenomaista visuaalista jaettavaa riittää. Ehkä niiden merkitystäkin arvotettiin varsin eri tavalla kuin nykyään. Tuskin oli samantekevää mitä omista unista jaettiin muille.
Joosef oli isänsä lemmikki, enemmän rakastettu ja lahjottu kuin muut (j.3). Perusteeksi mainittiin iltatähteys, mikä ei välttämättä ollut koko totuus. Äitinsä Raakel oli myös tottunut olemaan rakastetumpi kuin muut naisten joukossa (29:30). Toisten äitien pojilta tämä kaikki ei tietenkään ollut jäänyt huomaamatta. Epäsovun siemen oli kylvetty vanhempien taholta. Isommat veljet ” eivät enää voineet edes puhua hänelle ystävällisesti” (j.4), mikä oli hälyttävää. Tässä tilanteessa, keskelle veljesten työpäivää, saapuu unennäkijä äidin lihapatojen ääreltä. Jaettu uni on aiemmin kerrottu ilmeisen rehellisesti nähdyn mukaisesti, ehkä jopa lapsenomaisesti todeten, hyväntahtoisesti kuka ties. Miten se kerrottiin ei meille selviä. Reaktiosta voi välillisesti päätellä jotain naiiviuden asteesta tai nöyryyden puutteesta. Oli selvää niin silloin kuin nykyään, että lasten epätasa-arvoisessa kohtelussa kytee siemen pahaan, oli se sitten vallitsevat normit ohittavaa tai ei. Vastuu on vanhemmilla suuri.
Joosefin elämänkoulu johti Egyptiin ja luonteen kehittymiseen niin että lopulta suvusta kasvoi Jumalan omaisuuskansa seuraavan noin 400 vuoden aikana. Unien ja elämän ymmärrykselle tuli käyttöä Jumalan johdatuksessa. Suvun matkan alkutaival oli rosoinen ja vähemmän sankaritarinoiden sävyttämä. Kiiltokuvatarinat olivat kaukana. Inhorealismi jyräsi, kun veljeä myytiin orjaksi. Mutta kaunistelemattoman kertomuksen myötä uskottavuus suomalaisin silmin taisi lisääntyä. Ehkä siinä on myös lohtu meille: synnissä osattiin rypeä silloinkin. Olennaista on se mihin synnin tiedostaminen johtaa. Anteeksipyyntöön, parannukseen kukaties? Ennen kaikkea: onko halua Jumalan puoleen, tahtoa tarttua hänen isoon tarjoukseensa?
Jaakob kulki kovat koulut ja toiminta oli usein kaikkea muuta kuin esimerkillistä. Elämä oli painia alusta loppuun, murheen ja surun sävyttämää. Mutta sydän ja tahto oli Jumalan suuntaan. Lopussa löytyi niin sopu veljien kesken kuin rauha isälle. Jumalan armosta sekin.
-Joni Niskanen-