Viikon sana
Luuk. 18:15-17
”Jeesuksen luo tuotiin myös pieniä lapsia, jotta hän koskisi heihin. Tämän nähdessään opetuslapset moittivat tuojia, mutta Jeesus kutsui lapset luokseen ja sanoi: Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.”
Englanninkielinen käännös puhuu jopa sylilapsen ikäisistä. Vanhemmat varmasti halusivat lapsilleen parasta, siunausta kenties kosketuksen kautta. Tuskin opetuslapsillakaan mitään hyvän välittämistä vastaan oli. Ehkä he kokivat olevansa portinvartijan roolissa väkimassojen ja Jeesuksen välillä. Ettei opettajaa pikkuasioilla vaivattaisi. Imeväiskuolleisuus oli sitä luokkaa, että hukkainvestoinniltahan se saattoi jopa tuntua - tuo lasten hyysääminen. Isommistakin lapsista tuli arvokkaita vasta siinä vaiheessa, kun he jäivät henkiin, jaksoivat tehdä tuottavaa työtä ja olla vanhempiensa ilo sekä vanhuuden turva. Jeesus ei siis ainoastaan toiminut odottamattomalla tavalla (sallikaa heidän tulla), vaan pudotti tähän kohtaa suorastaan hengellisen pommin: ”Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.” Ja vielä päälle hämmensi lisää suorituskeskeisiä mieliä: ”Joka ei ota vastaan kuten lapsi, ei pääse...”. Iltatulilla oli taas puhuttavaa.
Mitä lasten kaltaisuuden erinomaisuus mahtoi tarkoittaa? Karvaisille kalastajille sen mieltäminen tuskin oli helppoa, lieneekö meillekään. Onko se lasten vilpitöntä iloa? Luottavaisuutta tai avoimuutta? Mielenkiintoa, uteliaisuutta ja loputtomia kyselytulvia? Innostuneisuutta? Olisiko se sitä mieltä, mitä Jumala muuallakin peräänkuuluttaa: ihmisen sydämen, mielen ja sielun kääntymistä Hänen puoleensa. Hänen yhteyteensä säännöllisesti hakeutuen, surut jakaen, kiittäen ja kunnian antaen. Ihmistä Hän puoleensa kaipaa, ei pakottaen vaan kutsuen.
Estääkö yhteiskunta (eli me) nykyään lasten tulon Jumalan luo? Lasten ongelmien raportoidaan lisääntyvän koko ajan. Mikään tukipalvelu ei tunnu riittävän ja ratkaisuksi ehdotetaan vain niiden lisäämistä. Katsotaanko silloin riittävästi ongelmien syntyjuurille, niiden ehkäisyyn? Missä kohtaa meillä on ollut taitamattomuutta, vääriä valintoja, helpoimman kautta menemistä? Ja toisaalta näitä pohtiessa voi todeta: paljon on hoidettu upeasti, rakkaudella ja pitkämielisyydellä. Niin, kukaties se tasapaino: rajoja kun aika on - rakkautta ja kuuntelemista muuten. Isoin esimerkki taitaa olla Johanneksen evankeliumissa (3:16): ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi…” Siinä rakkautta tuli tosin niin paljon, että tasapaino järkkyi.
Sallikaa heidän tulla!
- Joni Niskanen