Viikon sana

2.12.2024 19.46

Matt. 22:32

”Mutta ylösnousemuksesta puheen ollen – ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on teille sanonut: ’Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien.”

Matteuksen evankeliumin 22. luvussa lähdettiin liikkeelle taivasten valtakunnasta ja sen vertaamisesta kuninkaan valmistamaan hääjuhlaan. Ytimessä oli kutsu ja siihen reagoiminen. Kyse oli tärkeästä tapahtumasta, se ei jäänyt kenelläkään epäselväksi. Kutsu toistettiin, se ei mennyt vahingossa ohi vaan siihen oli mahdollisuus reagoida. Reaktiot vaihtelivat välinpitämättömästä aggressiiviseen vastentahtoisuuteen. Kutsuttujen piiriä vielä laajennettiin ja kutsuttuja tuli. Joku jopa vain omin ehdoin (omin vaattein), mikä ei ollut kutsujan tarkoitus. Kutsuttiin niin pahat kuin hyvät. Tämä lienee ollut kuulijalle silloin ja lukijalle nykyään varsin tiukka paikka. Siis kaikkiko? Eikö siis teoillamme ole mitään merkitystä? Selkeästi yksin usko pelastaa, mahdollistaa taivasten valtakuntaan pääsyn, eivät teot. Kuitenkaan ei voi olla niin, ettei usko missään tekemisessä näkyisi. Tämä ei ollenkaan ole tarkoitus.

Kristittyinä saatamme mielessämme helposti loukkaantua, kun itselle niin selvä asia, kutsu, ei muille kelpaakaan. Miksi? Loukkaannummeko Jumalan puolesta? Vai oman kunniamme puolesta tyyliin: kun olen tämän nyt oikein valmiiksi miettinyt, niin kyllähän muidenkin se täytyy ymmärtää. Jumala voi puhua niin eri tavoin: voimakkaalla äänellä tai hiljaisuudella, tapahtumilla tai tapahtumatta jäämisillä. Olisimmeko mieluummin herkällä korvalla ja mielellä muiden elämän tai tapahtumisten äärellä. Kutsuun vastaamista voi monin tavoin toisten kohdalla tukea, vaikka usein se tuntuu niin vaikealta. Pakko on useimmiten huono työkalu tässä yhteydessä. Jumalan työstä kuitenkin on kyse ja me siinä apuna. Rukous pystyy paljon.

Jeesus palautti vielä kysyjille mieleen Jumalan sanat Moosekselle ja avasi monelle aikalaiselle asiaan uuden kulman. ” Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien.” Sadonkorjuu- ja kiitosjuhlien teema on nyky-Suomessa vaihtunut kaupalliseen halloweenitteluun. Leikitellään kepeästi synkillä teemoilla, luilla, kalloilla ja kuolemilla, ikään kuin ajatellen, että se ilahduttaisi ja vahvistaisi meitä. Ajatellaan tuotavan valoa pimeyden keskelle – vai tuodaanko? Todellisuudessa arastelemme luonnollista kuolemaa niin pahoin, että se eristetään laitoksiin ja ihminen usein samalla yksinäisyyteen. Pelolla leikitellään huolettomasti, kuin tulella, vaikka pelko itsessään on pitkässä juoksussa jo osa rangaistusta (1 Joh 4:18). Täydellinen rakkaus sen sijaan karkottaa pelon. Siinä vaihtoehto. Kumpaa siis tavoitella, mistä hakea tuki ja innoitus elämään. Adventti, Vapahtajan syntymän odotus, antaa todellisen valon sieluumme ja elämäämme.

-Joni Niskanen


Palaa otsikoihin