Matt. 5:4

"Autuaita ovat murheelliset: he saavat lohdutuksen."

Jeesuksen vuorisaarna koskettaa ja yllättää. Siinä on kauniita rauhan ja rakkauden periaatteita, mutta myös rajuja kielikuvia ja hämmentäviä ohjeita. Siitä löytyy lakia ja vaatimusta, mutta myös lohdutusta ja rohkaisua.  Jos pysähdymme avoimin sydämin tarkastelemaan vuorisaarnan tuttuja jakeita, huomaamme olevamme ammentamassa salatun Jumalan pohjattomista viisauden lähteistä.
 
Autuaita ovat köyhät, murheelliset, kärsivälliset, nälkäiset… Voimme pohtia, missä määrin nämä ominaisuudet näkyvät meidän elämässämme. Todennäköisesti useimmiten aika huonosti. Ennemmin olemme rikkaita ja kylläisiä, joille Jeesus huutaa ”Voi teitä” (Luuk 6:24-25). Tuskin voimme muuttaa itseämme köyhiksi tai murheellisiksi, jos emme luonnostamme ole sellaisia. Ehkä voimme kuitenkin jossain määrin opetella oikeaa ja arkaa mielenlaatua Jumalan edessä. Näin sanoo Herra: ”Köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa" (Jes 66:2).
 
Presidentti Martti Ahtisaaren hautamuistomerkki kuvaa oliivipuun lehteä ja on nimeltään ”Autuas”. Tämä viittaa Jeesuksen sanoihin: ”Autuaita ovat rauhantekijät, he saavat Jumalan lapsen nimen”. Vuorisaarnan samasta luvusta löytyy toinenkin opetus rauhantekemisen välttämättömyydestä. ”Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi” (Matt 5: 23-24). Toisinaan sopiminen voi olla helppoa, mutta usein rauhan tekeminen vaatii aikaa, vaivannäköä, kompromisseja – ja toisen osapuolen kuuntelua ja ymmärtämistä. Voi olla, että rauhanneuvotteluissa joudun tarkastelemaan myös omia periaatteitani ja jopa pyytämään anteeksi.
 
Kun olemme murheellisia ja koemme olevamme hengellisessä pimeydessä, kun omat voimat ovat vähissä ja kun hiljaa huokaamme Herran puoleen ja kaipaamme Hänen kosketustaan – silloin olemme autuaat. Saamme lohdutuksen ja tulemme ravituiksi. Jeesukseen uskova ihminen on usein samanaikaisesti murheellinen ja iloinen (2 Kor 6:10).

Carl Olof Rosenius runoilee:

Murheinen sielu, murheesi heitä!
Oi, älä unhoita, sulla mit´ on.
Armo on sulla, ahdistetulla.
Jeesus hän vielä on muuttumaton.

Oi mitä ihmeitä on pyhät Herran?
Autuaat aivan, mut´ huokailevat,
lapsia taivaan, vangitut vaivaan,
turvatut, kuitenkin rauhattomat.
 
Uskossa saadaan kulkea vielä,
nähdä ei saa, se ei hyödytäkään.
Tuntehet haihtuu, muuttuu ja vaihtuu.
Vain Sanaan uskomaan siksi mä jään

-Jukka Uotila

Palaa otsikoihin