MasaMasan mutinat

Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.

rss Masan Mutinat

Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
18.9.2013 8.00

Pikku ketut Herran viinitarhassa

Kataarien salaisuudet, osa II

Kataarien "täydellisiltä" löytyi vastaus kysymykseen pahuuden ongelmasta ja takuuvarma oikotie pelastukseen.
Kouluaikoinani kirjoitin graduni aihepiiristä, joka hiveli mielikuvitustani: sydänkeskiajan arvoituksellisista kataareista, joita enää ei ole. Tuo uskonsuuntaus koki lyhyen kukoistuskauden Ranskassa ja Italiassa, kun katolinen kirkko eli murroskauttaan ja ajautui vaikeaan kriisiin. Uusi uskontulkinta uhkasi lopulta kirkon perinteistä oppia niin vakavasti, että se kukistettiin verisen ristiretken ja inkvisition keinoin. Kataarit hävisivät, mutta heidän kiehtova tarinansa jäi elämään.


Edellisessä osassa tutustuimme maankolkkaan, jonne alun perin Bulgariasta liikkeelle lähteneet kataarit olivat asettuneet tukevasti vuoden 1200 paikkeilla. Nyt otamme selvää, millaista väkeä nämä kirkon harhaoppineiksi tuomitsemat uskovaiset oikein olivat.

Keskiajan katolinen kirkko on kantanut valistusajalta lähtien säälimättömän kerettiläisten metsästäjän kehnonpuoleista mainetta. Ennen katarismin ilmaantumista sydänkeskiajan Länsi-Eurooppaan harhaoppineisuus oli kuitenkin ongelma pääasiassa vain historiankirjojen tomuisilla lehdillä. Kirkon oppineet tunsivat toki kirkkoisä Augustinuksen kirjoitukset manikealaisista - dualistisesta uskonnosta, joka jakoi maailman henkeen ja aineeseen, valoon ja pimeyteen - mutta ne kuvasivat oloja 400-luvulla. Kun katolinen kirkko oli sittemmin pönkittänyt asemiaan, kristinoppia oli julistettu vailla merkittäviä haastajia vuosisatojen ajan.

Niinpä kirkonmiehet ja teologit olivat hämmennyksissään ja epätietoisia, kun Languedocista ja muistakin osista Eurooppaa alkoi yhä enenevässä määrin tulla raportteja uudesta uskonnollisesta liikkeestä, joka mitä ilmeisimmin uhmasi vallitsevia totuuksia. Tilanne oli uusi ja outo, eikä kukaan kirkon ylintä johtoa myöten oikein tiennyt, miten siihen tulisi suhtautua. Kirkolla ei ollut yhteisiä suuntalinjoja tai toimielimiä, vaan piispojen vastuulle lankesi pitää huolta hiippakuntiensa opillisesta puhtaudesta.

Kataarien nimen on uskottu juontuvan kreikankielisestä sanasta "katharoi", puhtaat. Erään tutkijan mukaan nimen juurena on kuitenkin sana kissa, sillä katoliset kirjoittajat väittivät kataarien suutelevan kissojen takamusta pimeissä rituaaleissaan.

Kataareilla itsellään sen sijaan oli hyvin selkeä näkemys asioiden tilasta. He edustivat todellista Jumalan seurakuntaa; he olivat bonhommes eli "hyviä miehiä". Katolinen kirkko taas oli "varkaiden pesä ja ilmestyskirjan portto", jolla ei ollut mitään tekemistä hyvän Jumalan kanssa.

Kuten on tapana uskovaisten joukossa, kataaritkaan eivät edustaneet vain yhtä ainutta koulukuntaa, vaan tulkintoja opista oli useita, osa maltillisempia, osa ei. Languedocissa vallalle päätyi niistä jyrkin, mistä oli pitkälti kiittäminen Niketas-nimistä bysanttilaista opettajaa. Niketas, jota kutsuttiin lisänimellä papa eli "paavi", johti kataarien omaa kirkolliskokousta 1170-luvulla. Hän oli tehokas ja aikaansaava puuhamies, joka organisoi liikkeensä lähetystyötä Languedocissa ja järjesti sen alueelle kataarien omat hiippakunnat. Niketasin myötävaikutuksesta Languedociin oli 1200-luvulle tultaessa syntynyt elinvoimainen "varjokirkko", väkevä ja elinvoimainen haastaja perinteiselle katolisuudelle. Monin paikoin kataarit saivat toimia ja opettaa aivan avoimesti.

Heidän opetuksensa saivat paikallisen papiston niskavillat pystyyn. Kataareilta löytyi vastaus ikiaikaiseen teodikea-ongelmaan: jos Jumala kerran on hyvä ja kaikkivaltias, miksi Hänen luomassaan maailmassa on pahuutta? Niketaan jyrkempää oppisuuntaa edustavat nimittäin totesivat suoraan, ettei Jumalalla yksinkertaisesti ollut mitään tekemistä tämän aineellisen maailmamme kanssa. Se oli läpeensä paha ja turmeltunut, koska se oli itsensä paholaisen, ei suinkaan Jumalan, luoma. Ei siis mikään ihme, että maailma oli täpötäynnä kärsimystä, kurjuutta ja pahuutta!

Hyvästä Jumalasta oli lähtöisin ainoastaan henki, kataarit jatkoivat. Ihmissielut olivat todellisuudessa alun alkujaan enkeleitä - mutta he olivat ylpeydessään nousseet kapinaan Jumalaa vastaan ja tulleet syöstyiksi pois taivaan autuudesta. Eräänlaisena katumusharjoituksena heidän sielujensa oli vaellettava ruumiista toiseen, materian vankeina, kunnes ne voisivat palata takaisin valoon. Ruumiin ylösnousemuksen he kielsivät, olihan ruumis aineellinen ja siten paholaisen luomus.

Enkelit lankeavat ja jäävät materian vangeiksi. Myös antiikin ajan gnostilaiset ja manikealaiset sekä platonilaiset uskoivat aineellisen maailman olevan alemman luojajumalan, demiurgin, kehno luomus, josta tuli vankila sieluille. Ajatukset olivat jääneet elämään itäisen kirkon alueelle ja heijastuivat myös kataarien uskomuksiin.

Huutia sai myös Vanha testamentti, sillä se oli kataarien mukaan paholaisen kirja. Ainoastaan Uusi testamentti kertoi hyvästä Jumalasta. Vanhan testamentin Jahve oli heille itse paholainen, ei Jeesuksen julistama Isä: he kutsuivat häntä valehtelijaksi ja murhaajaksi, ja heidän mukaansa kaikki patriarkatkin olivat kirottuja. Myös Johannes Kastaja luettiin yhdeksi pääpaholaisista - kastoihan hän aineellisella vedellä eikä hengellä.

Vesikasteen kataarit siis manasivat alimpaan tuonelaan, mutta heillä oli tarjota oma versionsa tästä sakramentista: henkikaste, jolle he antoivat nimen consolamentum eli lohdutus. Tämä kätten päällepanon seremonia oli takuuvarma pelastuksen väline: consolamentumin vastaanottanut saattoi vuorenvarmasti uskoa sielunsa lehahtavan taivaaseen kuolemansa jälkeen.

Katoliset kirjoittajat tietysti ivasivat avoimesti kataarien pelastusriittiä. Pilkkakirveitä heitteli esimerkiksi muuan Pierre de les Vaux-de-Cernay, ristiretkellä mukana ollut historioitsijamunkki. Hän kertoo kaskunomaisen tarinan miehestä, joka testamenttasi suuren rahalahjan kataareille kuolinvuoteellaan ja pyysi poikaansa toimittamaan sen perille. Poika teki työtä käskettyä, mutta ennen kuin luovutti kolikot, varmisti kataareilta, oliko hänen isänsä nyt varmasti autuuden tilassa. Kun mustakaavut sitä kerkeästi vakuuttelivat, hän tokaisi: "Kiitos Jumalalle ja kiitos teille! Totisesti, koskapa isäni on nyt kirkkaudessa, hänen sielullaan ei ole tarvetta almuille, ja tiedän teidän olevan aivan liian hyväsydämisiä kiskoaksenne hänet takaisin kirkkaudesta. Tietäkäät siis, ettette saa minulta penniäkään." Sitten hän paineli tiehensä.

Yhtä innokkaita naljailemaan olivat myös kataarien opettajat. He esimerkiksi naureskelivat katolilaisten ehtoolliselle ja totesivat, että jos leipä todella muuttui Kristuksen ruumiiksi, kuten väitettiin, hurskaat uskovaiset olisivat kyllä ehtineet ahmia tuon ruumiin jo aikapäiviä sitten loppuun, vaikka se olisi ollut koko Alppien vuoriston suuruinen!

Valtaosa katarismin kannattajista oli maallikkojäseniä, jotka tunnettiin nimellä "credentes", uskovaiset. Heiltä ei vaadittu yhtä ankaraa elämäntapaa kuin "täydellisiltä" vihityiltä.

Heidän oma sakramenttinsa consolamentum toi täydellisen ja kertakaikkisen anteeksiannon kaikista synneistä, mutta mukana oli koukku. Samalla se nosti vastaanottajansa kataariuskon eliittikastiin. Hänestä tuli perfectus eli "täydellinen". Maallikoiden ei odotettu seuraavan erheettömästi tiukkoja vaatimuksia, mutta "täydellisille" ei suotu minkäänmoisia helpotuksia. Niinpä monet ottivat henkikasteen vasta kuolinvuoteellaan välttyäkseen askeettisen elämän vaivoilta, eikä ollut tavatonta, että he sen jälkeen ryhtyivät syömälakkoon nopeuttaakseen kuolemaansa, jotteivät vain olisi vahingossakaan menettäneet jo hankkimaansa pelastusta.

"Täydelliset" tekivät parhaansa erottautuakseen kaikesta aineellisesta, joka siis oli paholaisesta. Kaikkinainen sukupuolielämä oli heille pahimmanluokan kauhistus. He kieltäytyivät syömästäkin kaikkea sellaista, joka oli seurausta sukupuoliyhteydestä, kuten lihaa ja munia. (Kalaa he tosin söivät, sillä kuten jokainen keskiajan rahvaanmieskin tiesi, kalat sikiävät itsekseen meren mudasta.) He eivät myöskään saaneet vannoa valoja tai vuodattaa verta. Sekä mies- että naispuoliset "täydelliset" pukeutuivat yksinkertaiseen, mustaan kaapuun. Tässä täydellisyyden olotilassa he eivät tehneet eroa sukupuolten välillä; sekä miehet että naiset olivat tasavertaisia tässä "pappissäädyssä".

Vain "täydelliset" saattoivat suoda consolamentumin. Heidän oli kuitenkin noudatettava velvollisuuksiaan pilkuntarkasti. Jos nimittäin perfectus hairahti esimerkiksi naisia narraamaan tai pisteli poskeensa pihvin, hän menetti jo ansaitsemansa pelastuksen, ja sen lisäksi kaikki häneltä kätten päällepanon saaneet, jopa jo taivaaseen saakka päässeet, kadottivat armonsa. Vertaispaine ja kyttäys lienivät siis huipussaan kataariyhteisössä. Monen mieltä kaihersi varmasti epävarmuus: entä jos oma sielunhoitaja oli sittenkin tehnyt salaa syntiä? Pitäisikö henkikaste uusia joltakulta toiselta palveluntarjoajalta, vaikka vain varmuuden vuoksi?

Ilman consolamentum-riittiä Pyhän Hengen osallisuus ja pelastuminen eivät olleet mahdollisia. Asetussanoissa kastettava julisti luopuvansa kaikista Rooman kirkon opeista ja vesikasteestaan.

Kaikesta huolimatta kataarien julistama sanoma vetosi suuresti Languedocin ihmisiin. "Täydellisten" ankara askeesi poikkesi monien piispojen ja luostarinjohtajien viettämästä ylellisestä elämästä ja korruptiosta. Erityisesti naisiin vetosi tasavertaisuus, joka "täydellisten" parissa oli saavutettavissa. Jopa kreivien perhepiirissä moni vaimo tai tytär kääntyi ja ryhtyi perfectaksi. Kataarien yksiselitteinen näkemys maailman pahuudesta ja hengen hyvyydestä oli myös suoraviivaisuudessaan houkutteleva selitys. Oli helpompaa heittää opista pois kaikki jännitteinen sen sijaan, että esimerkiksi Vanhan ja Uuden testamentin välisiä näkemyksellisiä eroja olisi selitetty tai harmonisoitu.

Eräs languedocilainen ritari, Pons Adhémar de Roudeille, yritti selittää ärtyneelle piispalle, miksi kataareja ei voinut vain ajaa tiehensä: "Emme me voi; meidät kasvatettiin yhdessä heidän kanssaan, heidän joukossaan on useita sukulaisiamme, ja voimme nähdä, että he elävät hyveellistä elämää."


Jatkuu ensi numerossa. Kun rintamalinjat näin on asetettu, otamme seuraavaksi selvää, millaisia sankareita ja konnia niiden kummaltakin puolelta löytyi.

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja