Kristinusko,
jos sen ottaa vakavasti, ei ole kovin kevyt tapa katsoa maailman pahuutta.
Keskeinen opetus kun on, että ei ole kuin yksi Jumala, jolta viime kädessä
kaikki tulee: Hän antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.
Hyvän
Jumalan hyvän tahdon näkeminen ihmisestä riippumattomassa kärsimyksessä,
tautien tai luonnonmullistusten seurauksena, vaatii lujaa uskoa. Usein tämä on
liian katkeraa, ja joskus on helpompi syyttää Vastustajaa, pahoja voimia. Tämä
on kuitenkin vain lykkäys, tai järjen yritys sovittaa sovittamaton: kristinuskossa
lähdetään siitä, ettei mitään tapahdu Jumalan sitä sallimatta – Jumala ei
unohda varpustakaan, ja kaikki ihmisen hiuskarvatkin on laskettu.
Kristinusko
ei siis julista taistelua valon ja pimeyden voimien välillä – tai vähintäänkin
tämä taistelu on kertakaikkisesti käyty ja voitto saatu Kristuksen kautta jo ensimmäisenä
pääsiäisenä. Paholainen on kahleissa,
kuolema on lyöty – mitään ei voi ihmiselle tapahtua ilman Jumalan
sallimusta.
Tämä ei
jätä kristinuskoon sitoutuvalle muuta mahdollisuutta kuin nöyrtyä Jumalan
salaisuuden edessä. Jumala on ihmiselle kuitenkin Toinen, vieras, käsityskyvyn
ulkopuolella. Jumalan olemus on niin salattu ihmiseltä, että jo sanoessamme,
että 'Jumala on' helposti luomme itsellemme epäjumalan: niin erilaista Jumalan
oleminen on verrattuna kaikkeen muuhun, minkä ajattelemme olevan olemassa. Sama
tietysti koskee väitettä, että 'Jumala on hyvä'. On raskasta, että Jumalan
hyvyys ja ihmisrakkaus voi näyttäytyä vastakohtanaan.
Tästä
huolimatta kristinuskon perussanoma on, että lopulta, vaikka ei vielä tässä maailmassakaan,
kaikki kääntyy hyväksi. Tähän on joskus, vaikka päivän sanomalehteä lukiessa,
vaikea luottaa ja vaikea sitoutua.
Kaikki
kääntyy hyväksi.
***
Light is the left hand of darkness
and darkness the right hand of light.
Two are one, life and death, lying
together like lovers in kemmer,
like hands joined together,
like the end and the way.
-
Ursula K. Le Guin