Rakkauden kaksoiskäsky (Luuk. 10:27) mainitsee kolme rakkaussuhdetta: Jumala, lähimmäinen ja minä itse. Ehkä hieman yliampuva sanonta kuuluu: ”Aina olen itseäni kiittänyt ja kiittämistä on riittänyt”, tai sitten en ole tasapainossa, vaan pettynyt itseeni. Jos en kestä itseäni, voi olla, että en luota lähimmäiseenkään. ”Miksi se sanoi sillä lailla, varmaan oli jokin taka-ajatus!” Tässä esittämäni vääristyneen itsetunnon tai minä-kuvan kanssa saattaa olla vaikeaa luottaa mihinkään, edes Jumalaan. Toisaalta, haluan uskoa, että Jumala on jotain niin suurta, että Hän läpäisee esteet ja uudistaa ja parantaa mielemme mutkat ja kommervenkit.

Kiusauksen ydin on houkutuksessa epäillä Jumalan hyvää tahtoa. Aadam kuunteli kiusaajaa ja lankesi, Jeesus oli kuuliainen Jumalan sanalle ja voitti. Aadamista tuli kirouksen, Jeesuksesta siunauksen lähde kaikille.

Uuden testamentin sanoma on, että Jeesus kärsi meidän sijastamme. Jos edes yritämme ymmärtää Jeesuksen kärsimyksen merkitystä, teemme voitavamme lähimmäistemme, läheisten ja kaukana olevien kärsimyksen lieventämiseksi. Se on Jumalan tahto. Kristitty on Kristuksen rohkea ja iloinen seuraaja, joka tietää, ettei hänen vaivannäkönsä ole turha Herrassa. Meille uskottuja lahjoja ja valtaa ei ole tarkoitettu käytettäväksi omiin tarkoituksiin vaan toisten hyväksi.

Meidän suurin onnettomuutemme ja ahdistuksemme syvin syy on Jumala-yhteyden katkeaminen. Vuorisaarnassaan (Matt. 6:33) Jeesus sanoo: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” Useimmiten meidät pysäytetään karulla tavalla. Lennettyämme turvallemme kuvitelmat pärjäämisestä omassa varassa ammutaan alas.

Vaikka puhe synnistä olisi vierasta, tämä ahdistus on tuttu. Synti ei ole vain uskonnollinen käsite, se on yhteisnimitys kaikelle sille kärsimykselle ja vääryydelle, jonka keskellä elämme ja johon myös osaltamme olemme syypäitä. Voisi kysyä, tekeekö kukaan koskaan oikein. Kun tekee hyvää jollekulle, voi samalla vahingoittaa toisia ja kaikkiin tekoihin voi liittyä itsekkäät motiivit. Tästä noidankehästä ei ole muuta ulospääsyä kuin täydellinen ansaitsematon anteeksianto. Jeesus kuoli ristillä meidän edestämme ja nousi kuolleista meidän vanhurskautumisemme, meidän Jumala-yhteytemme tähden.

Jeesus kärsi sen vuoksi, että hän voisi jakaa kohtalomme ja että voisimme osallistua hänen voittoonsa. Kärsimys ja kuolema eivät ole viimeiset sanat, vaan ylösnousemus.

Jaakobin 1. kirjeen pohjalta saamme luottaa, että Jumala ei kiusaa, ja että Hän salliessaan kiusauksen uskovalle myös auttaa, että he voivat sen kestää (1. Kor. 10:13). Aabrahamin usko ilmeni koetuksissa (1.  Moos. 22:1-18). Joosef ei kiusattuna langennut (1. Moos. 39:7-12). Jeesuksen täytyi kutsumustyöhönsä valmistuessaan käydä kiusausten kautta ja myöhemmin ne uudistuivat (Luuk. 4:13). Jeesus neuvoo meitä valvomaan ja rukoilemaan kiusausten vaarassa ja antaa jopa sanat sitä varten: ”Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.”

Jeesus joutui kiusatuksi sekä autiomaassa että kaupungissa. Kirkon kiusaus on houkutella väkeä ”vippaskonsteilla” ja katteettomilla lupauksilla. Reteät lupaukset ovat kunnian teologiaa, joissa pahimmillaan unohtuu, kenelle kunnia viime kädessä kuuluu. Ihmiset tulevat riippuvaisiksi hengellisistä kokemuksista, jolloin painopiste on väärä.

Jokaisen ihmisen kutsumuksena on kuunnella Jumalaa. Vain kuuliaisuuden tiellä ihminen todella elää. Ihminen ei elä vain leivästä, se on Jumalan luonnon ja ihmisen työn hedelmistä, vaan jokaisesta sanasta, jolla Jumala puhuttelee ihmistä. Jumalan sanasta saadulla voimalla kestämme myös vaikeina hetkinä.

Raamatusta voimme oppia tuntemaan Jumalaa, ja joka päivä avautuu jotain uutta, jos vain haluamme. Rukouksessa voimme ennen kaikkea kuunnella Hänen neuvojaan ja johdatustaan, kuunnella Hänen puhettaan meille, jos vain maltamme kuunnella. Jumalanpalveluksessa saamme kuulla ilosanomaa Vapahtajasta, ja ehtoollisella voimme aina uudelleen kohdata Hänet.

Usko on uskaltautumista Jumalan armon varaan silloinkin, kun emme näe emmekä koe mitään. Usko on luottamista, että syvyyksissäkin meitä kannattavat iankaikkiset käsivarret. Ihmisen paras paikka ei ole pyhäkön harjalla, korkealla, vaan alhaalla, vaeltaminen armon laaksossa. Usko ei ole kiusaajan opettamaa hengellistä ylemmyyden tuntoa, vaan Johannes Kastaja opetuksen mukaan: ”Kristuksen tulee kasvaa, mutta minun vähetä” (Joh. 3:30).

Kiusauskertomuksen perusteella Jeesuksen usko on ehdotonta ja alituista luottamusta Jumalaan. Usko on ehdotonta ja jakamatonta tottelevaisuutta Jumalan tahdolle sekä riippuvaisuutta yksin hänestä.

Suuronnettomuustutkija Kari Lehtola kertoi tapauksen ajaltaan nimismiehenä. Asumaton talo oli palanut ja edellisenä iltana linja-auton kuljettaja oli nähnyt miehen menevän taloon sisään. Mies oli tunnistettu paikalliseksi alkoholin suurkuluttajaksi, ja asia piti kertoa hänen 85-vuotiaalle äidilleen. Lehtolan sanoi pyytäneensä mukaansa konstaapelin, joka asui 85-vuotiaan naapurissa, sekä lääninrovastin. Kun kolme miestä soittivat ovikelloa, nainen aukaisi oven ja sanoi: ”Kokoonpanosta päätellen jotain vakavaa on tapahtunut.”

    ”Kyllä.”

    ”Koskeeko asia poikaani?”

    ”Kyllä.”

    ”Onko hän kuollut?”

    ”Kyllä.”

    Nainen pyysi miehet sisään ja sanoi: ”Poikani eli täysin arvottoman elämän, mutta eikö juuri tällaisten puolesta Jeesus Kristus kuollut?”