Yksin ja yhdessä-blogi
Ei enää särkyneitä sydämiä?
Valotan seuraavassa siis hieman, vaikken mikään itseni paljastelija halua olla.
Mutkan kautta suoraan
Tampereen teatterikesän esitys No more broken hearts – siis: Ei enää särkyneitä sydämiä – pohjustaa ehkä mitä parhaiten tätä blogiani.
Monitaitoinen ja ikinaisellinen monitaiteilija Pilvi Porkola rakensi yhden naisen esityksensä kirjoittamiensa rakkauskirjeiden varaan. Viisitoista vuotta, seitsemän miestä, ja esimerkkinä yksi kirje kullekin näistä seitsemästä.
Summa summarum, nuorehkon Porkolan lopputulos – tulkintani mukaan – kuuluu: kannattaa harkita, heittääytyykö enää yrittämään kaikkien pettymysten jälkeen uutta ihmissuhdetta.
Tietynlaiseen itseironiaan esitys toki päättyi.
* * *
Ja nyt siis valotan hieman itseäni. Tämän palstan tunnus – vinjetti, sanottiin ennen vanhaan lehtimaailmassa – kuuluu: Yksin ja yhdessä. Miten minun kohdallani?Olen elänyt aikuisvuosistani reilut kolme neljäsosaa yhdessä: parisuhteessa tai vakavassa seurustelusuhteessa. Mainittakoon ennen muuta kaksi naista.
Ensiksi. Nainen Wallininkadulta kuului elämääni miltei 24 vuotta. Ensin jokunen vuosi avoliittoa, sitten naimisiin, ja sitten meille kaksi lasta. Kumpikin tyttäreni on suorittanut hienosti akateemiset loppututkintonsa, ja heidän isänsä voi huoahtaa.
Mitä avioliittoon tulee, se oli miltei loppuun asti mielestäni toimiva. Puolet avioliittovuosista meni minulta yliopistonopettajana, puolet yksityisyrittäjänä. Puhalsimme, ex-vaimoni ja minä, yhteen hiileen.
Sitten, ikimuistoisena vuonna 1998, alkoi rakoilla.
Tiedän jotain siitäkin ilmiöstä, kun avioeroprosessissa käytetään sodankäyntiaseena omaa lasta: kun hänen ja hänen toisen vanhempansa väliin yritetään pystyttää kelpo berliininmuuri.
Kansanedustaja Pauli Kiuru Valkeakoskelta, hatunnostoni siitä, että olet viime aikoina yrittänyt vaikuttaa tämän ikuiselta tuntuvan berliininmuuri-ongelman voittamiseksi. Jatka!
* * *
Toiseksi: naiseni Pietarinkadulta. Hän, jonka haaveilin olevan jopa elämäni koko loppupään Rakas ja elämäni sulostuttaja.
Paljastettakoon salaisuus: lähetin kristillisen Askel-lehden palstoille vuosituhannen alussa kontakti-ilmoituksen – ajatellen, etten nyt haluaisi rakastua vaikkapa vakaumukselliseen ateistiin. Naiseni Pietarinkadulta tuntui – monista – oitis niin ylivoimaiselle.
Kahdeksan ensi vuottamme olivat hyviä, parhaimmillaan hienoja. Toinen koti Tampereella, toinen hieman eteläisemmässä satamakaupungissa. Käytännössä päivittäistä yhteydenpitoa, yhtä kaikki.
Henkinen ja fyysinen yhteys. Yhä enemmän yhteisiä asioita ja ihmisiä. Parhaita palasia yhteiset vaellukset Britannian vaativilla rannikkopoluilla, rinkka ja reppu selässä.
Ja sitten: tähänkin parisuhdedraamaan kuuluu se loppuläsähdys, minulle yhä hieman mystisine piirteineen.
Minun silmissäni tämä toinen ihminen muuttui – ja ehkä minäkin hänen silmissään. Olin työasioissa liian kovilla, niin että viikkojen sairauslomallekin minut passitettiin. Samaan aikaan tällä toisella ihmisellä oli omat kremppansa, ja epäilen niiden edesauttaneen myös tietynlaisen mielen epätasapainon puhkeamista.
Oi ei, ja oi voi. Ei minulla valitettavasti ollut kriisikeväänä 2012 kylliksi aikaa – valitettavasti – edes ajatella karille meneillään olevaa parisuhdetta. Jouduin ainoana lapsena panostamaan kaikkeni sen eteen, että kohta yhdeksänkymppisen muistisairautta potevan äitini elämä olisi turvattu.
Ja, sitä paitsi. Kaksikin tuttua juristia antoi minulle ehdottoman neuvon: älä yritä käydä edes sitä yhtä ainutta parisuhdekeskustelua – tai muutoin havaitset olevasi keskellä ties mitä lähestymiskieltosotkua.
Lisättäköön, että
parisuhdekriiseihini ei ole liittynyt mustia silmiä, eikä muistaakseni edes
huutoa. Kaikki kamala on tapahtunut hiljaisen puheen tai puhumattomuuden
muodossa.
* * *
Pilvi Porkola se minut aivan viime kädessä näihin omakohtaisiin muisteloihin innosti.
Ja nyt uudestaan kysymykseen: ”Rohkenetko, Jyrki, vielä kokeilla parisuhdetta?”
Vastaan, hieman empien toki: kyllä – jos joku huolisi. Kuten Seitsemässä veljeksessä todistetaan, talo kaipaa aitan polulla astelevaa emäntää. Ja ihmisellä on ikävä toisen luo.
Vanhempana setänä heittäisin nykynuorille: haaveilkaa elämänikäisestä ihmissuhteesta – lapsineen ja lapsenlapsineen sekä yhteisine muistoineen. Ehkei se eri syistä toteudu, mutta hyvää kannattaa aina tavoitella.
Jyrki Pietilä