Yksin ja yhdessä-blogi
Jyrki Pietilä: Haaveilen, olen siis olemassa
”Minulta on kysytty”, kuuluu Demokraatti-lehden sutkin satakuntalaisen – sellaisiakin on – pakinoitsijan Timo Roosin tuotemerkki-lausahdus. Ja sitten seuraa aina se vitsi: verbaalitimantti, jota toisetkin lehdet mielellään lainailevat.
Minultakin on kysytty. Mutta vitsiä en timorooslaisittain perään kerro, koska minulla on vitsejä vain yksi, ja senkin olen jo unohtanut.
Eetvartti kysyi
Sen sijaan kerron, mitä nimimerkki Eetvartti minulta lepopäivä-asiasta kysyi – edellisen, pyhän ja arjen eroa käsitelleen blogini pohjalta: ”Miksi se on sunnuntai, vaikka kaikki tietävät sen olevan lauantai?”
Ja, lopuksi: ”Jumala itse lepäsi seitsemäntenä päivänä, mutta ihmiset ovat muuttaneet kalenterinsa omien mieltymyksiensä mukaan.”
Kiitos, Eetvartti, hyvästä kysymyksestä. Havahduin sapattiasiaan itsekin syksyisellä Israelin-matkallani. Eilatlaisen hotellin hississä oli erityinen sapattinappula. Johtuen ymmärtääkseni siitä, että sapattina ei vanhatestamentillisesti saa tehdä tulta, tulkitaan vähän kaikki sähkönkäyttö tulen sytyttämiseksi – eli kielletyksi.
Ja ihminenhän on kekseliäs, myös pyhää kirjaa tulkitessaan.
Painaessani hissin sapattinappulaa lauantaisena päivänä tunsin sekunnin kymmenysosan ylemmyyttä siitä, että tunnustaudun Lutheruksen rationaalisen uskonsuunnan jäseneksi.
Rovasti Hynninen vastasi
Utelin sapattiasiasta edelleen viisaalta rovastilta, ystävältäni Veli-Matti Hynniseltä. Hänet tuntevat yhdet Radio Dein radioäänenä, toiset Loviisan moniarvoisen rauhanfoorumin isänä. Tässä täten Hynnisen välillisiä vastausterveisiä Eetvartille:
”Sunnuntai, viikon ensimmäinen päivä, on kristillinen lepopäivä. Se ei ole
syntynyt päähänpistona vaan uuden aikakauden alkuna, kuoleman kukistumisen ja uuden luomisen merkkinä.”
Ja vielä Hynnistä: ”Pääsiäisenä Kristus kukisti kuoleman, vihollisista viimeisen. Sunnuntai on siis viikoittainen pääsiäinen. Silloin nautitaan levosta ja ajan rajat ylittävästä pelastuksen riemusta.”
Veli Eetvartti: lauantai vai sunnuntai – suurtako väliä tuolla? Muitakin lepopäiviä eri uskontokuntien piiristä tunnetaan.
Usko ja epäilys
Viime viikkoina on Suomenmaassa käyty julkista filosofiaan liittyvää keskustelua enemmän kuin ties koskaan. Kaiken takana on tietenkin nimi Pekka Himanen.
Kun itsekin tunnustaudun entiseksi Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian opiskelijaksi, niin saanen pistää lusikkani keskustelun jatkosoppaan – tai ehkä jo pikemmin jatkoliemeen – minäkin.
Usko ja epäilys: hyviä asioita molemmat. Oikeissa yhteyksissään.
Epäilemään minua ovat opettaneet ehkä eniten nuo filosofian opinnot. Kaikki argumentit pitää voida kyseenalaistaa, ja ennen muuta kait ne omat. Filosofia on minusta ennen muuta ajattelemaan opettelemista. Ja tuo jälkimmäinenhän sisältää tietenkin, että aina pitää kyetä epäilemään.
Entäs kun on yhtäältä siis opetettu epäilemään, ja toisaalta – jo rippikoulussa Teiskon Isossasaaressa – uskomaan?
Uskon, että nämä kaksi asiaa, siis usko ja epäily, voivat elää keskenään rauhanomaista rinnakkaineloa, kuten YYA-Suomessa usein todettiin.
Tunnustaudun kristityksi ja tunnustaudun epäilijäksi.
Haaveillaan, edes hieman
Filosofia on täynnä viisaita lauseita. Yksi siteeratuimpia on tämä, René Descartesin kynästä 1600-luvulta singonnut: ”Ajattelen, olen siis olemassa.”
Saisiko vähän väännellä ja käännellä? ”Haaveilen, olen siis olemassa.”
Yhtä tärkeää kuin ajatteilu lienee ihmiselle haaveilu. Huomisessa voi aina piillä mahdollisuus?
Jyrki Pietilä
jyrki.pietila(a)moniviestinta.fi