Yksin ja yhdessä-blogi
27.6.2016 13.23
Muistiinmerkintöjä muistisairaudesta
Äitini, 89, on yksi
niitä lukuisia pitkään eläneitä vanhuksia, joita ikäiseni
ei-vielä-vanhukset yrittävät vaihtelevien kykyjensä puitteissa tukea.
Ns. sukupolvikokemus?
Pystynen nyt jo tietyn etäisyyden takaa näkemään, miten haastavaa se oli – huolehtiminen iäkkäästä äidistäni pari vuotta sitten.
Pystynen nyt jo tietyn etäisyyden takaa näkemään, miten haastavaa se oli – huolehtiminen iäkkäästä äidistäni pari vuotta sitten.
Yksille vanhoille ihmisille sopii kotona asuminen niin pitkään kuin
ikinä mahdollista. Mutta toisille ei. Oma äitini kuului näihin
jälkimmäisiin.
Hirveä muistikuva. Sain kuulla, että oma iäkäs lähiomaiseni oli eräänä talven 2011 kylmänä pakkasyönä lähtenyt Tampereen länsilaidoilla kello 03 kampaajalle. Tuupertuminen hankeen oli epäilemättä erittäin lähellä.
Onneksi hoiva-alan ammattilainen ajoi tuolloin pakkasyönä autolla ohi. Hän oivalsi oitis, että kaikki ei ole kohdallaan: hauras vanhus kävelemässä kadun varrella keskellä kylmää yötä.
Tämä hieno ihminen pysäytti autonsa, poimi hänet siihen ja kuljetti hänet kotiin.
Jumalan kiitos.
x x x
Jatkuvaa, uuvuttavaakin taistelua äitini eteen.
Jouduin kerran tiedustamaan jopa eduskunnan oikeusasiamiehen kantaa. Ja tämä korkea laillisuudenvalvoja oli tätä mieltä: Tampereen kaupunki ei voi edellyttää, että sen asialle laittama hoivayritys vaatisi muistisairaan vanhuksen pitävän kotona käteiskassaa, josta sitten napsitaan rahaa suoritettuihin hankintoihin.
On kuin Tampereen kaupunki ja hoivayritys eivät olisi kuulleetkaan sellaisesta pikku käytännöstä kuin laskutus. Oikeusasiamies kuitenkin siis tukisti Tampereen kaupunkia, jonka virkakoneiston toivon oppineen tapauksesta.
Äitini, maan hengissä pysymiseen osaltaan vaikuttanut entinen ns. pikkulotta, päätettiin sitten vapauttaa vaarallisesta kotona virumisen kohtalosta. Mutta. Hän virui sitten lähemmäs vuoden kolmen hengen sairaalahuoneessa – olematta sairas – ja odotti Sen Oikean Paikan avautumista.
Ns. moniammatillinen työryhmä kuitenkin oli sitä mieltä, että kotona, kotona lojukoon se vanha rouva. Piti panna hanttiin, aika kovastikin.
Nyt olen verraten turvallisella mielin. Lähiomaiselleni löytyi turvallinen yksiö ns. palvelutalosta. Henkilöstö tekee varmaan parhaansa. Äitiäni kaitsetaan vuorokausi läpeensä – ja minunkin on verraten huojentunut olo.
Siellä äitini nykyksiön seinällä roikkuu jokunen rakas vuosikymmenien takainen taulukin.
x x x
Syntyperäisenä tamperelaisena olen pohtinut aika ajoin sitä mentaliteettia, joka on luonnehtinut kaupungin menoa ainakin näihin asti.
Tässä entisessä työläiskaupungissa on aina osattu uhota. Mutta sitten on asian toinen puoli: kaupungin hallinnossa on osattu olla kopeitakin.
Me tiäretään.
Uhoava, mutta byrokratiakoneiston edessä hieman avuton perustamperelainen on ottanut liiankin herkästi lakin pois päästä - ja poistunut kyyryssä takavasemmalle.
x x x
Muistisairaudet yhdistyvät monen mielessä vuonna 1915 vain viisikymppisenä kuolleeseen saksalaiseen professoriin Alois Alzheimeriin. Hän niin sanotusti keksi tuon kamalan taudin, jolle hän sitten tuli antaneeksi nimenkin.
Toki on kosolti kammottavia sairauksia. Mutta tuo Alzheimer ei ole niistä vähäisimpiä.
Mitä omaan lähiomaiseeni - juuri Alzheimeria sairastavaan – tulee, niin yhtäältä suren ja toisaalta iloitsen.
Suren sitä, että hän ei tunnu muistavan enää edes aviopuolisoaan, minun isääni – joka nukkui pois aivan viime vuosituhannen lopulla.
Toisaalta iloitsen, että äidilläni on edelleen hyvä muisti suhteessa hänen omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Ja minutkin hän yhä tunnistaa, kuten kaksi lapsenlastaan, aikuiset tyttäreni.
Mutta itselläni on usein huono omatunto. Miten paljon enemmän minun tulisikaan voida tehdä ja ehtiä äitini eteen?
x x x
“Pala palalta pois”. Ja: “940 päivää isäni muistina”. Tässä kahden Alzheimerin taudista kertovan tuoreen kirjan otsikkoa. Kuvaavia, asian ytimeen iskeviä muotoiluja. Edellinen kirja on Anneli Kannon – tamperelaisen toimittaja-kirjailijan – ja jälkimmäinen Hanna Jensenin.
Jälkimmäisen kirjan mottolause on mielestäni lohdullinen: “En ole koskaan tavannut muistisairasta ihmistä, joka ei ymmärrä”.
Noinhan se mennee. Vaikkei muistisairas vanhus enää kaikkea muistakaan, ymmärrys voi vielä pelata oikein hyvinkin.
Ihmiselämää on aina ja kaikissa tapauksissa kunnioitettava.
Jyrki Pietilä
jyrki.pietila@moniviestinta.fi
Hirveä muistikuva. Sain kuulla, että oma iäkäs lähiomaiseni oli eräänä talven 2011 kylmänä pakkasyönä lähtenyt Tampereen länsilaidoilla kello 03 kampaajalle. Tuupertuminen hankeen oli epäilemättä erittäin lähellä.
Onneksi hoiva-alan ammattilainen ajoi tuolloin pakkasyönä autolla ohi. Hän oivalsi oitis, että kaikki ei ole kohdallaan: hauras vanhus kävelemässä kadun varrella keskellä kylmää yötä.
Tämä hieno ihminen pysäytti autonsa, poimi hänet siihen ja kuljetti hänet kotiin.
Jumalan kiitos.
x x x
Jatkuvaa, uuvuttavaakin taistelua äitini eteen.
Jouduin kerran tiedustamaan jopa eduskunnan oikeusasiamiehen kantaa. Ja tämä korkea laillisuudenvalvoja oli tätä mieltä: Tampereen kaupunki ei voi edellyttää, että sen asialle laittama hoivayritys vaatisi muistisairaan vanhuksen pitävän kotona käteiskassaa, josta sitten napsitaan rahaa suoritettuihin hankintoihin.
On kuin Tampereen kaupunki ja hoivayritys eivät olisi kuulleetkaan sellaisesta pikku käytännöstä kuin laskutus. Oikeusasiamies kuitenkin siis tukisti Tampereen kaupunkia, jonka virkakoneiston toivon oppineen tapauksesta.
Äitini, maan hengissä pysymiseen osaltaan vaikuttanut entinen ns. pikkulotta, päätettiin sitten vapauttaa vaarallisesta kotona virumisen kohtalosta. Mutta. Hän virui sitten lähemmäs vuoden kolmen hengen sairaalahuoneessa – olematta sairas – ja odotti Sen Oikean Paikan avautumista.
Ns. moniammatillinen työryhmä kuitenkin oli sitä mieltä, että kotona, kotona lojukoon se vanha rouva. Piti panna hanttiin, aika kovastikin.
Nyt olen verraten turvallisella mielin. Lähiomaiselleni löytyi turvallinen yksiö ns. palvelutalosta. Henkilöstö tekee varmaan parhaansa. Äitiäni kaitsetaan vuorokausi läpeensä – ja minunkin on verraten huojentunut olo.
Siellä äitini nykyksiön seinällä roikkuu jokunen rakas vuosikymmenien takainen taulukin.
x x x
Syntyperäisenä tamperelaisena olen pohtinut aika ajoin sitä mentaliteettia, joka on luonnehtinut kaupungin menoa ainakin näihin asti.
Tässä entisessä työläiskaupungissa on aina osattu uhota. Mutta sitten on asian toinen puoli: kaupungin hallinnossa on osattu olla kopeitakin.
Me tiäretään.
Uhoava, mutta byrokratiakoneiston edessä hieman avuton perustamperelainen on ottanut liiankin herkästi lakin pois päästä - ja poistunut kyyryssä takavasemmalle.
x x x
Muistisairaudet yhdistyvät monen mielessä vuonna 1915 vain viisikymppisenä kuolleeseen saksalaiseen professoriin Alois Alzheimeriin. Hän niin sanotusti keksi tuon kamalan taudin, jolle hän sitten tuli antaneeksi nimenkin.
Toki on kosolti kammottavia sairauksia. Mutta tuo Alzheimer ei ole niistä vähäisimpiä.
Mitä omaan lähiomaiseeni - juuri Alzheimeria sairastavaan – tulee, niin yhtäältä suren ja toisaalta iloitsen.
Suren sitä, että hän ei tunnu muistavan enää edes aviopuolisoaan, minun isääni – joka nukkui pois aivan viime vuosituhannen lopulla.
Toisaalta iloitsen, että äidilläni on edelleen hyvä muisti suhteessa hänen omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Ja minutkin hän yhä tunnistaa, kuten kaksi lapsenlastaan, aikuiset tyttäreni.
Mutta itselläni on usein huono omatunto. Miten paljon enemmän minun tulisikaan voida tehdä ja ehtiä äitini eteen?
x x x
“Pala palalta pois”. Ja: “940 päivää isäni muistina”. Tässä kahden Alzheimerin taudista kertovan tuoreen kirjan otsikkoa. Kuvaavia, asian ytimeen iskeviä muotoiluja. Edellinen kirja on Anneli Kannon – tamperelaisen toimittaja-kirjailijan – ja jälkimmäinen Hanna Jensenin.
Jälkimmäisen kirjan mottolause on mielestäni lohdullinen: “En ole koskaan tavannut muistisairasta ihmistä, joka ei ymmärrä”.
Noinhan se mennee. Vaikkei muistisairas vanhus enää kaikkea muistakaan, ymmärrys voi vielä pelata oikein hyvinkin.
Ihmiselämää on aina ja kaikissa tapauksissa kunnioitettava.
Jyrki Pietilä
jyrki.pietila@moniviestinta.fi