Yksin ja yhdessä-blogi
”Mutta mä päätin elää”
Kysehän on tuosta Hämeenpuiston eteläpäässä sijaitsevasta upeasta jugendrakennuksesta, Wivi Lönnin suunnittelemasta. Nyttemmin Pyynikin kouluna tunnettu oppilaitos toimi vuoteen 1973 ehtana tyttöjen kouluna.
Tipalan pihaan ja viimeisiin tyttökouluvuosiin paikantuu yksi elämäni värisyttävimpiä muistikuvia.
Poikakoulussani Rellussa eli nykyisessä Tampereen lyseon lukiossa oli joihinkin päänuppeihin pälkähtänyt ajatus, että hei: nyt pystyyn hipat Tipalan tyttöjen, noiden viehkojen, kanssa.
Matkaan pantiin delegaatio: kaksi Jyrkiä – lukiolaiskaverini, josta tuli sittemmin lääkäri, ja minä. Olimme toisten Rellun jätkien silmissä vissiin sopivan ei-pelottavan näköisiä.
Kaikki rohkeus mukaan, ja matkaan. Alamäkeä ja Satamakatua.
Astuessamme Tipalan pihaan oli välitunti. Satojen tyttöjen lauma porisi pihamaalla. Huh. Saatan tuntea yhä sen sisäisen värinän, kun me Jyrkit mahdollisimman maailmanmiesmäisesti – sumua toki silmissä – marssimme tyttöleegioiden välitse. Suuntana rehtorin virkahuone.Rehtori, iäkkäämpi lady, painoi idealle vihreää, ja
tipalalais-rellulaiset hipat pidettiin.
Ihmisen ikävä
Einoleinolaisittain runoiltuna tai
mikkoalatalolaisittain lauleltuna kyse oli, tietenkin, meidän rellulaisten
puolelta ”ihmisen ikävästä toisen luo”.
Tälle vuosituhannelle. Alkaako yksinäisyydestä kehkeytyä uusi kansantauti kakkostyypin diabeteksen tavoin? Väestön ikärakenteen tietty huima kehitys ei tätä mahdollisuutta ainakaan poista.
Kuten diakoni Sari Peltonen, Tampereen seurakuntien
sinkkutoiminnan keskeinen organisoija, Aamulehden Valo-liitteessä (8/2013)
muistutti, on tamperelaisista talouksista 48 prosenttia ns.
sinkkutalouksia.
Arvostan seurakuntien tekemää ns. sinkkutyötä. Se kielii, että kansankirkkomme elää ajassa.
Yksinäisyyttä lienee aina ollut kahta päälajia. On itse valittua, parhaimmillaan jopa ylellistä yksinäisyyttä. Toisaalta on yksinäisyyttä, joka on kaikkea muuta kuin itse valittua.
Jälkimmäinen yksinäisyyden laji voi tutkijoidenkin mukaan tuntua ihmisessä jopa tietynlaisena fyysisenä kipuna.
Olen itse elänyt aikuisvuoteni ylivoimaisesti enimmältään
parisuhteessa. Nyt olen yksin, ainakin aika yksin. Miksi? Olen hakenut
vastauksia. Tein oman yksinäisyysanalyysini (konsulttien lyhennekielellä
vissiin: YA).
Pohjalainen viisaus
”Ymmärsin, ettei mua tuu täältä kotoo kukaan hakemaan”, lausahti hiljan puhelimessa pohjalainen ystäväni, joka oli menettänyt yllättäen aviomiehensä sairaalavuoteelle.
Hyvin lausahdettu. Ystäväni on yksin jäämisen tuskassaan kehottanut itseään menemään sinne ja tänne.
Olen itsekin vastaavalla tavalla komentanut itseäni.
Painu Ahjolan järjestämille galleriakierroksille. Osallistu Vanhan Testamentin taustoja valaisevaan luentopäivään. Mene kryptaan sinkkujen runoiltaan. Älä aina jätä väliin niiden yhdistysten jäsentapaamisia, joille olet jo pitkäänkin pulittanut jäsenmaksua. Suo itsellesi kaamosajan keskellä Eilatin-matka.
Tai yksinkertaisesti: lyöttäydy vain enemmän juttusille toisten kanssa.
Aho, Andersson, Sinkkonen
Kirjat ja kirjallisuudenhistoria ovat täynnä yksinäisyyttä.
”Yksin”, on nimeltään Juhani Ahon ehkä kohutuin romaani. En voi myöskään olla muistamatta, miten Dan Andersson, Taalainmaan suomalaismetsien runoilija, päätti itse päivänsä hotellihuoneessa, joka voi olla yksinäiselle ihmiselle tuskallinen paikka.
Entäs kirjojen kirja? Tein kansankirkkomme verkkosivuilla pikahaun. Mitä Raamattu yksinäisyydestä?
Yksinäisyyttä kuvataan synkin värein niin Psalmeissa, Saarnaajassa kuin Valitusvirsissä. Toisaalta yksinäisyydessä on Jeesuksen sanoin myös kiitollista ”levähtää”.
Yksinäisyys-teema tuo mieleeni myös Lassi Sinkkosen Solveigin laulun. Tuon kolmesta naiskohtalosta kertovan romaanin loppulausetta – kovia kokeneen nuoren nimihenkilön lausumaa – en hevin unohda:
”Mutta mä päätin elää.”
Lauseen voimaa ei vähennä, vaikka kirjailija Sinkkonen ei itse jaksanutkaan noudattaa Solveiginsa julistusta.
Jyrki Pietilä