Yksin ja yhdessä-blogi
Vaeltamaan ja rauhanvaeltamaan
Heräsi kysymys, miten selvitä elossa ja hengissä – myös pysyäkseen tolpillaan ja kyetäkseen tukemaan läheisiäni.
Olen kiitollinen Tampereen Aleksanterin kirkolle ja sen papeille siitä hengellisestä tuesta, jota kirkon penkille jumalanpalveluksiin istahtaessani sain.
x x x
Toisen avun minulle tarjosi Cornwall, rannikkopolku, rinkka ja patikkakengät.
Oli käynyt mielessäni, että elvyttäisin nuoruuteni partiolaisuuteen – lippukunta muuten oli tuomiokirkkoseurakuntalainen Siniset Sissit – kuuluneen patikointiharrastuksen.
Ihmisiä kannattaa kuunnella. Minä tulin joskus 1990-luvulla Kokemäellä kouluttaessani törmänneeksi toimittaja Ilari Tapioon, jonka mainioita juttuja voi lukea Aamulehdestäkin. Mies suositti minulle patikoinnin iloja muun muassa Britanniassa.
Ja siitä se jotenkin lähti. Minun Elämäni Polku on nimeltään South West Coast Path. Tuo reilusti toistatuhatta kilometriä pitkä vaellusreitti – joka tuli viime vuosikymmenellä läpi taaperretuksi – luikertelee lounaisessa Britanniassa neljän kreivikunnan alueella. Polku suorastaan nuolee koko ajan majesteettisen Atlantin rantamia.
Ei kannata heittäytyä ylimieliseksi – jokin sadan metrin pudotus Atlantin aaltoihin voi viedä hengen. Tosin polku on hyvin merkitty ja hoidettu.
Polun erikoinen maantiede selittyy siitä, että polkua pitkin partioivat vuosisata tai kaksi sitten rannikkovartijat. He torjuivat parhaansa mukaan salakuljetusta, joka oli kaivosteollisuuden ohella esimerkiksi Cornwallin kreivikunnan pääelinkeinoja.
Coastpathin varsi on täynnä ihmeitä. Niitä on esimerkiksi Britannian pienin kirkko keskellä lehtimetsää. Annettakoon arvo Lontoon St. Paulillekin – maan mahtipontisimmalle pyhätölle. Mutta on aivan erityistä hiljentyä pienessä kirkossa keskellä lehtimetsän vehreyttä.
x x x
Kun on yksin ja kun on vaikeaa, toivon jokaisen ihmisen löytävän oman vaelluspolkunsa, taivaltavan sen läpi ja saavan tästä vaelluksesta voimaa.
Maailma on polkuja täynnä. Mitä Suomeen tulee, itse toivon vielä joskus voivani vaeltaa Pyhän Birgitan reitin Lempäälässä.
Ja vaellus se on rauhanvaelluskin. Terveisiä Loviisan rauhanfoorumin ns. neuvottelukunnan kokouksesta.
Neuvottelukunta linjaa, päättää loppukesäisin järjestettävän Loviisan rauhanfoorumin teemoista sekä valitsee foorumin rauhanpalkinnon saajat.
Loviisan 1980-luvulta asti järjestetyt rauhanfoorumit ovat päättyneet tunnettuna Hiroshiman päivänä siihen, että osallistujat ovat laskeneet kynttilöitä merenlahteen.
Hieno tapahtuma, hieno lopetus.
Loviisan rauhanfoorumin järjestyvastuu on kuulunut jokusen vuoden Suomen kristilliselle rauhanlliikkeelle. Foorumi onkin jännittävä yhdistelmä erilaisia katsomuksia. Pohjalla kyllä kummittelee koko ajan kristillinen – tarkemmin ehkä: luterilainen – arvopohja. Mutta foorumi on koko ajan halunnut myös rakentaa siltaa eri tavoin ajattelevien ihmisten ja eri katsomuksia tunnustavien suuntausten välille.
Kuvaavaa esimerkiksi se, että mainitsemani rauhanfoorumin neuvottelukunnan kokous pidettiin Helsingissä Gokko Internationalin, buddhalaisen yhteisön, käyttöömme auliisti luovuttamissa tiloissa.
Loviisan rauhanfoorumi on kansainvälisesti suuntautunut – voimavarojensa puitteissa ymmärettävästi. Foorumi voisi toki olla myös kansallisempi tai yleisvaltakunnallisempi – ainakin ns. mediajulkisuudessa. Liian moni Loviisan rauhanfooruminkin vaikuttaja hairahtuu uskomaan, että kun jotain tapahtuu Helsingissä ja Uudellamaalla, niin se sitten ilman muuta liippaa ja liikuttaa koko Suomea.
Yhtä kaikki. Tamperelainen ja pirkanmaalainen, ellet tiedä mitä teet elokuun alussa, mieti viehättävään Loviisaan painumista ja rauhanfoorumin tapahtumiin osallistumista.
Jyrki Pietilä
jyrki.pietila@moniviestinta.fi