Katri Suhonen, eteläinen Afrikka

29.8.2012 15.19

Matkalaukkuelämää

Olen viettänyt matkalaukkuelämää viimeiseti neljä kuukautta, nyt minulla on vihdoin oma koti. Mitä sanoisin kodistani – ehkä se tuntuu enemmän sellaiselta, sitten kun on myös hella ja huonekalut...
Ja on minulla pienen pieni pihakin, jossa on kaksi sitruunapuuta, pilkkurintaisia rastaita ja iltapäivän varjojen täplittämätä nurmikko. Ja naapurin hurtat, jotka jo tietävät minut hentomieliseksi rapsutusten suhteen.

Lähtöni Eteläiseen Afrikkaan oli kai jonkinlainen äkkilähtö tai pikavoitto – näkökulmasta riippuen. Niinpä minulla oli reilu kuukausi aikaa kasata elämäni Tampereella, pakata muuttotavarat ja hypätä lentokoneen kyytiin. Alkutaipaleeni on vienyt minua Namibian Ambomaalta Swakopmundiin, ja Angolan Shangalalasta Lubangoon. Olen ehtinyt viikon ajan opetella tervehdyksiä setswanaksi Gaboronessa ja harjoittelut sitten tervehdyksiä ovamboksi matkalla Windhoekista pohjoiseen. Matkarepussani kulkee Ingalsuon portugalin oppikirja Tudo Bem? Kaikki hyvin.

Tämän vuoden työsuunnitelmassani ovat vielä Angolan, Zimbabwen ja Etelä-Afrikan projektitapaamiset, joten reppu kuluu ahkerassa käytössä. Matkalaukku on paljon rasittavampi matkakumppani, joten yritän mahduttaa tärkeimmät reppuun. Matkustamista kyllä riittääkin, työalueeni kattaa alueen, joka on kai jonkinlainen kantikas – kulmasta kulmaan tuhanseja kilometrejä. Etäisyyksiä ei näillä leveyspiirillä kannata säikähtää, ei se tyhjää täynnä ole, vaikka kartat ovatkin paikoitellen autioita.

Matkalukkuelämän vastapainona on sitten hyvä olla koti, ja tarvittaessa useampikin paikka, jonka tuntee sellaiseksi. Saa ehkäistyä juurettomuuden tunnetta, kun on tuttu paikka mihin painaa päänsä. Siinä mielessä olen kiitollinen myös kaikille tukijoille kotimaassa, että lähetätte tänne lämpöisiä ajatuksia. Eteläisen pallonpuoliskon talvessa, näissä lämmittämättömissä taloissa, ne tulevat tarpeeseen.

Mutta olen ollut onnekas – kun saavun Ondangwasta Oniipaan ja käännyn vanhan lähetystalon pihapiiriin, tunnen olevani juuri oikeassa paikassa; tai Shangalalassa, tähyillessäni alas kohti Kavangoa ; Windhoekissa, kun Schwape Streetin punainen aita tulee näkyviin – tai Gantsissa, kun naapurin lapset juoksevat ilkamoiden vastaan. Olen siis kovin kiitollinen kollegoilleni, että ovat avanneet kotinsa ovet minulle väliaikaismajoittujalle. Nyt on minun vuoroni maksaa velkaa, ja tehdä kodistani sellainen, että vieraankin on tänne ilo tulla. 

PS. Mitä ihminen kodissaan oikeastaan tarvitsee? Hellan? Radion? Kellon? Vierassängyn?


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja