rss Riitta Heino, Malawi

27.3.2014 8.48

Tätä ei pitänyt tapahtua minulle

Riitta Heino

Koen tulleeni syrjityksi, ulkopuolelle jätetyksi ja loukatuksi. Tätä ei pitänyt tapahtua meille. Meille kokeneille konkareille, jotka olemme tottuneet asettumaan uuteen, sopeutumaan, osaamaan. Mutta näin vain kävi.










Lähdimme seitsemättä kertaa Afrikkaan viime vuoden alussa. Meille niin tuttuun ja rakkaaseen, 15 vuoden kotimaanosaamme. Mutta nyt Tansanian naapurimaahan Malawiin.  Meidät lähettiin sinne, koska olemme konkareita ja meillä oli sopiva koulutus kokemuksen lisäksi.

Alkuystävällisyyden jälkeen jäimme pian yksin tai keskenämme. Ehkä syynä on kieli. Menimme kielikurssille ja opimme uutta bantukietä, chewaa opettajan mielestä valtavalla nopeudella. Mutta siltikään kukaan ei tullut edes kirkon pihalla jumalanpalveluksen jälkeen juttelelemaan, vain harvat edes tervehtimään.

Sairastuimme, kukaan ei tullut afrikkalaisen tavan mukaan tervehtimään, palauttamaan elämän voimaa, joka oli sairastellessa huvennut. Eivät tulletkaan tällä kertaa. Huomasimme, että emme kuulukaan tässä maassa, tässä seurakunnassa ja tässä yhteisössä joukkoon. Olemme ulkopuolisia, olemme ilmaa.

Ei, emme ole tietääksemme tehneet virheitä, töpänneet. Olemme hymyilleet ja koettaneet kestää sähkökatkoksia, risaa autoa, sopertelevaa kieltämme ja toimettomuutta, kun työtä tai toimistoa ei annettu.Osaamme elää Afrikassa, mutta olemme tässä yhteisössä väärän värisiä. Olemme valkoisia, jotka edustavat vääriä arvoja; rahanvaltaa, aikataulun nipottamista, liian tarkkoja raportteja, kontrollia ja ties mitä. Hymy ja pitkät tervehdykset, kellon unohtaminen ja kärsivällinen odotus eivät auta yhtään. Olemme ja pysymme valkonaamoina.  

Tarvitaan Pyhää Henkeä! Sitä juuri tarvitaan. Tarvitaan helluntain ravistavaa tuulta, tulenliekkejä ja kielten sekamelskaa. Tarvitaan pienen porukan avautumista jollekin aivan uudelle, pelottavallekin, rohkealle ja ennen kaikkea yhteiselle kokemukselle, jonka seurauksia kukaan ei tiedä.Mutta turha odottaa sitä suurta leimausta, tulenliekkejä ja ylistävää melua eri kielillä. On odotettava yhtä ainutta ihmistä, joka ottaisi kädestä ja sanoisi.”mennään yhdessä”. Tai toista, joka jaksaisi kuunnella kärsivällisesti haparoivaa uuden kieleni opettelua, nauramatta, pilkkaamatta. On odotettava, että saisi tehdä jotain työtä mitä osaan, vaikka vain tunnin päivässä, kunhan saisin näyttää, että osaan. Siinä olisi minulle pienet tulenliekit pään päälle, siinä olisi helluntain uusi tuuli ja kieli, jota vihdoin ymmärrän.

Työantajamme, Suomen Lähetysseura kutsui meidät kotiin. Työkautemme keskeytettiin. Nyt olemme täällä ja ihmettelemme, mitä meille tapahtui.

Viime viikolla linja-autossa minua vastapäätä istui afrikkalainen nuori nainen.   Koko yhteisen matkani ajan mietin, kysynkö chewaksi, swahiliksi, engalnniksi vai suomeksi: miten sinulla menee? Olisin väläyttänyt Pyhän Hengen valoa, puhaltanut lämmintä lounatuulta, sanonut sanan, joka saisi hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi, Jumalan lapseksi. Mutta en sanonut mitään. En jaksanut.

Tule Pyhä Henki!  

IMG 5270
Maja , jonka rakennutin lapsille.

Viimeinen blogini( mukaeltu Keski-Uusimaan lehden hartauskirjoituksestani 9.6 2013)

 


Palaa otsikoihin | 1 Kommentti | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
27.3.2014 17.44
Joskus se vaan on vaikeaa ja hidasta.
Martti Rautanen lähti Namibiaan 1868. Ensimmäiset kasteet hän suoritti 1883. Ensimmäiset ambolaise papit vihittiin 1925.
Kommentoin paluutasi jo aiemmin. Tampereen seurakuntien viestintä ei ole julkaissut kommenttiani. Näkisin huonot yhteistyömahdollisuudet Suomen Lähetysseuran valmistelutyön heikkoutena.