Sari Lehtelä

28.9.2013 15.08

Ei minusta tullutkaan suklaanruskeaa

Kun olin lähetyskurssilla kolmisen vuotta sitten, ajattelin, että pyrin integroitumaan mahdollisimman nopeasti ja syvälle sen maan kulttuuriin, johon mieheni ja minut lähetetään. Totta kai opettelisin kielen suitsait ja sitten menoksi. Sehän on koko homman juju, olin varma. 

Joillakin lähetyskurssilaisilla ja etenkin luennoitsijoilla oli kokemusta vieraassa kulttuurissa elämisestä. He pitivät hyvänä sitä, että lähetystyöntekijä on mahdollisuuksista riippuen mukana myös kansainvälisissä yhteisössä: kirkossa, koulun vanhempien joukossa tai harrastusporukassa.  Liian helppoa, kritisoin mielessäni.


Nyt ymmärrän heidän pointtinsa. Ei ole helppoa sukeltaa uppeluksiin vieraaseen kulttuuriin, ainakaan viisikymppisenä. Kaikissa tehtävissä se ei ole tarpeenkaan eikä aina edes mahdollista.

Jokainen tarvitsee yhteisöä, jonka kulttuuriset koodit ovat tuttuja ja jossa voi rentoutua. Oma kulttuuri on yhtä arvokas kuin vieras.  Mutta yhä olen sitä mieltä, että lähetystyöntekijän pitää pyrkiä paikalliseen kulttuurin sisälle. Se onnistuu vain kielen opettelun ja muun vaivannäön kautta. Se kysyy aikaa, energiaa, kärsivällisyyttä ja motivaatiota.

Perinteisen mallin mukaan lähetystyöntekijä menee työuransa alussa kielikoulun jälkeen ainakin muutamaksi vuodeksi ”puskaan” maaseudulle, jossa hänen on pakko puhua ja ymmärtää paikallista kieltä.

Nämä oppivuodet antavat lujan perustan siirtyä myöhemmin muihin tehtäviin. Monet työtoverini täällä Etiopiassakin ovat kulkeneet tämän tien, enkä voi muuta kuin kunnioittaa heidän sisukkuutaan ja sitoutumistaan.


Heistä on tullut todellisia kulttuurin tuntijoita, ehkä jotkut ovat jopa muuttuneet sielultaan etiopialaisiksi, näin luulin. Mutta ei se ole niin. On ollut hämmentävää kuulla näiltä pitkän tien kulkijoilta, etteivät he useinkaan ole ihan varmoja, ymmärtävätkö he paikallisia oikein. Ainakaan perin pohjin he eivät sano oppineensa etiopialaisia tuntemaan.


Mutta hei. Kuinka moni teistä lukijoista voi sanoa täysin tuntevansa suomalaisen luonteenlaadun? Kuinka moni pohjalainen ymmärtää savolaista, tai päinvastoin? Maaseudulla eletään yhä – televisiosta, internetistä ja somesta huolimatta – ihan erilaisessa kulttuurissa kuin Helsingin Kalliossa.

Tämäkään lokerointi ei ole vedenpitävä. Tunnen melko hyvin aviopuolisoni, mutta kyllä hänkin yllättää.  Jokainen ihminen on monen tekijän summa ja lopulta vain Jumala tuntee hänet perin pohjin.


Osallistuin tänä aamuna kansainvälisen luterilaisen kirkon naisten aamiaiselle. Nämä eri maista tulleet naiset, joista jotkut ovat eläneet lähes koko elämänsä Etiopiassa, vahvistivat yllä sanotun.  He joutuvat edelleen taiteilemaan kahden kulttuurin välissä; miettimään, kuinka olisi viisasta toimia paikallisten työtovereiden kanssa ja kuinka tulkita heidän sanojaan ja tekojaan.

Etiopiassa lapsuutensa asunut, amerikkalaisten lähetystyöntekijöiden tytär ja nyt keski-ikäinen Rachel arvioi, että yksi syy etiopialaisen kulttuurin vaikeasti avautuvaan luonteeseen on joka paikkaan levittäytynyt epäluuloisuus. Etiopialaisten on vaikea luottaa toisiinsa yli oman yhteisönsä, saati sitten ulkomaalaisiin. Mistä epäluottamuksen ilmapiiri versoo, sitä voi arvailla. Mielivaltainen kommunistihallinto (1974-1981) ei sitä ainakaan vähentänyt.


Kun tulin tiedottajaksi Suomen Lähetysseuraan tammikuussa 2006 ja tutustuin eri maissa työskennelleisiin tai työskenteleviin työtovereihin, minua kosketti yksi asia yli muiden heissä. He näkivät ihmisen. Varsinkin paikalliset, mutta muitakin.  Ehkä vieraassa kulttuurissa eläessä oppii katsomaan ihmisiä tarkasti, koska joutuu ponnistelemaan ymmärtääkseen heitä. Syntyy yhteys, ehkä ystävyys ja lopulta luottamuskin. Kaikki alkaa siitä, että ihminen tulee nähdyksi.
Kaikki vaatii aikaa ja vaivaa. Mutta mitään hyvää ja arvokasta ei yleensä saa helposti.


 

   Ruoka-apua saanut nainen Gasarassa Etiopiassa halusi kiittää avusta suukolla.
   Suomen Lähetysseura avusti kuivuudesta kärsiviä gasaralaisia 2011-2012. 
   Kuva: Kati Keski-Mäenpää 
 



  


Palaa otsikoihin | 1 Kommentti | Kommentoi