Sari Lehtelä

25.10.2013 14.16

Kun köyhyys puraisee

Sari Lehtelä

Miltä tuntuu joutua päivittäin kasvokkain äärimmäisen köyhyyden kanssa? Tätä kysyvät usein vieraamme, jotka tulevat Etiopiaan ensimmäistä kertaa.

Jokainen meistä lähetystyöntekijöistä joutuu etsimään oman strategiansa elää köyhyyden keskellä. Se ei ole aina helppoa. Ensimmäisenä Etiopian-vuotenani pohdin köyhyyden ja epäoikeudenmukaisuuden problematiikkaa joka päivä. Tunsin syyllisyyttä, voimattomuutta, myötätuntoa, ärtymystä. Nyt en enää jaksa, vaan olen jättänyt koko vyyhdin isommille harteille. En ole vastuussa kurjuudesta enkä myöskään voi sitä ratkaista omilla voimillani. 


Kun ensimmäisen kerran tulin köyhään maahan eli Etiopiaan vuonna 2005, tutustuin Kirkon Ulkomaanavun tukemiin kehityshankkeisiin maan eteläisessä osassa. Ihmettelin, kuinka mehevän mullan ja rehevän kasvun maa voi olla äärimmäisen köyhä. Mielessäni ajattelin, että ihmiset ovat varmaankin laiskoja.

Sitten pääsin Suomen Lähetysseuraan tiedottajaksi ja sain työssäni pohtia köyhyyden syitä syvemmin. Tajusin, että köyhyyskierre on monimutkainen ongelmavyyhti, joka on syntynyt historiallisten tekijöiden summana ja  jota ylläpitävät maailman kaupan ja politiikan lait. Vaikka maailma pystyy tuottamaan ruokaa noin 1,5 maapallolliselle ihmisiä, tuotantoa ei pystytä tai haluta jakaa tasan niin, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä nälkää.

Minä olen sattunut syntymään hyväosaisten joukkoon. Entinen köyhä Suomi on isovanhempieni ja vanhempieni elinaikana ponkaissut hämmästyttävän taloudellisen menestyksen uralle. On oltu ahkeria ja älykkäitä, mutta myös onnekkaita. On ymmärretty rakentaa sosiaalinen turvaverkko, jonka ansiosta kenenkään ei tarvitse kerjätä.  Näin meitä on siunattu.

Mutta miksi etiopialaisia ei ole siunattu? Eivät he ole meitä lahjattomampia tai laiskempia. Useimmat heistä kykenevät selviytymään olosuhteissa, joissa minä en selviäisi. Monet heistä työskentelevät ankarasti luodakseen lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin heillä itsellään on ollut. Maan johto pyrkii parantamaan köyhimpienkin elinoloja, mutta suuren väestönkasvun maassa se ei ole helppoa. Kriitikoiden mielestä hallitus voisi toimia tehokkaammin.

Mikä sitten on minun vastuuni? Kuinka suhtaudun kadulla vastaan tuleviin kerjäläisiin ja ihmisiin, jotka tulevat ovellemme pyytämään rahaa? Vaihtelevasti. Joskus annan rahaa, joskus en. ”Anna sille, joka sinulta pyytää”, luen Raamatusta. Mitä enemmän annan, sitä enemmän tulee pyyntöjä. Voin jakaa koko varallisuuteni eikä köyhyys silti väisty tästä maasta. Mutta kyllä, voin auttaa yhtä ihmistä kerrallaan, edes vähän.
Totuus on se, etten vieläkään tiedä varmasti, mikä on oikein.

Todelliseen muutokseen tarvitaan koko maailman kattava oikeudenmukaisuuden liike, ehkä vallankumous. Pystyisikö sekään muuttamaan kasvottomia markkinavoimia, jotka vaativat yhä suurempia tuottoja osakkeiden omistajille? Tässä liikkeessä olemme kaikki mukana, kun vaadimme itsellemme aina vain uusia etuja. Ahneudella ei ole loppua.

Kestävin ja viisain tapa auttaa yksilöitä ulos köyhyydestä on kustantaa heille koulutus. Kehitysmaan lapsen kummiksi ryhtyminen on asia, johon meillä jokaisella on varaa.    

www.suomenlahetysseura.fi/kummit  


Hosainan kuurojenkoulun kaikki lapset ovat Suomen Lähetysseuran kummilapsia. Kuva: Sari Lehtelä


 


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja