Pispala, maailman kummallisin paikka

Maailmassa on paljon kummallista, sen tietää jokainen. Mutta se on meidän mielestämme kummallisinta, että suomalaiset matkustavat ulkomaille katsomaan kummallisuuksia, vaikka omassa maassakin niitä olisi. Ja niitä on. Maailman kummallisin paikka on mielestämme Pispala." – Lauri Viita vuonna 1931.

Näin kirjoitti vuonna 1931 Lauri Viita, vain 14-vuotias pispalalainen kirjailijanalku, joka selvästikin katsoi asuvansa yhdessä maailman erikoisimmista paikoista – tai itse asiassa niistä kaikkein kummallisimmassa. Kummallisimman Pispalasta hänen mielestään teki se, että sillä oli tarjota kokonainen kokoelma muun maailman ihmeisiin verrattavia nähtävyyksiä: Kiinan muuria Pispalassa vastasi pulteriaita, Eiffel-tornia haulitorni, Hollannin kanavia uittotunneli ja olipa siellä oma Notre Damensakin – Pispalan rukoushuone. Havaintoihinsa nojaten Viita päättikin kirjoituksensa huudahdukseen: “Pispala, koko maailma!”

Toden totta, Pispala taisi pitää – ja pitää edelleen – sisällään yhden maailman verran ihmeitä. Samalla Pispala on ollut ja on oma, ainutlaatuinen maailmansa, jonka omintakeisuutta on vaikea vangita sanoin. Sillä on jotain tekemistä niin Pispalan ainutlaatuisen sijainnin kuin elämäntyylinkin kanssa: Pispala on ollut harjumaisemaa, sinne tänne ripoteltuja omintakeisia asumuksia, työväenluokkaisuutta, punaisuutta, “omalaatuisia asukkaita”, kuten vanhan polven pispalalainen Toini Hortamo heitä kutsui. Mutta samalla on kyse jostain vaikeammin haarukoitavasta, omasta erityisestä elämäntavasta, pispalalaisuudesta.

Klassinen Pispala-näkymä nykyisen kirkon rakentamisvuodelta 1971. Kuva: Kansanperinteen arkisto. Kuvaaja: AK.

Omintakeinen ja pispalalainen on myös Pispalan kirkko, jonka edeltäjää Pispalan rukoushuonetta Viita vertasi Pariisin Notre Dameen. Pispalalainen se on jo siksi, että aivan kuten Pispala ylipäätään, sekin on rakennettu harjumaiseman ehdoilla. Se ja Pispala myös jakavat yhteisen historian: Pispalan kirkko kertoo Pispalan tarinaa, ja toisin päin.

Viidan vertaus Notre Dameen ei kenties olekaan aivan kohtuuton: vaikka Pispalan kirkossa ei ole kruunattu kuninkaita tai julistettu ketään keisariksi, on sillä, kuten Pispalallakin, kauaskantoinen, eurooppalaisittainkin ajatellen aivan kunnioitettavan pitkä historia takanaan. Nykyinen, vasta puolen vuosisadan ikäinen kirkkorakennus on useamman vuosisadan kehityskulkujen kulminoituma – pitkien historiallisten lankojen solmukohta, jossa historian langanpäät ovat myös aivan konkreettisesti läsnä.

Rukoushuone Pispalan miljöössä vuonna 1952. Taustalla siintää myös paikallinen Eiffel, eli Pispalan haulitorni. Kuva: Tampere-Seuran kuva-arkisto. Kuvaaja: Jussi Kangas.

Harjun kadonnut kappelikirkko ja sen krusifiksi

Aloitetaan Pispalan kirkon historiallisten lankojen keriminen maantieteellisesti vain muutaman kilometrin, mutta ajallisesti useamman vuosisadan päästä: nykyisestä Raholasta, jossa noin vuosina 1639–1858 sijaitsi yksi Pispalan kirkon edeltäjistä, Harjun kappelikirkko.

Harjun aluetta Kuninkaan kartastossa (1776–1805). Harjun kappelikirkkoa markkeeraava sana kapell on juuri ja juuri luettavissa Harjun alla.

Ilmaisu “noin” on kappelikirkon olemassaolon vuosilukujen kohdalla tarpeen, koska kukaan ei aivan tarkalleen tiedä, milloin se rakennettiin. Varhaisimman säilyneen kirjallisen todisteen mukaan se olisi ollut olemassa ainakin jo vuonna 1639, mutta huimempiakin versioita iästä on esitetty: kirkon on katsottu olevan peräisin jopa 1300-luvun loppupuolelta, jolloin se olisi ollut vanhempi kuin Messukylän vanha kirkko, Tampereen vanhin säilynyt rakennus.

Toisin kuin Messukylän kirkko, Harjun kappelikirkko ei ollut kivestä tehty, vaan paanukattoinen, ulkoa punaiseksi ja sisältä valkoiseksi maalattu puukirkko, johon kuului vielä erillinen kellotorni. Vaikka kirkko oli ulkonäöltään suhteellisen vaatimaton, mahtui siihen kuitenkin 300–400 seurakuntalaista. Aivan pienestä pyhäköstä ei siis ollut kyse, eikä nykynäkökulmasta etäällä Tampereen keskustasta sijainnut kappeliseurakunta ollutkaan mitenkään syrjäinen, saati merkitykseltään vähäinen. Siihen kuului huomattava maa-alue, väkiluvultaan se oli lähes Pirkkalan emäseurakunnan kokoinen ja Harju oli myös 1700-luvun alkupuoliskolla merkittävä markkinapaikka. Kyseinen ajanjakso olikin Tyko Karin sanoin Harjun “loistoaikaa”, jolloin se “kirkkoineen ja markkinapuoteineen oli koko maakunnan keskuksena”.

Harjun kappelikirkko on mysteerin verhon peittämä siinäkin mielessä, että siitä ei ole säilynyt rakennuspiirustuksia tai valokuvaa. 1700-luvun loppupuolen kartoista löytyvistä piirroksista saa kuitenkin käsityksen siitä, miltä kirkko suurin piirtein näytti. Tässä Harjun kappeli kuvattuna Raholan isojakokartassa vuodelta 1773. Kuva: Maanmittauslaitoksen arkisto.

Harjun suuruuden hiipuminen alkoi – myöhempiä kehityskulkuja ajatellen suorastaan kohtalonomaisesti – tulipalosta: vuoden 1749 Perttelin markkinoilla syttynyt palo uhkasi sytyttää kirkonkin, mikä ilmeisesti johti markkinoiden siirtämiseen Pispalaan. Harjun kappeliseurakunnan alue ja painoarvo puolestaan supistuivat vuonna 1780 tapahtuneen Ylöjärven kappeliseurakunnan perustamisen myötä. Harjun kappeliseurakunta lakkautettiin vuonna 1839, sen alueet liitettiin Pirkkalan ja Ylöjärven seurakuntiin, ja hieman myöhemmin kappelikirkkokin jäi pois käytöstä. Vuonna 1858 se lopulta purettiin. Kirkon paikalle jäi kivisiä perustuksia sekä myöhemmin pystytetty muistokivi, kun taas osa sen hirsistä ja ikkunoista jatkoi elämäänsä läheisen Harjun koulun rakennusmateriaaleina.

Harjun kappelikirkon muistomerkki Raholassa. Kuva: Tampereen seurakunnat. Kuvaaja: Hannu Jukola.

Jotain muutakin kuitenkin jäi, ja näin päästään Pispalan kirkon jäljille. Kirkosta säilyneen esineistön joukossa oli nimittäin kookas krusifiksi sekä osia saarnatuolista, jotka päätyivät monen mutkan kautta koristamaan Pispalan nykyistä kirkkosalia.

Mainittuun krusifiksiin, kuten kappelikirkkoon itseensäkin, liittyy hieman historiallista mysteeriä: varmaa tietoa senkään alkuperästä ei nimittäin ole. Ristiinnaulitun kuvan on arveltu olevan 1500-lukulaista saksalaista työtä ja tulleen Harjuun sotasaaliina 30-vuotisesta sodasta, jossa suomalaisia soti hakkapeliittoina. Näin sen historia ulottuisi kenties jopa viidensadan vuoden taakse, uskonpuhdistuksen aikojen Keski-Eurooppaan. Voi kuitenkin olla, että krusifiksi ei ole peräisin aivan niin kaukaa. Valtionarkeologi C. A. Nordman nimittäin on 1960-luvulla arvioinut sen olevan kyllä saksalaisvaikutteista, mutta nimenomaan suomalaista, ehkä pirkkalalaista tuotantoa myöhäiskeskiajalta. Oli miten oli, se on kulkenut Pispalan kirkkoon melkoisen matkan.

Saksalaista vai pirkkalalaista tekoa? Pispalan kirkon satakymmensenttinen krusifiksi saattaa olla Pirkanmaan vanhin säilynyt kookas kirkollinen esine. Kuva: Tampereen seurakunnat. Kuvaaja: Hannu Jukola.

Kappelikirkon purkamisen jälkeen krusifiksi jäi piiloon seurakuntalaisten katseilta lähes vuosisadan ajaksi, eikä välttämättä aivan arvonsa mukaiseen paikkaan. Pispalan rukoushuoneen pitkäaikaisen pastorin Aarne Salon kertoman mukaan kappelikirkon reliikkien säilytyksessä ei nimittäin taidettu yltää aivan nykystandardien tasolle:

Ristiinnaulittua esittävä veistos ja saarnatuolin kehys katoksineen […] saivat jäädä vielä noin 50 vuodeksi Harjuun, jossa niitä säilytettiin koulun ullakolla, kunnes ne vasta vähän yli 20 vuotta sitten siirrettiin Pirkkalan kirkon luona olevaan makasiiniin, paitsi katosta, joka nähtävästi unohtui Harjuun. Ristiinnaulitun kuvaa säilytetään nykyään Pohjois-Pirkkalan [Nokian] kirkon urkujen takana." – Pastori Aarne Salo Aamulehdessä 25.10.1936.

Krusifiksi ja saarnatuolin osat pääsivät nokialaisesta lymypaikastaan vasta, kun ne vuonna 1951 siirrettiin esille vastavalmistuneen Epilän seurakuntatalon saliin. Sieltä ne kaksi vuosikymmentä myöhemmin tekivät vielä lyhyen, mutta symbolisesti merkittävän matkan Pispalan uuteen kirkkoon. Krusifiksin tuolloin jo osakseen saamaa arvonantoa ilmensi se, että se kannettiin Pispalaan juhlallisesti kulkueessa kirkon vihkimistä edeltävänä päivänä. Näin tämä tuntemattoman tekijän ikivanha esine pääsi upouuden Pispalan kirkon kävijöiden katseiden kohteeksi, jopa keskipisteeksi.

Harjun kappelikirkon krusifiksia siirretään Epilän seurakuntatalosta Pispalan uuteen kirkkoon sen vihkimisen aattona. Kuvassa kantajina toimivat nuorisonohjaajat Wäinö Nahkuri ja Juhani Virtanen sekä nuorten edustajana Erkki Voutilainen. Tekstissä myöhemmin tutuksi tuleva pastori Simo Talvitie on kuvassa vasemmalla. Kuva: Tampereen seurakuntayhtymän keskusarkisto.

Rukoushuone keskellä punaista Pispalaa

Harjun kappelikirkon purkamisen jälkeen Pispalan seutu oli kirkkoa vailla, mutta kirkollinen toiminta ei suinkaan ollut pysähdyksissä: pispalalaiset kävivät jumalanpalveluksissa Tampereen kirkoissa tai kokoontuivat paikallisiin yksityiskoteihin, kuten vaikkapa Pispan taloon, joihin väkeä saapui ahtaudeksi asti. Uudelle kirkolle oli siis tilausta, ja vuonna 1898 perustettu Pispalan Rukoushuoneyhdistys laittoi vuonna 1906 vireille hankkeen uuden pyhäkön rakentamiseksi.

Suunnittelijaksi pyydettiin tuolloin jo mainetta saavuttanutta tamperelaista arkkitehtia Wivi Lönniä, mutta lopputulos oli kaukana hänen keskustaan piirtämistään kivilinnoista: rukoushuoneesta tuli kansallisromanttiseen tyylisuuntaan ja vanhoihin puukirkkoihin viittaava, punamullalla maalattu hirsipyhäkkö. Tarkoituksellista tai ei, rakennusmateriaali ja väri loivat myös yhteyksiä Harjun kappelikirkkoon, samoin kuin suunnitelmaan kuulunut paanukatto, joka rakennettaessa kuitenkin muutettiin peltiseksi. Tampereen jugend-arkkitehtuurin tuntijan Paula Kivisen sanoin rukoushuoneesta tuli “maaseutumaisen kodikas”, ja vaikeaa onkin kuvitella juuri mitään kodikkaampaa kuin hirsiseinät, valaisimina käytettyjen öljylamppujen valo ja lämmityksestä vastanneiden kamiinoiden hiljainen humina – olkoonkin, että yksi kamiinoista oli kuulemma huonovetoinen ja savutti.

Rippikoulupojat näkevät valon Pispalan rukoushuoneessa 1920-luvun taitteessa. Nurkassa nököttävä tumma hahmo paljastuu tarkemmalla katsonnalla kamiinaksi, ilmeisesti juuri siksi huonovetoisuudestaan tunnetuksi. Kuva: Tampereen seurakuntayhtymän arkisto.

Rukoushuoneen kodikkuudesta huolimatta sen ja sitä ympäröivän yhteisön yhteiselo ei ollut pelkästään lämminhenkistä. Pispala ei nimittäin 1900-luvun vaihteessa ollut enää lähimainkaan sama paikka kuin Harjun kappelikirkon aikaan: aivan rukoushuoneen rakentamisen alla Tampereen tehtaissa työskentelevä työväestö oli alkanut asuttaa Pispalan harjun rinteitä ryntäyksenomaisesti, ja maaseutukylä muuttui työläisten kansoittamaksi asuinalueeksi. Voikin sanoa, että Pispala sellaisena kuin se on tavattu käsittää, alkoi syntyä juuri tuolloin.

Radikalisoituvan työväestön silmissä rukoushuone edusti yhteisön keskipisteen sijaan pikemminkin epätoivottua instituutiota. Esimerkiksi Pispalan pitkäaikainen pastori Aarne Salo huomautti vuonna 1927, kuinka vaaleissa pispalalaisten “valtava enemmistö asettuu jyrkimpien kumousoppien kannattajaksi”, ja ylipäänsä kirkkoa ja kristinuskoa kohtaan myötämielisten joukko oli pienempi kuin seurakunnissa yleensä. Juuri rukoushuone oli kuitenkin hänelle todiste tämän pienen joukon rakkaudesta asiaansa:

Siinä se kirkko on seisonut pian yhdeksäntoista vuotta esikaupunkilaisten v a p a a e h t o i s e n  k a n n a t u k s e n pystyttämänä ja ylläpitämänä huokukoonkin vain sen ympärillä kylmä henki sitä vastaan.” – Pastori Aarne Salo Tampereen Sanomissa 23.10.1927.

Salo näki myös osoituksia siitä, että paikalliset saattoivat olla suopeampia uskonasioiden suhteen kuin antoivat päälle päin ymmärtää, ja antipatioista huolimatta rukoushuone olikin ympäröivälle yhteisölle myös keskeinen rakennus: ripiltä kuitenkin päästiin, pyhäkoulussa käytiin, ja naimisiinkin mentiin, eikä esimerkiksi seurakuntayhtymän arkistokuvissa näkyvillä ihmisillä näytä olleen aivan kamalaa. Harjun seurakuntalaisten muistitietoa keränneessä “Päivää ja onnea” -teoksessa entiset 40-luvun seurakuntanuoret kertovatkin, kuinka “Pispala oli siihen aikaan tietyssä mielessä punainen, mutta ei se ainakaan nuoria estänyt kirkon kerhoon menemästä”. Päinvastoin, suhde seurakuntaan oli lämmin ja antoisa: “Hyvät muistot niiltä vuosilta mieleen jäi ja hyvät eväät saatiin seurakunnasta elämän matkaa varten”.

Pyhäkoululaisia hymyssä suin Harjun kirkon portailla kevättalvella 1942, ylimmällä rivillä myös opettaja Marjatta Kianto. Kuva: Tampereen seurakuntayhtymän arkisto.

Kenties rukoushuoneen ja sitä ympäröivä yhteisön suhdetta kuvaavaa oli se, että rakennuksen punaisesta ulkomuodosta luovuttiin: kesällä 1921 rukoushuone sai ulkolaudoituksen, ja kolme vuotta myöhemmin se maalattiin vaaleanharmaaksi. Vuonna 1930 puolestaan sisäseinätkin saivat laudoituksen sekä maalipinnan ja myös tilaratkaisuihin tehtiin muutoksia: ainakin entisen sakastin ja sen yläpuolella olleen parvekkeen tilalle rakennettiin alttari. Tuolloin myös romanttiselta kuulostava kamiinalämmitys vaihtui keskuslämmitykseen. Paula Kivinen katsookin, että alkuperäisen rukoushuoneen kodikkuus hävisi näissä, itse arkkitehti Lönnin johtamissa muutostöissä. Rukoushuoneesta tuli kirkkomaisempi, se alkoi muistuttaa enemmän esikaupunkikirkkoa kuin maaseutupyhäkköä.

Rukoushuone 1920-luvulla uusitussa, vaaleammassa ulkoasussaan. Kuva: Tampereen seurakuntayhtymän arkisto.

Uudet tuulet puhaltavat

Vuonna 1937 rukoushuoneen toimintaan tuli merkittävä käänne, kun Tampereen läntinen esikaupunkialue ja siten myös Pispala liitettiin Tampereeseen. Tällöin perustettiin Harjun seurakunta, jonka uudeksi kirkoksi rukoushuone vuokrattiin. Tästä huolimatta uudella seurakunnalla oli suuri tarve toimitiloille, joita varten hankittiinkin jo seuraavana vuonna tontti muutama sata metriä rukoushuoneelta itään. Kaupungin yliarkkitehdiltä Bertel Strömmeriltä pyydettiin suunnitelmia virasto-, asuin- ja kerhorakennusta varten, ja lopulliset suunnitelmat hyväksyttiin vuonna 1941. Jo tässä vaiheessa tontille oli tarkoitus rakentaa myöhemmin myös kirkko.

Seurakuntataloa syntyy harjumaisemaan heinäkuussa 1948. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Reino Närjänen.

Hankkeen esteeksi muodostui jatkosota, joka asetti tiukat rajat rakennusmateriaalin ja työvoiman saatavuudelle, ja rakennustyöt päästiin aloittamaan vasta keväällä 1948. Syyskuussa 1949 uudessa Harjun virasto- ja seurakuntatalossa saatettiin sitten pitää tupaantuliaiset – virallista vihkimistä kun ei nähty tarpeelliseksi. Upouusi kaksikerroksinen seurakuntatalo jakautui kahteen pääsisäänkäytävän toisiinsa yhdistämään siipeen, joihin sijoitettiin muun muassa seurakuntasali, kerhohuoneita, henkilökunnan asuntoja, sauna sekä kirkkoneuvoston kokoushuone ja kirkkoherranvirasto. Rakennuksesta tuli siis varsin monipuolinen seurakunnallisen toiminnan keskus.

Uutuuttaan kiiltävä Harjun virasto- ja seurakuntatalo, sittemmin Pispalan seurakuntatalo. Kuva: Tampereen seurakuntayhtymän arkisto Harju. Kuvaaja: Kanninen.

Seurakunnan tila-asiat saivat toisenkin suotuisan käänteen, kun 1. syyskuuta 1950 Pispalan Rukoushuoneyhdistys lahjoitti rukoushuoneen tontteineen evankelisluterilaisille seurakunnille. Yliarkkitehti Strömmer pyydettiin taas töihin: hän sai tehtäväkseen suunnitella rukoushuoneeseen jo pitemmän aikaa kaivattuja muutoksia. Kaavailtuihin uudistuksiin kuului myös kellotorni, jonka Strömmer oli luonnostellut Rukoushuoneyhdistykselle jo vuonna 1941. Pispalassa tulisi siis jälleen, melkein vuosisadan tauon jälkeen, kuulumaan kirkonkellojen sointi.

Työt aloitettiin kesällä 1951, eikä kyseessä ollut mikään pieni pintaremontti, vaan kirkon ulkomuodon lähes täydellinen mullistus. Pispalan historiasta paljon kirjoittanut Kyllikki Helenius on kuvaillut, kuinka:

Funktionalismin hengessä Strömmer lähti vetämään viivoittimellaan suoriksi linjoiksi rakennuksen vanhat ominaispiirteet. Tapuliosa kirkosta purettiin. Länsipäädyn tornina kohoava kattoratsastaja purettiin. Maantien suuntaisen kirkonseinän koristeellinen itänurkkaus katonharjan korkeuteen ulottuvine risteineen poistettiin, ja jopa ikkunalaseista poistettiin niiden koristekaaret.” – Kyllikki Helenius teoksessaan Tarinoita Tampereelta II (1993).

Muutostyön jäljiltä Lönnin suunnittelemasta rakennuksesta ei Paula Kivisen mukaan ollutkaan “jäljellä enää juuri mitään”, eikä muutoksia ole jälkeenpäin katsottu pelkästään suopein silmin. Helenius on jopa todennut, että “Lönnin työ oli kokenut tuhonsa toisen arkkitehdin kädestä”. Sivumakua soppaan tuo se, että samoihin aikoihin Strömmer teki muutostöitä myös Lönnin parhaanaan pitämään teokseen, eli Tampereen Kauppaoppilaitokseen, jonka muutoksista Lönn ei ollut mielissään. Pispalan rukoushuoneen kohdalla tilanne saattoi kuitenkin olla toinen, koska Kivisen mukaan Lönn oli sen suhteen hyvin itsekriittinen: ”Tuollainenkin sarvipää on tullut tehdyksi”, kerrotaan hänen tokaisseen.

Harjun kirkko 1950-luvulla, Strömmerin perinpohjaisten uudistusten jälkeen. Kuva: Tampereen seurakunnat. Kuvaaja: E. M. Staf.

Näin Harjun seurakunta sai lyhyessä ajassa Pispalaan paitsi seurakuntatalon, myös oman, aivan uuteen uskoon laitetun kirkon, jotka tarjosivat uusia toiminnan mahdollisuuksia. Tilojen puolesta hypättiin siis kertaheitolla moderniin aikaan, ja uudet tuulet puhalsivat myös henkilöstön keskuudessa. Modernia lähestymistapaa seurakunnalliseen toimintaan 1950-luvulla toi varsinkin pastori Simo Talvitie, jota Harjun seurakunnan myöhempi kirkkoherra Olli Lehtipuu on luonnehtinut “city-papiksi”, ja ylipäänsä uudeksi tuulahdukseksi Suomen kirkossa. Hänestä lähti Lehtipuun mukaan liikkeelle aiempaa rennompi ote, joka myöhemminkin on ollut ominaista Harjun seurakunnalle.

Talvitiestä jäi myös elämään värikkäitä juttuja. Harjun seurakuntaa koskevassa “Päivää ja onnea” -muistelmateoksessa kerrotaan muun muassa hänen hämmentävästä, vakavanaamaisesta huumorintajustaan ja huimapäisistä ajotavoistaan. Pispalalaiset Anna ja Olli Simola taas muistelevat Talvitien herättäneen paikallisissa rouvissa pahennusta kulkemalla kaupungilla punaisissa sukissa. Kyseiset rouvat kuulemma harjoittivat siitä lähtien hartautta omissa osoitteissaan, kirkko kun oli joutunut “pirun käsiin”!

Talvitie tunnettiin ainakin meidän suvun keskuudessa nimellä “Temppeli-Elvis” ja vanhat tädit harkitsivat jopa eroa kirkosta, kun meno oli mennyt niin maalliseksi." – Pispalalaiset Olli ja Anna Simola

Rouvasväen paheksunnasta huolimatta Talvitie oli hyvin suosittu, ja uudenlaista ja suosittua toimintaa edusti myös nuorisotyö. Paavo “Piusa” Meriluoto järjesti poikailtoja, joihin Olli Lehtipuun mukaan saattoi olla monikymmenmetrinen jono pitkin Pispalan valtatietä. Piusan puoliso Regina “Reksu” Meriluoto puolestaan oli vastuussa tyttötyöstä ja veti kuoroa. Molemmat olivat myös partioihmisiä: Piusa johti Harjun Veikkojen ja Reksu Harjusiskojen lippukuntaa. Meriluotojen nuorisotyö toikin Pispalan seurakuntatalolle vipinää, tai “menoa ja meininkiä”, kuten “Päivää ja onnea” -muistelukirjassa poikailtojen sisältöä kuvaillaan.

Pyhäkoululaisten kuusijuhlassa Pispalan seurakuntasalissa 1950-luvulla ollaan hienosti rivissä ja järjestyksessä. Mukana myös seurakunnan pitkäaikainen voimahahmo Aarne Salo. Kuva: Tampereen seurakuntayhtymän keskusarkisto.

Synkkä yö Pispalassa

Pispalan kirkosta ei oikein voi kirjoittaa kirjoittamatta mukaan synkkää lukua – lukua Harjun kirkon tulipalosta. Kynttilänpäivän 4.2.1968 yönä nimittäin kävi niin, että Harjun kirkko menetettiin liekeille.

Harjun kirkko palaa. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto, Pirkanmaan pelastuslaitoksen kokoelmat.

Palokunta soitettiin paikalle kello 2 yöllä, mutta palo oli ilmeisesti kytenyt jo tuntikausia, eikä kirkko palokunnan saapuessa ollut enää pelastettavissa. Tuli tuhosi kirkon sisätilat lähes täysin, ja samalla menetettiin urut, alttaritaulu, tekstiilit ja lehterikaiteen öljymaalaukset. Seinät olivat sentään palon jäljiltä edelleen pystyssä, mutta kirkon katsottiin palaneen korjauskelvottomaksi, ja se, mitä tulelta oli säästynyt, purettiin. Näin tehtiin myös kirkon tornille, mikä epäilemättä harmitti sen varjelemiseksi ponnistelleita palomiehiä. Vaikka tuho oli melkoinen, jotain siis kuitenkin pelastuikin: kirkon tornin kaksi kirkonkelloa, palon aikana säilytyslaatikossa olleet ehtoollisvälineet, kaksi kasukkaa ja kastemalja.

Kuva kirkon sisätiloista palon jäljiltä on lohdutonta katsottavaa. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto, Pirkanmaan pelastuslaitoksen kokoelmat.

Muutenkin synkästä jutusta tekee vielä synkemmän palon syttymisen todennäköinen syypää: aivan kirkon alta kulkenut Pispalan uuden nippu-uittotunnelin työmaa, joka jo ennen paloyötä oli aiheuttanut kirkkoon monenlaista halkeamaa ja murtumaa. Juuri ennen paloa Harjun tuolloinen kirkkoherra Erkki Malkavaara pelkäsikin kirkon romahtavan – siitä huolimatta, että tunnelityömaa oli jo ohittanut kirkon usealla metrillä, ja pahimman vaaran olisi voinut kuvitella olleen ohi.

Huomenna tulette sitten kirkkoon kymmeneltä, jos tämä kirkko on vielä paikallaan. – Kirkkoherra Erkki Malkavaara rippikoululaisilleen kynttilänpäivän aattona."

Kirkkoherran pelot kävivät siis toteen, joskin vähän toisella tavalla kuin hän ounasteli. Erityisen katkeran sivumaun tapahtuneelle lienee antanut se, että kävi niin kuin oli pelättykin, mutta vain pahemmin: tunnelityön pelättiin vahingoittavan kirkkoa, mutta tuskin kovin moni kuitenkaan ennusti sen johtavan kirkon täydelliseen tuhoon. Samalla onnettomuudesta teki vaikeasti nieltävän se, että koko tunnelin rakentamisen järkevyyttä epäiltiin alun alkaenkin, eikä sitä lopulta käytettykään alkuperäiseen tarkoitukseensa: tunnelin valmistuessa tukkien kuljetus oli jo siirtynyt vesiteiltä maanteille, tukkijätkiltä tukkirekkojen hoidettavaksi.

Risti hangessa ja pää painuksissa. Kirkon kellotornin yläosan jäännöksiä lumessa purkutyön jälkeen. Kuva: Tampere-Seuran kuva-arkisto. Kuvaaja: Veikko Lintinen.

Aivan sataprosenttisen varmaksi palon syy ei selvinnyt koskaan: poliisin tutkintapöytäkirjoissa todettiin vain, että palon todennäköisenä syttymissyynä oli pidettävä sähkövikaa. Todennäköisempää se ainakin oli kuin liikkeelle lähtenyt huhu, jonka mukaan kirkkoherra olisi itse sytyttänyt tulipalon! Kirkko oli joka tapauksessa mennyttä, ja Pispalan kirkonkellot hiljenivät jälleen. Niin kuin Harjun kappelikirkosta noin vuosisata aiemmin, Harjun kirkostakin jäi muistuttamaan sen paikalle pystytetty muistomerkki.

Kauko Salmen vuonna 1972 valmistunut Harjun kirkon muistomerkki ja tyhjäksi jätetty kirkon paikka, jonka alapuolelle uittotunnelin kattoon on tämän vuosituhannen puolella maalattu risti kirkon muistoksi. Kuva: Tampereen seurakunnat. Kuvaaja: Hanna Koivumäki.

“Piilokirkko” harjun helmaan

Harjun kirkon palaminen oli Pispalan kirkolliselle toiminnalle valtava isku – “seurakunnalta oli palanut yhteinen koti”, kuten asia puetaan sanoiksi “Päivää ja onnea” -teoksessa. Tavallaan palattiin aikaan ennen rukoushuonetta: seurakunnallinen toiminta siirtyi jälleen seurakuntalaisten koteihin, jumalanpalveluksia pidettiin pienissä seurakuntatiloissa, ja suurempia pyhiä tai ripiltäpääsyjen kaltaisia juhlia varten piti mennä keskustan kirkkoihin.

Uudelle kirkolle oli siis suuri tarve, mutta sen suunnittelu ja rakentaminen ei ollut aivan läpihuutojuttu. Kuvaavaa on, että Harjun tuolloinen kirkkoherra Erkki Malkavaara käyttää muistelmissaan prosessin kuvaamiseen kaiken kaikkiaan kolmetoista melko tiheästi painettua sivua. Suotakoon siis anteeksi, jos en tässä paneudu hankkeen yksityiskohtiin, vaan keskityn lopputulokseen.

Tampereen Kirkkosanomien uudesta kirkosta kertoneen, varmaankin kirkkoherra Malkavaaran kirjoittaman jutun mukaan Pispalan kirkko “ei mahtaile ulkoasullaan, vaan uppoutuu Pispalan hiekkaharjanteeseen.” Kuva: Tampere-Seuran kuva-arkisto. Kuvaaja: Veikko Seppänen.

Kirkosta tuli varsin erityislaatuinen, harjumaisemaan sulautuva ja Pispalan valtatielle seurakuntatalon takaa tuskin edes näkyvä pyhäkkö, jota kirkkoherra Malkavaaran lanseeraama termi “piilokirkko” kuvaa osuvasti. Ulkokuoreen tuli moderni betonilaattaverhoilu, kattoon liimapalkit ja lattialle tuolloin ajanmukainen kokolattiamatto, jonka tarkoitus oli vähentää salin kaikuisuutta. Seinille puolestaan sijoitettiin kaiken kaikkiaan 69 kynttilää tunnelmaa luomaan – ja valuttamaan steariinia kokolattiamatolle, koska mansettien suunnittelu meni hieman poskelleen.

Kynttilöiden lisäksi tunnelmaa ja kirkollista tuntua uuteen kirkkosaliin toivat myös Harjun kappelikirkon vanhan saarnatuolin osat ja krusfiksi. Rukoushuone ja Harjun kirkko puolestaan olivat läsnä kahdessakin mielessä: eteiseen sijoitettiin lasivitriini, jossa näkyvillä olivat palosta säästyneet nokinen Raamattu, kastemalja sekä kasukat, ja kellotorniin taas nostettiin Harjun kirkon kellot, mikä tuskin harmitti palaneen kirkon kellotornia varjelleita palomiehiä. Kirkosta tuli siis seudun kirkollisen historian kulminoituma, jossa alueen aiempien pyhäköiden esineistö oli ylpeästi esillä ja käytössä.

Saarnatuoli ja krusifiksi ovat kunniapaikoillaan ja kirkkotupa täynnä Pispalan uuden kirkon vihkiäisissä. Erkki Malkavaara kertoo, että vahtimestarin laskujen mukaan paikalla oli kahdeksansataa henkeä: “Kirkossa oli hieno tunnelma, kynttilät paloivat kaikilla seinillä”. Kuva: Tampereen seurakuntayhtymän arkisto.

Kirkon rakennustyön yhteydessä uudistettiin myös seurakuntatalo, jonne päätettiin sijoittaa uutena toimintamuotona myös vanhusten päiväkoti – olihan Pispalan asukkaista noin kolmasosa vanhuksia. Suuren suosion saaneen päiväkodin ohjelmaan kuuluivat muun muassa päiväateria, voimistelua ja yhteislaulua, mutta suurin vetonaula taisi olla remontin yhteydessä uudistettu ja suurennettu sauna, josta tuli myöhemmin tärkeä toisenkin väestönosan edustajille: diakoni Pia Ojalahti-Diallon mukaan läheisellä hylätyllä tulitikkutehtaalla majailevat laitapuolen miehet nimittäin kävivät siellä peseytymässä ja saivat samalla aterian syödäkseen. Diakonia- ja lähetystyö ovatkin olleet keskeisellä sijalla Harjun seurakunnan toiminnassa.

Vaaleanpunaisen Pispalan kirkko

Uusi kirkko sai pispalalaisilta lämpimän vastaanoton: vuoden 1971 jumalanpalveluksiin osallistui keskimäärin 286 henkeä. Samalla kuitenkin vanhat ideologiset asetelmat vaikuttivat edelleen. Kirkkoherra Malkavaara kertoo, kuinka vaikeaa asiaa oli muuttaa, vaikka yritystä oli:

[…] yleistä mielipidettä ja koettuja suuria pettymyksiä ei voida poistaa työntekijöiden ahkeruudella. Viidan Moreenin ja Linnan Pohjantähden runot muutaman vuosikymmenen takaa eivät olleet Pispalassa unohtuneet. Kirkko koettiin Harjussa oikeistolaisena, vaikka se ei kaikkien kirkon työntekijöiden kannalta sellainen lainkaan ollut." – Erkki Malkavaara muistelmateoksessaan Kirkko tulessa ja herra marjassa (2005).

1970-luvun alun Pispala oli siis edelleen Punainen, eikä muuksi muuttuisi – ennen kuin se sitten muuttui. Sittemmin Pispalan hieman ränsistynyt työväenluokkaisuus on nimittäin monilta osin vaihtunut keskiluokkaisuuteen, ylempään keskiluokkaisuuteen tai ihan suoraan sanoen varakkuuteen – keskimääräisillä vuosituloilla mitattuna Ylä-Pispala oli 2020-luvun alussa Tampereen hyvätuloisin kaupunginosa, viereinen Tahmela taas hyvä kakkonen. Pispalan värikarttaan on siis vähitellen ilmestynyt vaaleita sävyjä, eikä Pispalan kirkkokaan ole enää entisaikojen tapaan radikaalien yhteiskunnallisten muutosvoimien ympäröimä.

Pispalan uusi kirkko on suorastaan peritamperelainen siinä, että se “ei tee itsestään numeroo” – kirkon risti hädin tuskin näkyy Pispalan valtatielle seurakuntatalon takaa. Kuva: Tampereen seurakunnat. Kuvaaja: Aava Anttinen.

Pispalan syvimmän punaisuuden häviäminen ei kuitenkaan tarkoita, että alueen omaleimaisuus olisi kadonnut: Pispala on edelleen oma maailmansa, eikä asian todistamiseksi ei tarvitse kuin mennä paikan päälle ja avata aistinsa, katsella harjumaisemaa ja sen omintakeista elämänmuotoa. Nykyajan Pispalalle lieneekin ominaista se, että pispalalaiset eivät ole enää vain sitä tai tätä, köyhiä tai vauraita, vaan hipit ja hyvätuloiset elävät keskenään vieri vieressä, samaan miljööseen heitettyinä. Samoin pispalalaisuus on tietynlaista rentoutta ja yhteisöllisyyttä, mikä pätee myös Harjun seurakuntaan ja Pispalan kirkkoon.

Pispala onkin ainutkertainen jo pelkästään siksi, että on vain yksi Pispalanharju – vain yksi paikka, jossa pispalalaisuus voi toteutua. Samaa voi sanoa Pispalan kirkosta: Pispalan kirkko on ainutkertainen, koska se on ainutkertaisen miljöönsä mukainen. Voi olla vain yksi Pispalan kirkko, piilokirkko harjun helmassa.

Ilmakuvassa Pispalan piilokirkko pääsee esiin ja oikeuksiinsa. Kuva: Tampereen seurakunnat. Kuvaaja: Hannu Jukola.

Teksti ja kuvituksen suunnittelu: Mikko Pollari

Kiitokset avusta: Hannu Jukola, Olli Lehtipuu, Pispalan kirkon diakoni Pia Ojalahti-Diallo, Pispalan kirkon seurakuntapastori Jaana Rantala, Anna ja Olli Simola sekä Pispalan puskarario -Facebook-ryhmän jäsenet.

Lähteet ja kirjallisuus

• Alttaritaulut ja -veistokset. Tampereen seurakuntayhtymän verkkosivut. https://tampereenseurakunnat.fi/kirkko_tampereella/kirkot_ja_muut_tilat/kirkot/alttaritaulut_ja_-veistokset#fea86c5c
• Helenius, Kyllikki: Pispalan vaiheita. Teoksessa Riekkola, Juhani: Pispala. Pispalan Moreeni ry, Tampere 1976, 5–12.
• Helenius, Kyllikki: Tarinoita Tampereelta II. Tampere-Seura ry, Tampere 1993.
• Helenius, Kyllikki: Pispala. Tampereen pääkaupunki. Tampere-Seura ry, Tampere 2001.
• Helin, Martti: Tampereen kirkot ja hautausmaat. Tampere-seura, Tampere 1992.
• Hortamo, Toini: Pispalan kiehtovaa omalaatuisuutta. Teoksessa Ainutlaatuinen Pispala. Muistelmia ja kuvauksia Pispalasta ja sen asukkaista. Pispalan Moreeni ry, Tampere 1973, 69–74.
• Janhonen, Seppo: Pispalalaisten uusi kirkko. Aivan kuin koko talo pidättäisi henkeään jonkin tärkeän tapahtuman edellä. Pispalalainen 1/2019, 18–21. https://www.pispala.fi/pispalalainen/pdf/Pispalalainen_1_2019_netti.pdf
• Järvelä, Kaisa: Tampereen toiseksi varakkaimmassa kaupunginosassa on yksi erityisen houkutteleva piirre – kerran alueelta kodin löytäneet eivät halua muuttaa sieltä enää pois. Aamulehti 31.7.2021.
• Kari, Tyko: Harjun menneisyydestä ja nykypäivästäkin. Tammerkoski 8/1988, 13–15 & 27–28.
• Kettunen, Asta: Kesämysteeri: salaperäinen krusifiksi. Silta 3.8.2016. https://www.siltalehti.fi/sivustot/silta/juttusilta/arkisto/2016/kesamysteeri_salaperainen_krusifiksi.32040.blog.
• Kivinen, Paula: Tampereen jugend. Arkkitehtuuri – taideteollisuus. Otava, Helsinki 1982.
• Koskiaho, Briitta: Pispala eilen, tänään ja huomenna. Teoksessa Jouko Jaakkola (toim.): Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia VIII. Tampereen Historiallinen Seura, Tampere 1984.
• Malkavaara, Erkki: Kirkko tulessa ja herra marjassa. Erkki Samulin Pispalan vuodet 1966–1977. Tampere 2005.
• Malkavaara, Erkki: Pispalan pyhäkkö. Pispalan Rukoushuoneyhdistyksen sata vuotta. Pispalan Rukoushuoneyhdistys ry, Tampere 1997.
• Meriluoto, Timo: Timo Meriluodon vanhat kartat. http://timomeriluoto.kapsi.fi/index.html
• Minkovitsch, Sari: Pispalan rukoushuoneesta kirkoksi. Koskesta voimaa -verkkosivusto: https://webpages.tuni.fi/koskivoimaa/kaupunki/1940-60/kirpala.html
• Pispalan kirkko. [asiakirja]. Pispalan kirkon kokoelmat.
• “Päivää ja onnea” sanoi pappi postiluukusta. Harjun seurakunta, Tampere 1995.
• Salo, Aarne: Uskonnolliset olot Pispalan esikaupunkialueella. Tampereen Sanomat 23.10.1927, 6.
• A. S. [Salo, Aarne]: Pispalan esikaupunkikirkko 20-vuotias. Tampereen Sanomat 23.12.1928, 5.
• Salo, Aarne: Harjun entinen kirkko ja sen jälellä olevat muistoesineet. Aamulehti 25.10.1936, 9–10.
• Salo, Kirsti: Pappina Pispalassa. Teoksessa Martti Mäki-Tuuri et al.: Oppipoikia ja enkeleitä. Tarinoita Tampereen historiasta ja kirkollisesta elämästä. Tampereen ev.lut. seurakunnat, Tampere 1988. 75–77.
• Saloniemi, Marjo-Riitta ja Rautanen, Marja: Harjun kolme ja puoli vuosisataa. Tampere 1990.
• Silfverhuth, Voitto: Tampereen seurakuntahistoria I. Evankelisluterilainen seurakuntaelämä Tampereella kaupungin perustamisesta 1779 vuoteen 1945. SKS, Helsinki 2013.
• Silfverhuth, Voitto: Tampereen seurakuntahistoria. 2. Tampereen evankelisluterilaiset seurakunnat vuodesta 1945 vuoteen 2010. SKS, Helsinki 2013.
• Olli ja Anna Simolan muistelukset 29.7.2021.
• T.: Harjun kirkko 50-vuotias. Helsingin Sanomat 22.12.1958, 7.
• Tampereen kantakaupungin rakennuskulttuuri 1998. Tampereen kaupungin ympäristötoimi kaavoitusyksikkö julkaisuja 2/98. Tampere 1998.
• Uusia seurakuntataloja Tampereelle. Tammerkoski 9–10/1950, 266–269.
• Varto: Kertomuksia Tampereen muinaisuudesta. Tampereen Sanomat 18.6.1888, 3.
• Vuoristo, Matti: Harjun kirkko 1639 1858. Teoksessa Vuosikirja III : 2. Tampereen seudun sukututkimusseura ry, Tampere 1981, 10–18. http://www.tamsuku.fi/Vuosikirja1981-14.pdf
• [ei kirjoittajatietoa]: Ylöjärven kappeli ja sen kirkko. I. Kappelin asema, nimi ja aikaisemmat vaiheet. Tampereen Uutiset 21.2.1894, 3–4.