Tampereen majakka

Tampereelle etelästä tulevassa junassa matkustava ei voi olla havaitsematta idän puolella Hatanpään vainiotasankoa asumasaarelmaa, joka uutena ja valkeana korkealle kohoavan tyylikkään kirkontorninsa ympärillä hohtaa Kalevankankaan tumma taustaa vastaan. Se on Viinikan esikaupunki muinaisten Viinikkalan ja Otavalan talojen mailla.” – Väinö Voionmaa Tampereen kaupungin historia IV -teoksessa (1935).

Kuten historioitsija Väinö Voionmaan kuvailustakin käy ilmi, ennen vanhaan, ennen Mansehattanin nousua hallitsemaan Tampereen silhuettia, Viinikan kirkon 41 metriä korkea torni oli ensimmäisiä Tamperetta etelästä lähestyviä matkalaisia tervehtiviä maamerkkejä. Viinikan kirkko olikin jo tuolloin, ja on edelleen, kuin majakka matkantekijöille: vaalea torni johdattaa kohti tuttuja kulmia, ja sen nähdessään saattaa jo huokaista helpotuksesta – koti on aivan lähellä.

Eteläisen Tampereen ilmakuvassa vuodelta 1952 katse kiinnittyy Viinikan kirkon hallitsevaan profiiliin. Kuva: Museovirasto, historian kuvakokoelma, Matti Poutvaaran kokoelma. Kuvaaja: Matti Poutvaara.

Pian satavuotisen historiansa ajan Viinikan kirkko onkin ollut paitsi kaupunginosansa kirkko, myös keskeinen palanen Tamperetta ja tamperelaisuutta. Samalla se on ollut merkkipaalu ja suunnannäyttäjä myös suomalaisten kirkkorakennusten historiassa: Viinikan kirkko on viitoittanut kirkkorakentamista kohti muotoa, jossa nykyaikaisen seurakuntatoiminnan monipuolisuus otetaan huomioon jo kirkkoa suunniteltaessa. Lisäksi Viinikan kirkko on maamerkki siinäkin mielessä, että se on upeimpia esimerkkejä aikansa kirkkoarkkitehtuurista – jo suunnitelmana niin hieno, että sille eivät pärjänneet edes Alvar Aallon ja Aino Marsio-Aallon tai Lars Sonckin piirustukset.

Viinikan kirkko on alueensa maamerkki myös pohjoisesta, Iidesjärven takaa katsoen. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto.

Hyvänsuopien ihmisten huvilakaupunki

Viinikka, kuten niin monet muutkin Tampereen eteläiset kaupunginosat, sijaitsee entisillä Hatanpään kartanon mailla, jotka Tampereen kaupunki osti vuonna 1913. Alueen asemakaava laadittiin 1914, ensimmäiset asukkaansa se sai jo seuraavana vuonna, ja siitä eteenpäin kasvu oli rivakkaa: 1930-luvulle saavuttaessa asukkaita oli jo melkein kaksituhatta, mikä teki Viinikasta väkirikkaimman Tampereen esikaupungeista. Väen määrää lisäsi sekin, että aivan Viinikan viereen rakennettiin 1920-luvulta alkaen Nekalan esikaupunki, jossa 30-luvulle tultaessa oli noin puolet Viinikan väkimäärästä.

Viinikkalaista omakotipuutarhaa: “Talojen puutarhapihat ovat jo verraten pitkälle ehtineitä, ja ainakin useimmat melko hyvin hoidettujakin; sieltä ei kesälläkään maalle kaipaa.” (Nimimerkki Pohto Aamulehdessä 13.9.1936) Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: Veikko Kanninen.

Viinikka, kuten niin monet muutkin Tampereen eteläiset kaupunginosat, sijaitsee entisillä Hatanpään kartanon mailla, jotka Tampereen kaupunki osti vuonna 1913. Alueen asemakaava laadittiin 1914, ensimmäiset asukkaansa se sai jo seuraavana vuonna, ja siitä eteenpäin kasvu oli rivakkaa: 1930-luvulle saavuttaessa asukkaita oli jo melkein kaksituhatta, mikä teki Viinikasta väkirikkaimman Tampereen esikaupungeista. Väen määrää lisäsi sekin, että aivan Viinikan viereen rakennettiin 1920-luvulta alkaen Nekalan esikaupunki, jossa 30-luvulle tultaessa oli noin puolet Viinikan väkimäärästä.

Viinikan pääkadun eli Ahlmanintien idylliä vuonna 1934. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto.

Se, miten hyvin ohjaamisessa onnistuttiin, eli missä määrin viinikkalaiset talonrakentajat saamiaan ohjeita seurasivat, olikin sitten toinen juttu. Ylhäältä annetuista piirustuksista poiketen kodinrakentajat saattoivat nimittäin rakentaa vaikkapa toisen hellan talonsa yläkertaan, mikä mahdollisti kahden perheen asettumisen saman katon alle. Kävikin niin, että väljän asumisen ihanteen toteutumisen sijasta Viinikasta tuli yksi Tampereen tiheimmin asutuista esikaupungeista.

Vaikka väkeä siis riitti, ilmeisesti Viinikka-Nekalasta kuitenkin muodostui sellainen kuin oli toivottukin: viihtyisä puutarhaesikaupunki. Ainakin alueesta vuonna 1935 raportoineen Aamulehden jutun perusteella vaikuttaa siltä, että lopputulos oli jopa melko lähellä maanpäällistä paratiisia:

Tyytyväisiä ovat viinikkalaiset ja nekalalaiset kaupunkiinsa, jota he eivät suinkaan salli nimittää kyläksi sen enempää kuin esikaupungiksikaan, vaan siksi jota se on: huvilakaupungiksi. Siellä on hyvä ja terveellinen asua. Ilma on puhtaampi kuin kaupungissa, niin paljon puhtaampi, että eron tuntee keuhkoissaan. Ihmiset ovat hyvänsuopia ja lähimmäistään rakastavia, jonka vuoksi ei poliisin tarvitse heidän asioihinsa puuttua; – ne harvat hulikaanit, joita joskus vuosien varrella on Viinikassa esiintynyt, ovat muualta tulleita, kerrottiin.” – Nimimerkki Pohto Aamulehdessä 13.9.1936.

Yksi valituksen aihe kaupunginosaansa muuten niin tyytyväisillä viinikka-nekalalaisilla oli – teiden kunto: jopa Viinikan pääkatu Ahlmanintie oli soratie, mikä kelirikon aikaan aiheutti harmeja esimerkiksi tälle Viinikan kirkon eteen jumahtaneelle linja-autolle. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto.

Ei vain “sunnuntaikirkko”

Kirkon rakentamista tämän tulevan huvilakaupungin tienoille kaavailtiin jo pian kansalaissodan jälkeen, ja jo tuolloin tavoitteena oli uudenlainen, paikallista yhteisöä monipuolisesti palveleva kirkko – ei vain “sunnuntaikirkko, joka arkipäivät ja illat seisoo tyhjänä ja kylmän juhlallisena avatakseen vain sunnuntaisin muutamiksi tunneiksi ovensa jumalanpalveluksia varten”, kuten asian muotoili tuolloinen kappalainen, myöhempi tuomiorovasti K. H. Seppälä. Kirkon yhteyteen tuli hänen mukaansa rakentaa myös pienempimuotoiseen kokoontumiseen soveltuva seurakuntasali, ja mahdollisesti tiloja esimerkiksi henkilökunnan asumuksia ja jopa lastenkotia varten:

Näistä kaikista muodostuu yhdessä s e u r a k u n t a t a l o, joka tosin ei ole niin juhlallinen kuin vanhat ja uudet kunnianarvoisat juhlakirkkomme, mutta jota taas voidaan käyttää pitkin viikkoa mitä moninaisimpiin tarkoituksiin ja jossa aina aamusta iltaan on elämää ja toimintaa.” – “Kirkkomies” eli K. H. Seppälä Sunnuntaitervehdys-lehdessä syyskuussa 1919.

Kirkon rakentamisasia ei kuitenkaan ollut mikään läpihuutojuttu: kaupunginvaltuusto ei halunnut myydä Viinikasta kirkolle sopivaksi katsottua tonttia, ja lopulta – kiivaan julkisenkin polemiikin jälkeen – seurakunta sai tontin haltuunsa vasta pakkolunastuksen kautta syksyllä 1926. Jo saman vuoden keväällä kirkkovaltuusto oli kuitenkin asettanut lautakunnan kirkon suunnittelua ja sen rakentamisen valmistelua varten. Lautakunta antoi ehdotuksen jo Seppälänkin kuvailusta ilmenevän “pikkukirkkoaatteen” mukaisen kirkon rakentamisesta ja arkkitehtikilpailun järjestämisestä. Huhtikuun 1927 loppuun mennessä kilpailuun saapui 36 ehdotusta, joista lautakunta valitsi voittajan kokouksessaan 19. toukokuuta. Päätös oli yksimielinen: ensimmäisen palkinnon sai tamperelaissyntyinen arkkitehti Yrjö Waskinen.

Viinikan esikaupunki vuoden 1928 asemakaavassa. Kirkkorakennuskin on jo sijoitettu oikealle paikalleen urheilukentän viereen, joskaan se ei muodoltaan vastaa toteutunutta versiota. Kuva: Tampere asemakartta 1928, Tampereen kaupunki.

Woittoisa Waskinen

Waskisen suunnittelukilpailussa saavuttama voitto mainitaan säännönmukaisesti Viinikan kirkkoa esittelevissä teksteissä. Harvemmin kuitenkaan avataan sitä, kuka tämä Woittoisa Waskinen oikein oli.

Ilmiselvästi kyse ei ole mitenkään keskeisestä hahmosta Suomen arkkitehtikaanonissa: Waskisesta ei nimittäin ole kirjoitettu elämäkertoja eikä hänestä löydy edes artikkelia nykyisestä Kansallisbiografiasta. Tämä suhteellinen tuntemattomuus on yllättävää sikäli, että Waskinen on suunnitellut paljon: esimerkiksi lukuisia kirkko- ja seurakuntataloja – vaikkapa Helsingin Pakilan ja Kouvolan Käpylän kirkot – sekä vielä enemmän koulujen kaltaisia julkisia rakennuksia, kuten Helsingin Teknillisen oppilaitoksen päärakennuksen.

Yrjö Waskinen vierellään toinen vaimonsa Elina Waskinen. Kuva: Suomen Kulttuurirahaston arkisto.

Oppilaitosten kaltaisten julkisten rakennusten suurta määrää Waskisen töiden luettelossa selittää hänen valtiollinen päivätyönsä: Waskinen sai arkkitehdin paperit vuonna 1919 ja aloitti seuraavana vuonna työt yleisten rakennusten ylihallituksessa, sittemmin Rakennushallituksessa. Kyseinen pesti kesti yli kolmekymmentä vuotta, eli vuoteen 1952 asti. Ei siis ole ihme, että Waskisen suunnittelemien julkisten rakennusten lista on pitkä.

Viinikan kirkko taas edusti Waskisen virkatyön ulkopuolista suunnittelutoimintaa. Suunnittelukilpailuun osallistuessaan vuonna 1892 syntynyt Waskinen oli jo reippaasti yli kolmekymmentävuotias, eikä ammatillisestikaan enää aivan untuvikko. Hänen saavuttamaansa voittoa voi kuitenkin pitää yllätyksenä – ennen kaikkea siksi, että kilpailuun osallistui myös Lars Sonck, muun muassa Tampereen Tuomiokirkon suunnitellut ja jo vuonna 1920 professorin arvonimen saanut arkkitehti. Sonck, jos kuka, tiesi, miten kirkkoja suunnitellaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan tullut edes palkintosijaa, ja voiton vei lähes tuntematon Waskinen, mikä kertonee siitä, miten onnistunut kokonaisuus Waskisen suunnitelma oli. Voi ajatella, että Viinikan kirkko on kirkkain helmi hänen suunnittelutöidensä joukossa – työ, jossa palaset loksahtivat harvinaisella tavalla paikoilleen.

Viinikan kirkon lopullinen piirustus vuodelta 1930. Waskinen ei piirtänyt suunnitelmaan kelirikkoa, joten autoilukin sujuu huolettomasti. Kuva: Tampereen seurakuntayhtymän keskusarkisto. Kuvaaja: Hannu Jukola.

Suunnittelukilpailun ratkeamisen jälkeen kesti vielä noin kolme vuotta, ennen kuin Viinikassa päästiin varsinaisiin rakennustöihin. Syitä viiveeseen olivat ensin suunnitelmien jatkotyöstö, ja sitten se perinteinen, eli rahan puute: rakentamista lykättiin, koska Tampereella vallinnut rakennusbuumi vaikeutti työväen saantia ja nosti materiaalien hintoja, eikä koossa myöskään ollut vielä puoliakaan varoista, jota kirkon rakentamisen arvioitiin vaativan. Rakentamisen sai lopulta käyntiin vuonna 1929 alkanut maailmalaajuinen lama, joka laski kustannuksia ja myös muutti työn luonnetta: kirkon rakentamisesta tuli työttömyyttä lievittävä hanke. Työt aloitettiin syksyllä 1930, ja kirkon vihkiäisiä päästiin juhlimaan toukokuussa 1932.

Klassismia, funktionalismia, Egyptiä – ja enemmän kuin hyppysellinen basilikaa

Viinikan kirkko on arkkitehtuuriltaan monessa mielessä ajassaan liikkuneiden kansainvälisten vaikutteiden summa. Waskinen näyttää poimineen suunnitelmaansa eri kulttuureita ja perinteitä edustaneita aineksia – jos huumori sallitaan, niin hänen kirkkoreseptinsä edusti eräänlaista aikansa arkkitehtoonista fuusiokeittiötä.

Viinikan kirkossa on nähty piirteitä 1920-luvun klassismista sekä myös tuolloin tuloillaan olevasta funktionalismista. Jo palkintolautakunnan jäsenestä Bertel Strömmeristä lähtien sille luonteenomaisena on nostettu esiin myös italialaiset vaikutteet, jotka ylipäänsäkin olivat ominaisia Suomen 1920-luvun lopun kirkkorakennuksille. Ajatuksia Italiaan ja sen basilikoihin ovat vieneet niin Viinikan kirkon sisäpiha kuin kirkkosalikin, jossa basilikoista muistuttavat ainakin kirkkosalin seinien yläosaan sijoitetut ikkunat. Samoin apsidi, eli puolipyöreä kuoriosa, jossa alttari sijaitsee, on basilikoille ominainen piirre.

Viinikan kirkon apsidiin on sijoitettu vaikuttavan kokoinen W. R. Rautalinin kullattu puinen Kristus-veistos. Kuva: Museovirasto, Rakennushistorian kuvakokoelma. Kuvaaja: Martti Jokinen.

Välimeren alueen vaikutusta ilmentää mahdollisesti myös pääsisäänkäynti, jonka ulkomuoto juontanee juurensa maailman 1920-luvulla vallanneeseen, faarao Tutankhamonin hautalöydön käynnistämään Egypti-huumaan. Arkkitehtuurimme vuosikymmenet –teossarjan kirjoittajan Elina Standertskjöldin mukaan egyptiläiset vaikutteet näkyivät ajan arkkitehtuurissa esimerkiksi mittakaavojen liioitteluna: “oviaukot tehtiin suhteettoman suuriksi” ja “[s]uosituksi tuli myös kaventaa oviaukot yläosistaan ja kehystää ne levein listoin kuten muinaisissa temppeleissä” – luonnehdinta, joka voisi hyvin olla kirjoitettu juuri Viinikan kirkon pääsisäänkäynti mielessä. Harvoinpa tulee ajatelleeksi, että Viinikan kirkon pääovi voisi viedä egyptiläiseen temppeliin, tai jopa faaraon hautakammioon!

Waskisen piirustukseensa sijoittama ihminen nostaa esiin Viinikan kirkon pääsisäänkäynnin valtavuutta. Muinaisuuteen viittavaa ovea kiertämään hän valitsi yhtä lailla muinaisen koristeaiheen, hakaristin, joka pian kirkon valmistumisen jälkeen sai kannettavakseen uuden, melkoisen raskaan merkityslaahuksen. Kuva: Arkkitehtuurimuseo.

Välimeren alueen historian lisäksi Viinikan kirkossa on nähty yhtymäkohta myös aikansa ajankohtaiseen, Suomenlahden takaiseen arkkitehtuuriin: Alvar Aalto -museon emeritusjohtaja Markku Lahti on nimittäin todennut Viinikan kirkon tornin muistuttavan “erehdyttävästi” Tukholman vuonna 1923 valmistuneen kaupungintalon tornia. Vaikka erehtymisen vaaraa tornien välillä tuskin onkaan, niiden profiileissa on kieltämättä yhteneväisyyttä, kuten myös tornien ja rakennusten päämassojen suhteessa toisiinsa. Lieneekin aivan mahdollista, että Waskinen on hakenut kirkkosuunnitelmaansa innoitusta tuolloin vielä uudesta, myöhemmin Tukholman symboliksi nousevasta rakennuksesta.

Tukholman kaupungintalo torneineen viittä vaille valmiina vuonna 1921. Kuva: Wikimedia commons. Kuvaaja: Gustaf W. Cronquist. Alkuperäinen lähde: Stockholmsfärg-teos.

“Meidän kirkko”

Ohittamaton luku Viinikan kirkon tarinassa on myös sen suojissa harjoitettu nuorisotyö. Viinikan kirkko onkin tässä asiassa ollut pioneeri – jopa siinä määrin, että kirkon valmistumista on pidetty evankelisluterilaisten seurakuntien nuorisotyön alkupisteenä. Viinikassa toiminnan aloittajana mainitaan Tuure “Tute” Laitinen, joka tuli kirkkoon poikakerhojen ohjaajaksi vuonna 1933. Pyhäkoulun ja tyttökerhojen johtohahmo taas oli diakonissa Tyyne Jacobsen, tai “Tynski-täti”, joka tummassa leningissään, valkoisessa esiliinassaan ja hilkassaan oli Laitiseen verrattuna enemmänkin vanhan koulukunnan edustaja. Lisäksi kerhotoiminnan vetämisessä tärkeä rooli oli “tavallisilla paikkakunnan miehillä”, jotka “opettivat sitä mitä osasivat”, kuten 1940-luvulla Viinikan poikakerhoissa käynyt Timo Virtanen asian muotoilee.

Viinikan kirkon poikakerholaisia vuonna 1932, niin pojat kuin askartelutyötkin moitteettomassa järjestyksessä Kuva: Tampereen seurakuntayhtymän keskusarkisto. Kuvaaja: E. M. Staf.

Poikien kerhotoiminta ei rajoittunut vain kirkon seinien sisään, vaan siihen kuuluivat olennaisena osana retket ja leirit. Erityinen edistysaskel tässä mielessä oli Teiskon Isosaaren hankkiminen seurakunnalle 1930-luvun puolivälissä – hankinta, johon vaadittavien varojen keräämiseen Laitinen ja pojat itsekin osallistuivat. Saaresta tuli välitön hitti: jo ensimmäisenä kesänä 1936 ei Laitisen mukaan “mennyt ainoatakaan viikkoa, etteivät kerhopojat olisi kansoittaneet hauskaksi ‘viikonloppupaikaksi’ osoittautunutta saarta”, ja reissujen ohjelmaan kuului tietysti saunonta, iltanuotiot ja “kaikenlainen riemukas kisailu”.

Kesäleirillä meno saattoi hieman yltyä. Kuvassa on Tuure Laitisen mukaan käynnissä armoton “intsusota”. Kuva: Tampereen seurakuntayhtymän keskusarkisto.

Ihmisläheistä tunnelmaa Viinikan kirkkoon loi myös se, että se oli kirkon työntekijöiden ja heidän perheidensä koti – ja vähän muidenkin lajien edustajien. 1940-luvun lopulta lähtien kirkossa lapsuuttaan elänyt kirkkoherran poika Olli Lehtipuu, myöhempi Harjun kirkkoherra itsekin, on muistellut, kuinka kirkko sai sotien jälkeen taipua henkilökunnan ruokahuollon tarpeisiin:

Pula-ajan tavan mukaan meillä porsas kirkon alla, vahtimestari Rantasella pari lammasta, diakonissa Tyyne Jakobsenilla kanoja. Lisäravintoa alkuvuosina toi myös juurikasmaa kirkon vieressä ja kauempana Viinikanojan varrella.” – Olli Lehtipuu muistelmateoksessaan Ollin oppi- ja pappivuodet – Elämää kahdella mantereella (2014).

Kirkossa myös riitti väkeä muutenkin kuin sunnuntaisin: Lehtipuu muistelee kuinka sen seinien sisäpuolella saattoivat asua kirkkoherran kahdeksanlapsinen perhe, diakonissa, vahtimestari ja Tute Laitista seurannut nuorisotyöntekijä Harry “Hartsi” Jaakkola perheineen, jossain vaiheessa myös merimiespappipariskunta. Tähän kun lisää vielä poika-, tyttö- ja pyhäkerholaiset sekä vaikkapa viereiselle urheilukentälle iltaisin pesäpalloa pelaamaan kokoontuneen nuorison, niin kirkolla todellakin oli “aamusta iltaan elämää ja toimintaa” kuten K. H. Seppälä oli vuoden 1919 kirjoituksessaan kaavaillut.

Ajatukset ryytimaasta, kotieläimistä, kirkon tienoilla iltakaudet viettävistä tyttö- ja poikakatraista sekä heitä ohjaavista aikuisista ovatkin jotain, mitä on vaikea yhdistää vaikkapa juhlavaan, melkein ihmistä suurempaan Tampereen Tuomiokirkkoon. Samoin Tuomiokirkkoon olisi vaikea kuvitella tilannetta, jossa kirkkoherra tulisi pitämään retkeilykerholaisille hartauspuhetta suoraan asunnostaan, villatakkiin ja aamutossuihin sonnustautuneena – kuten Viinikan kirkkoherra A. E. Jokipiillä kertoman mukaan oli tapana tehdä. Kirkkosalin, pappilan ja seurakuntatilojen yhdistäminen saman katon alle riisuikin seurakunnan toiminnasta muodollisuutta ja toi kirkkoa ja seurakuntalaisia lähemmäs toisiaan. Viinikan kirkko oli tässä mielessä alusta pitäen erityinen: ihmisläheinen, yhteisöllinen – “meidän kirkko”.

"Meidän kirkko”, edustallaan jäätelökioski vuonna 1941 tai aiemmin. Viinikan kirkosta teki paikallisille oman myös se, että se oli Lokomoa päästä varpaisiin: kirkon kanssa samana vuonna syntyneen ja sen kupeessa kasvaneen Timo Virtasen mukaan sekä tornissa sijaitsevat kellot että kellarin lämmityskattila olivat nimittäin viereisellä Lokomon tehtaalla valmistettuja. Kuva: Kansanperinteen arkisto.

Lopuke: Aaltojen kirkko Viinikassa?

Palataan vielä lopuksi Viinikan kirkosta järjestettyyn suunnittelukilpailuun. Vaikka kirkkojen rakentamisen yhteydessä järjestetyt suunnittelukilpailut eivät ole mitenkään poikkeuksellinen juttu, niin Viinikan kirkon suunnittelusta käyty arkkitehtuurikilpailu mainitaan lähes säännönmukaisesti sen historiaa koskevissa teksteissä. Ja syykin mainitaan samalla: kilpailuun nimittäin osallistui ja jaetulle toiselle sijalle sijoittui tuolloin vielä nuori Aino Marsio-Aallon ja Alvar Aallon arkkitehtitoimisto ehdotuksellaan “The Church of Manchester”.

Alvar Aalto ja Aino Marsio-Aalto jatkosodan vuosina. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Aaltojen nimen lukiessa mielikuvitus nouseekin välittömästi siivilleen: mitä jos keskellä Viinikkaa olisi Aaltojen suunnittelema kirkko? Millainen sen oli tarkoitus olla? Mielikuvituksen lentoa siivittää osaltaan sekin, että Aaltojen osallistumisen saamista runsaista maininnoista huolimatta heidän suunnitelmaansa ei ole juurikaan esitelty Viinikan kirkon historiaa koskevissa teksteissä. Nyt onkin aika korjata tämä puute. Siispä – Aaltojen “The Church of Manchester” -suunnitelma, olkaa hyvä!

The Church of Manchester -suunnitelman julkisivu. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto, Arkkitehtuurin laitoksen opetusdiakokoelma, kaappi K Teknillinen korkeakoulu.

Aaltojen suunnitelman silmiinpistävimpiä piirteitä ovat rakennusryhmän keskimmäisen osan eli seurakuntatalon tasakattoisuus sekä ennen kaikkea tehtaan piippua muistuttava pyöreä torni, joka selvästi viittaa Tampereen historiaan teollisuuskaupunkina, “Suomen Manchesterina”. Nämä olivat myös piirteitä, joihin palkintolautakunta kiinnitti kriittistä huomiota lausunnossaan:

Asemakaavallinen sijoittelu hyvä ja pohja erittäin ansiokas, ollen seurakuntatyöhuoneisto keskitetty ja pappila eri rakennuksessa. Seurakuntasalin sisäänkäytävä mutkikas ja salin valaistus kyseenalainen. Ehdotus rikas mielenkiintoisista rakennustaiteellisista yksityiskohdista. Pyöreä torni luonteeltaan vieras, samoin ulkoasu yleensä myöskin ympäristöön katsoen. Laakeat katot epäkäytännöllisiä.” – Palkintolautakunnan perusteluja Aamulehdessä 20.5.1927.

Palkintolautakunnan jäsen Bertel Strömmer vielä täydensi lautakunnan arviota kilpailun tuloksesta raportoineessa Aamulehden jutussa toteamalla Aaltojen suunnitelman olleen “yksityiskohtain hartaudella ja syventymällä laadittu sekä erittäin persoonallinen ja kaunis, mutta sen ympäristöön ja ilmastoomme soveltumaton ulkoasu painoivat sitä palkintosijain jaossa alaspäin.” Eli kiteyttäen: lautakunta katsoi työn olleen sinänsä ansiokas, mutta ikään kuin väärässä paikassa. Aallot olivat suunnitelleet upean rakennuksen – kenties jonnekin muualle!

Suunnitelman asemapiirroksesta näkyy, että kirkon torni oli sijoitettu varsinaisen tontin ulkopuolelle, joskin sille oli piirretty myös vaihtoehtoinen sijoituspaikka tontin rajojen sisään. Palkintoalutakunta otti huomioon vain jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto, Arkkitehtuurin laitoksen opetusdiakokoelma, kaappi K Teknillinen korkeakoulu.

Melkein sadan vuoden päästä katsoen palkintolautakunnan ja Strömmerin näkemyksiin on helppo yhtyä: Aalloille kenties sattui suunnittelutyössä virhearvio. He eivät ehkä aivan täsmällisesti tienneet, millaiseen kaupunginosaan he kirkkoaan suunnittelivat, tai olivat niin Tampereen teolliseen imagoon nojaavan Manchester-ideansa pauloissa, että unohtivat asian. Varsinkin suunnitelman tehtaanpiippumainen torni olisi ollut niin sanotusti “out of place” Viinikassa, jonka miljööllä ei ollut paljonkaan tekemistä tehtaiden Tampereen kanssa. Waskisen kirkko, joka vie ajatukset Italiaan ja sen pikkukaupunkeihin, sopiikin Viinikan puutarhaesikaupunkiin paljon paremmin: kuten Martti Helin teoksessaan Tampereen kirkot ja hautausmaat toteaa, se ja “ympäristön talot puhuvat samaa kieltä, ovat tyylillisesti toistensa sukulaiset”.

Viinikan asevelikylä nousee talkootöinä vuonna 1943. Kuva: Vapriikin kuva-arkiston Flickr-tili. Kuvaaja: E. M. Staf. CC BY 2.0.

Tampereen turistivirtoja ajatellen Aaltojen jääminen jaetulle toiselle sijalle kilpailussa oli siis kenties harmillinen juttu, mutta Viinikan kaupunginosakuvan kannalta ei ehkä niinkään. Lohduttavana loppukaneettina voidaan myös todeta, että jos Aalloille jäi haavoja tai arpia kakkossijalle jäämisestä, he saivat niihin myöhemmin laastarin – tai tarkkaan ottaen kolmetoista laastaria: Viinikan kirkon läheisyyteen 1940-luvulla alkupuolella rakennetut Nekalan Asevelikylän talot ovat nimittäin Alvar Aallon suunnittelemia. Eli vaikka Viinikasta ei tullut varsinaista Aalto-fanien pyhiinvaelluskohdetta, on alueella heillekin nähtävää. Tervemenoa tutustumaan!

Valo yössä – Tampereen majakka ympäristöineen jouluna 1958. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja: E. M. Staf

Teksti ja kuvituksen suunnittelu: Mikko Pollari

Kiitokset avusta: Viinikan aluepappi Ismo Kunnas, Olli Lehtipuu ja Timo Virtanen

Lähteet ja kirjallisuus:

• Airikka, Kirsi: Tarinoita Viinikasta, kirkosta ja sen kelloista. Silta 5.8.2020. https://www.siltalehti.fi/sivustot/silta/juttusilta/kulttuuri/tarinoita_viinikasta_kirkosta_ja_sen_kelloista.52001.news
• Arkkitehti Yrjö A. Waskinen kuollut. Helsingin Sanomat 28.7.1963, 10.
• Helin, Martti: Tampereen kirkot ja hautausmaat. Tampere-Seuran julkaisuja 65. Tampere-Seura, Tampere 1992.
• Kirkkoarkkitehtuuriin liittyvää sanastoa. Helsingin yliopiston avoin yliopisto. http://www.avoin.helsinki.fi/oppimateriaalit/taidehistoria/sanasto.htm
• Kirkkomies [K. H. Seppälä]: Asianpätkiä. 86. Hatanpään kirkosta. Sunnuntaitervehdys 27.9.1919, 3–4.
• Kirkkovaltuusmiesten eilisessä kokouksessa päätettiin tärkeitä seurakunnallisia asioita. Aamulehti 6.3.1928, 3.
• Knapas, Marja-Terttu ja Tirilä, Soile: Suomalaista kirkkoarkkitehtuuria 1917–1970. Museovirasto, Helsinki 2008, 50–51.
• Lahti, Markku: Viinikan kirkon suunnittelukilpailu päättyi yllätykseen – Yrjö Waskinen päihitti mestarit Alvar Aallon ja Lars Sonckin poikkeuksellisella ratkaisulla. Aamulehti 11.7.2019. https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/art-2000007543107.html
• Laitinen, Tuure: Tampereen poikia. Tampere-Seura, Tampere 1977.
• Lehtipuu, Olli: Ollin oppi- ja pappivuodet – Elämää kahdella mantereella. Tampere 2014.
• Maasilta, Mari: Pula-aikaa ja puutaloja. Viinikan-Nekalan Omakotiyhdistys r.y. ja Tampereen kaupunki, Tampere 2015.
• Meriluoto, Timo: Timo Meriluodon vanhat kartat. http://timomeriluoto.kapsi.fi/index.html
• Minkovitsch, Sari: Asevelikylä – talkoovoimin rakennettu. Koskesta voimaa -verkkosivusto: https://www15.uta.fi/koskivoimaa/kaupunki/1940-60/aseveli.html
• Mäkelä, Pentti / Osuuskunta Sigillum: Elina ja Yrjö Waskisen rahasto. https://apurahat.skr.fi/nimikkorahastot/nimikkorahastoesite?numero=289270
• Nikula, Riitta: Kirkkorakennustaide. Teoksessa Salme Sarajas-Korte (päätoim.): ARS. Suomen taide 5. Otava, Helsinki 1990.
• Peltola, Jarmo: Omaan kotiin? – Arkkitehdit ja työläiset tamperelaista puutarhaesikaupunkia rakentamassa 1910-1939. Teoksessa Raimo Parikka (toim.): Työväestö ja kansakunta. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 1997, 232–281.
• Pohto: Viinikka-Nekala, kaunis puutarhakaupunki, jossa 3.000 tamperelaista asuu, ja jolla on oma kirkko, koulu, urheilukenttä ja poliisi. Aamulehti 13.9.1936 Sunnuntailiite; 1, 4.
• Rautanen, Marja: Viinikan kirkko. Teoksessa Martti Mäki-Tuuri et al.: Oppipoikia ja enkeleitä. Tarinoita Tampereen historiasta ja kirkollisesta elämästä. Tampereen ev. lut. seurakunnat, Tampere 1988. 82–83.
• Rautanen, Marja: Viinikan kirkko.
• Silfverhuth, Voitto: Seppälä, Kaarle Heikki (1881 – 1959) Tampereen tuomiorovasti. Suomen Kansallisbiografia -verkkojulkaisu: https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3074. Julkaistu 28.2.2001, luettu 29.1.2021.
• Silfverhuth, Voitto: Tampereen seurakuntahistoria I. Evankelisluterilainen seurakuntaelämä Tampereella kaupungin perustamisesta 1779 vuoteen 1945. SKS, Helsinki 2013.
• Standertskjöld, Eina: Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1900–1920. Suomen rakennustaiteen museo, Rakennustietosäätiö RTS ja Rakennustieto Oy, Helsinki 2006.
• T. L. [Tuure Laitinen]: Kerhopoikien parissa. Aamulehti 13.9.1936 Sunnuntailiite, 2.
• Tampereen kaupungin rakennuskulttuuri 1998. Tampereen kaupungin ympäristötoimi kaavoitusyksikkö julkaisuja 2/98.
• Timo Virtasen haastattelu 24.2.2021 ja muisteluteksti 21.2.2021.
• Uusi-Rauva, Sami: “Suuri, eloisa ja toimelias seurakuntaväen piiri”. Koskesta voimaa -verkkojulkaisu: https://www15.uta.fi/koskivoimaa/valta/1918-40/ktoimelias.html
• Viinikan kirkko Tampereella suojellaan. https://yle.fi/uutiset/3-5224049
• Viinikan kirkonrakennuskilpailun tulos. Aamulehti 20.5.1927, 5–6.
• Voionmaa, Väinö: Tampereen uusin historia. Teoksessa Tampereen kaupungin historia. IV osa. Tampereen kaupunki, Tampere 1935, 7–261.
• Yrjö A. Waskinen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Yrjö_A._Waskinen