Siirry sisältöön
Tampereen seurakuntayhtymä

Kolumnistit 2018


Antti Malinen

antti_malinen_verkko

Sil­ta-leh­den ko­lum­nis­ti Antti Malinen on tam­pe­re­lai­nen his­to­rian­tut­ki­ja. 

Lap­suu­ten­sa Malinen vietti Imatralla, mistä hän lähti opis­ke­le­maan Suomen historiaa Jy­väs­ky­län yli­opis­toon. Työ ja opinnot ovat vieneet hänet myös Pietariin ja Hel­sin­kiin, mutta jo opintojen al­ku­vai­hees­sa rakkaus veti Tam­pe­reel­le, josta on muo­dos­tu­nut ko­ti­kau­pun­ki.

Tut­ki­muk­sis­saan Malinen on eri­kois­tu­nut suo­ma­lai­sen per­he-elä­män ja lapsuuden his­to­ri­aan. Syksyllä 2017 il­mes­ty­nees­sä Jäl­leen­ra­ken­ta­jien lapset -tie­to­kir­jas­saan hän tutki toisen maa­il­man­so­dan jälkeisen lapsuuden ja per­he-elä­män kokemusta. Aiemmissa tut­ki­mus­hank­keis­saan hän on tar­kas­tel­lut kir­kol­li­sen avio­liit­to­neu­von­nan ja kun­nal­li­sen per­he­neu­von­nan historiaa sekä las­ten­suo­je­lun men­nei­syyt­tä.

Tut­ki­ja­nu­ran­sa Malinen aloitti Jy­väs­ky­län yli­opis­ton Historian ja et­no­lo­gian lai­tok­sel­la ja nykyisin hän työs­ken­te­lee tut­ki­ja­toh­to­ri­na Ko­ke­muk­sen historian tut­ki­muk­sen huip­pu­yk­si­kös­sä, joka aloitti toi­min­tan­sa vuoden 2018 alussa Tampereen yli­opis­tos­sa.

Viime aikoina häntä on kiin­nos­ta­nut eri­tyi­ses­ti lapsuuden ja lasten välisen ys­tä­vyy­den historia – se min­kä­lais­ta roolia ver­tais­suh­teet ovat näy­tel­leet suo­ma­lais­ten lasten elämässä ja hy­vin­voin­nis­sa 1900-lu­vul­la. Aiheeseen liittyvää kir­ja­han­ket­ta tukee Koneen säätiö.

Vuosien mittaan ko­lum­nis­tin va­paa-ajan har­ras­tuk­sis­sa on ta­pah­tu­nut muutosta: pubivisat ovat vaih­tu­neet van­hem­pai­nyh­dis­tyk­sen ko­kouk­siin, ja pitkät pyö­rä­len­kit Po­ke­mo­nien met­säs­tyk­seen. Pää­asial­li­se­na har­ras­tuk­se­na, ja samalla ilon ja lämmön lähteenä, on maailman ihmettely oman perheen parissa. Ja kau­kai­seen, kau­kai­seen galaksiin si­joit­tu­vat tarinat – jos vain va­paa-ai­kaa jää.


Petra Heik­ki­lä-Per­kiö

1Q6A7360

”En ole ke­vyt­ken­käi­nen, mutta askel ei paina. Kynäni savuaa, tupakka ei.” Näin kuvailin itseäni netissä aikoinaan et­sies­sä­ni sitä oikeaa. Kuvailu pätee edelleen. Se oikea löytyi Tam­pe­reel­ta, näin päädyin tänne.  Vuosien varrella on syntynyt kolme lasta, kuopus on vasta vauva.

Vietin lap­suu­te­ni Forssan seudulla. Taidetta ra­kas­ta­vas­sa kodissa oli hyvä antaa kynän savuta. Olen pienestä saakka nauttinut kir­joit­ta­mi­ses­ta ja piir­tä­mi­ses­tä. Taiteesta tulikin ammatti ja elä­män­ta­pa. Maalaan nai­vis­ti­sia eläin­maa­lauk­sia, joita on kesäisin esillä Naivistit Iit­ta­las­sa -näyt­te­lys­sä Hä­meen­lin­nas­sa. Ensi kesänä osal­lis­tun näyt­te­lyyn kol­mat­ta­tois­ta kertaa.

Olen kir­joit­ta­nut ja ku­vit­ta­nut kymmenen lasten ku­va­kir­jaa. Kir­jois­sa­ni ovat läsnä su­vait­se­vai­suus, sopu ja lap­si­läh­töi­syys. Kir­jois­sa­ni seik­kai­lee in­hi­mil­li­siä eläimiä ar­kie­lä­män haas­teis­sa. Teokseni Ilvekset kuin veljekset pohjalta on tehty kiertävä nuk­ke­teat­te­rie­si­tys, joka on he­rät­tä­nyt kirjani uudella tavalla eloon lapsille eri puolilla Suomea.

Olen myös ku­va­tai­deo­pet­ta­ja, val­mis­tuin taiteen mais­te­rik­si kymmenen vuotta sitten Tai­de­teol­li­ses­ta kor­kea­kou­lus­ta. Olen opettanut Forssan lasten ja nuorten ku­va­tai­de­kou­lus­sa ja viimeksi ennen kuopuksen syntymää Ku­va­tai­de- ja kä­si­työ­kou­lu Emilissä Val­kea­kos­kel­la. Tai­de­kas­va­tuk­ses­sa mie­les­tä­ni tärkeää on lapsen il­mai­su­voi­man tukeminen ja eväiden antaminen ku­va­vii­da­kos­sa sel­viy­ty­mi­seen.

Taide antaa minulle siivet – se keventää menoa. Pidän Vä­ri­pa­la-ni­mis­tä blogia, jossa käyn taistelua arjen harmautta vastaan. Myös maa­lauk­sil­la­ni pyrin tuot­ta­maan iloa ja lämpöä, vä­ri­pa­lo­ja.

Net­ti­pro­fii­lis­sa aikoinaan piti kertoa oma motto. Silloin kirjoitin, että pitää tarttua hetkeen. Tätä täydentää hää­vir­tem­me Päivä vain ja hetki ker­ral­lan­sa, joka kertoo var­je­luk­seen luot­ta­mi­sen tär­key­des­tä. Toi­vot­ta­vas­ti onnistun ta­voit­ta­maan ko­lum­nei­hi­ni mer­ki­tyk­sel­li­siä ilmiöitä ajastamme.