Tuuli pyyhkii Länsi Afrikan Sahelin sa­van­ni­vyö­tä, kul­jet­te­lee roskia pitkin puutonta aukiota, hiekka pöllyää. Olen vie­rai­lul­la pienen Fatickin kaupungin lai­ta­mil­la. Ko­tie­läi­met – vuohet, possut ja kanat – etsivät pienistä mättäistä itselleen jotakin syötävää.

Kiersin tuttua lenkkiä koiran kanssa. Ohi kul­kies­sa­ni kuulin katkelmia kahden naisen kes­kus­te­lus­ta. ”Elämme kum­mal­li­sia aikoja.” ”Todella, elämme kum­mal­li­sia aikoja.”

Seurasin tou­ko­kuus­sa jär­kyt­ty­nee­nä te­le­vi­sio­ku­vaa toi­mit­ta­ja Shireen Abu Aklehin hau­ta­jai­sis­ta Je­rusa­le­mis­sa. Israelin joukot olivat ampuneet Al-Jazee­ran toi­mit­ta­jan kuo­li­aak­si Israelin mie­hit­tä­mäl­lä Län­si­ran­nal­la. Israelin poliisi hakkasi arkun kantajia ja arkku oli pudota. Pa­les­tii­na­lai­nen toi­mit­ta­ja ei saanut rauhaa vai­noo­jil­ta edes kuoltuaan.

Mök­ki­met­säs­sä kä­vel­les­sä kuuntelin Väkevä elämä -podcas­tia, jossa kaksi nuorta miestä, Otto Kronqvist ja Joonas Vaarala puhuivat luon­to­yh­tey­des­tä ja luonnon mer­ki­tyk­ses­tä ihmisen hy­vin­voin­nil­le.

Muut­taes­sa­ni Lä­hi-itään Syyrian sota oli kestänyt jo kuusi vuotta. Uu­tis­vir­ta kylpi syy­ria­lais­ten kär­si­myk­ses­sä. Median tuo­ne­lan­vir­ta oli yksi syy­ria­lais­ten suuri kärsimys – hätää, jär­je­tön­tä raakuutta, heikkoja tal­vio­lo­ja, nään­nyt­tä­viä ja hen­gen­vaa­ral­li­sia pa­ko­mat­ko­ja. Syy­ria­lai­set kaupungit alkoivat tulla niminä entistä tu­tum­mik­si – Aleppo, Raqqa, Homs ja Idlib tulivat sy­no­nyy­meik­si hä­vi­tyk­sel­le ja kauhulle, ihmisen pahuuden ja rak­kau­det­to­muu­den poh­ja­kos­ke­tuk­sel­le. 

Miltä sinun kehossasi juuri nyt tuntuu?

Al­ku­vuo­des­ta Yh­dis­ty­neet Kan­sa­kun­nat (YK) arvioi, että yli 274 miljoonaa ihmistä tar­vit­si­si hu­ma­ni­taa­ris­ta apua vuonna 2022. Tämä on korkein määrä vuo­si­kym­me­niin. Af­ga­nis­tan, Syyria, Jemen ja Etiopia olivat hu­ma­ni­taa­ris­ten tarpeiden kär­ki­pääs­sä.

Mitä nuorille kuuluu? Osalle hyvää, osalle aika huonoa. Monille sekä hyvää että huonoa. Kyselin kuu­lu­mi­sia lä­hi­pii­rin nuorilta itseltään. Muutama teema nousi pi­ka­gal­lu­pin vas­tauk­sis­ta.

Kuolema kos­ket­te­li elämääni kahden pan­de­mia­vuo­den aikana Tan­sa­nias­sa enemmän kuin ta­ka­vuo­si­na yhteensä. Aloitin liian monta työpäivää su­run­va­lit­te­luil­la, osal­lis­tuin muis­to­ti­lai­suuk­siin ja surin me­neh­ty­nei­tä työ­to­ve­rei­ta, ystäviä ja tuttavia.

Maailma muuttuu, ja vain muutos on pysyvää. Tunnen muutoksen omassa kehossani, ja joskus se tunne on hämmennys.