Otso Kautto

Olen 1962 syntynyt teat­te­rioh­jaa­ja, kir­jai­li­ja ja entinen kil­paui­ma­ri. Minulla ja puo­li­sol­la­ni on neljä tytärtä ja kolme las­ten­las­ta. Toimin Tampereen Työväen Teatterin johtajana. Pää­toi­me­ni ohessa vii­meis­te­len toh­to­rio­pin­to­ja­ni Tai­dey­li­opis­toon. Väi­tös­kir­ja­ni kä­sit­te­lee rituaalin tajua.

Aion ko­lum­neis­sa­ni pohtia pyhän kaipuuta, py­hiin­vael­lus­ta, ja arjen ri­tu­aa­le­ja.

Py­hiin­vael­ta­ja on ollut minulle lapsesta asti pu­hut­te­le­va hahmo. Sana ”py­hiin­vael­ta­ja” ei ole tar­koit­ta­nut jotain tarkkaa ja tiettyä, pi­kem­min­kin tunnelmaa ja mer­ki­tyk­sen mah­dol­li­suut­ta. Luulen, että en­si­kos­ke­tuk­set sanaan tulivat ri­ta­ri­ro­maa­neis­ta ja temp­pe­li­ri­ta­reis­ta.

Kesäisin pik­ku­poi­ka­na vaelsin aina samoja polkuja Kimparin järvelle: saman erä­maa­rei­tin tekeminen oli ilo, en kaivannut vaihtelua. Tuttu reitti auttoi näkemään pienet muutokset mai­se­mas­sa. Se myös vapautti vajoamaan omiin aja­tuk­sii­ni: kävelystä tuli ku­vit­te­lua. Usein ku­vit­te­lin toisia retkiä vielä kauemmas.

Myöhemmin luin varsin lyhyen ajan sisällä Niko Kazantza­ki­sin Pyhän köyhyyden, joka kertoo Fran­sis­kus As­si­si­lai­ses­ta, Harry Mar­tin­so­nin Kulkijan pil­vi­lin­nat (Vägen till Klockrike, 1948) ja näin Woody Guth­ries­ta kertovan elokuvan Tämä maa on minun (Bound for Glory). Minäkin halusin olla kulkuri.

Sitten tulivat en­sim­mäi­set matkat Pariisiin, siihen Picasson, He­mingwayn ja Rimbaud’n Pariisiin; ei matkoja tiettyyn paikkaan, ei sen his­to­ri­aan vaan ollakseni osa sitä kaikkea mitä se edusti. Ne olivat ru­nou­des­ta haa­vei­le­van nuoren tai­tei­li­jan py­hiin­vael­luk­sia.

Kulkuria minusta ei tullut, mutta jonkin sortin nomadiksi aloin itseni mieltää: paimensin ajatuksia ympäri Eurooppaa. Teat­te­ris­ta toiseen, junalla, autolla, kävellen, yksin, perheen kanssa.

Py­re­neil­le muutimme 1994, aikana, jolloin New Age alkoi vallata yhä enemmän tilaa val­ta­vir­ras­sa. Sa­ma­nis­ti­nen kuvasto tihkui arkeen, ja pian kau­pas­sa­käyn­ti­kin oli mystinen trippi, elämä oli matkaa, ja kaikki oli merkkiä.

Samalla alkoi tuntua, että kun kaikki on henkistä, ei mikään ole sitä enää. Asuimme pienessä kylässä, jonka läpi kulki yksi Santiago de Com­pos­te­lan py­hiin­vael­lus­rei­tin variantti. Osittain sitä seuraten tein useamman kerran viikossa kävelyn lä­hi­ky­lään ja takaisin, armeijan lei­pä­lau­kus­sa oli mukana pieni pullo vettä, muis­ti­kir­ja ja piiput. Ne olivat kävelyä luovaan tilaan: luovuuden py­hiin­vael­lus­ta.

Minun jumalani oli taide ja luova tila: ajoin vuo­si­kau­det Euroopan läpi lai­ne­lau­tai­lu­ran­noil­le: kirjoitin, kun ei ollut aaltoja, surffasin, kun aaltoja oli. Aina samat rannat, aina samat park­ki­pai­kat: matkoja mie­len­ti­laan, joka teki uskon tai­tee­seen ja vapauteen mah­dol­li­sek­si.

Lourdesin pyhä luola tuli tutuksi. Saint Jean Pied de Portin kes­kiai­kai­nen kirkko oli paikka, jossa sytytin kynttilän kaikille mat­kus­ta­vai­sil­le aina, kun ajoin ohi.

Paulo Coelho kirjoitti kirjansa Py­hiin­vael­lus, ja Com­pos­te­las­ta tuli muu­ra­hais­pol­ku. Aluksi se risoi, mutta nyt olen asian kanssa sinut.

Jossain vaiheessa aloin tehdä väi­tös­kir­jaa ri­tu­aa­leis­ta. Mek­si­kos­sa kävin Wi­ri­ku­tas­sa pyhillä paikoilla, mutta siitä ei ole lupa puhua.

Py­hiin­vael­lus on minulle ni­met­tö­män kaipuun läsnäoloa kehon teoissa: askeleet ovat totta, hiki on totta, ja ne ovat uskon mah­dol­li­suu­den ma­te­ria­li­soi­tu­nei­ta muotoja.

Otso Kautto
teat­te­rioh­jaa­ja, Tampereen Työ­väen­teat­te­rin johtaja