Taide auttaa ym­mär­tä­mään juu­ta­lais­ten koh­ta­loi­ta

Sholem Aleichem oli Venäjällä vuonna 1859 syntyneen juu­ta­lais­kir­jai­li­jan Sholem Jakov Ra­bi­no­vitshin salanimi, jolla hän julkaisi useimmat teoksensa.

Sholem Ra­bi­no­vitsh oli nuo­ruu­des­taan lähtien kiin­nos­tu­nut kir­jal­li­suu­des­ta ja kir­joit­ta­mi­ses­ta. Hän toimi jo nuorella iällä sekä ko­tio­pet­ta­ja­na että Lubnin juu­ta­lai­sen seu­ra­kun­nan rabbina.

Hän julkaisi en­sim­mäi­set kir­joi­tuk­sen­sa venäjäksi ja hepreaksi, mutta alkoi pian kir­joit­taa pel­käs­tään jid­dis­hik­si. Vuonna 1916 ta­pah­tu­nee­seen kuo­le­maan­sa mennessä hän oli ehtinyt julkaista yli 40 romaania, tarinaa ja näytelmää.

Hänen kirjojaan jul­kais­tiin myö­hem­mäs­sä vaiheessa eri­tyi­ses­ti Yh­dys­val­lois­sa, minne hän itsekin muutti. Laajan tuo­tan­ton­sa ja suosionsa vuoksi häntä alettiin kutsua ”juu­ta­lais­ten Mark Twainiksi”.

Monien juu­ta­lais­ten tavoin hän lähti vuonna 1906 pakoon heihin Venäjällä koh­dis­tu­nei­ta pogromeja. Kier­rel­ty­ään ensin eri puolilla Eurooppaa hän päätyi lopulta Yh­dys­val­toi­hin, missä hänestä tuli keskeinen hahmo jid­dis­hin­kie­li­sen kult­tuu­rin le­vit­tä­mi­ses­sä. Hän oli muun muassa pe­rus­ta­mas­sa jid­dis­hin­kie­lis­tä teatteria New Yorkiin, missä hän kuoli 57 vuoden iässä tou­ko­kuus­sa 1916.

Sholem Aleic­he­min tunnetuin hen­ki­lö­hah­mo on juu­ta­lai­nen maitomies Tevje ja hänen perheensä sekä heidän elämänsä pienessä juu­ta­lais­ky­läs­sä Ukrai­nas­sa lähellä Kiovaa. Tarina on il­mes­ty­nyt myös suomeksi vuonna 1969 Tammen kus­tan­ta­ma­na.

Tevjen elämä on köyhää, ja hänen suurin huolensa on löytää avio­puo­li­sot kauniille tyt­tä­ril­leen, joita mainitaan olleen kaikkiaan seitsemän, joskaan kaikki eivät itse tarinassa esiinny.

Tevjen tytärten koh­ta­lois­sa näkyvät kuitenkin tii­vis­te­tys­sä muodossa ne eri vaih­toeh­dot, jotka ve­nä­jän­juu­ta­lai­sil­la viime vuo­si­sa­dan alussa oli. Yksi jäi elämään köy­hyy­teen ko­ti­seu­dul­leen, toinen meni naimisiin ra­di­ka­li­soi­tu­neen juu­ta­lais­nuo­ru­kai­sen kanssa, kolmas muutti Yh­dys­val­toi­hin, neljäs lähti Pa­les­tii­naan, viides karkasi kotoa, kuudes teki it­se­mur­han ja nuorin jäi kotiin hoitamaan leskeksi jäänyttä isäänsä.

Musikaali Viu­lun­soit­ta­ja katolla sai puo­les­taan en­si-il­tan­sa Im­pe­rial-teat­te­ris­sa New Yorkin Broadwayl­la syys­kuus­sa 1964. Useista musi­kaa­lin lauluista tuli iki­vih­rei­tä, ja niitä on levytetty myös suomeksi. Tun­ne­tuim­pia ovat Rikas mies jos oisin (If I Were a Rich Man) sekä Nousee päivä, laskee päivä (Sunrise, Sunset). Musi­kaa­lin kä­si­kir­joit­ti Joseph Stein, sävelsi Jerry Bock ja laulujen sanat ovat Sheldon Harnickin käsialaa.

Musi­kaa­lin pohjalta tehty sa­man­ni­mi­nen elokuva valmistui vuonna 1971. Sen tuotti ja ohjasi Norman Jewison ja sen kä­si­kir­joi­tuk­ses­ta vas­ta­si­vat jälleen Stein ja Bock. Pääosaa, maitomies Tevjeä, esittää elo­ku­vas­sa is­rae­li­lai­nen näyt­te­li­jä Topol. Elokuva sai aikoinaan kolme Oscaria sekä suuren joukon muitakin pal­kin­to­ja.

Viu­lun­soit­ta­ja katolla on jäänyt elo­ku­vaklas­si­kok­si, sillä American Film Institute nimesi sen vuonna 2006 sadan kaikkien aikojen in­nos­ta­vim­man ame­rik­ka­lai­sen elokuvan joukkoon. Se on yksi niistä elo­ku­vis­ta, joka on eri­tyi­ses­ti pa­neu­tu­nut juu­ta­lais­ten his­to­ri­aan runsaan sadan viime vuoden aikana; se kuuluu samaan ryhmään kuin sellaiset tunnetut elokuvat kuin Exodus, Sofien valinta ja Schind­le­rin lista.

Tampereen Työväen Teatteri esitti Viu­lun­soit­ta­ja katolla -musi­kaa­lia näyt­tä­mö­kau­del­la 2017–2018. Se sai 26 769 katsojaa. Kuva: Tampereen Työväen Teatteri / Kari Sunnari

Vä­ri­kyl­läi­ses­sä maa­il­mas­sa

Marc Chagall (oikealta nimeltään Mark Za­ha­ro­vitsh Shagal) on yksi viime vuo­si­sa­dan tun­ne­tuim­mis­ta ku­va­tai­tei­li­jois­ta. Hän syntyi nykyisen Val­ko-Ve­nä­jän alueella vuonna 1887 ja kuoli Ranskassa lähes 100-vuo­ti­aa­na vuonna 1985.

Hän opiskeli jo nuorena maa­laus­tai­det­ta ja muutti monien muiden Venäjällä syn­ty­nei­den tai­te­li­joi­den tapaan Pariisiin, missä hän oli lä­hei­ses­sä yh­teis­työs­sä tuon ajan tun­ne­tuim­pien impres­sio­nis­tien ja kubistien (muun muassa Picasso) kanssa. Hän kuvasi tau­luis­saan elämää juu­ta­lai­ses­sa syn­nyin­ky­läs­sään.

Chagall suhtautui aluksi myön­tei­ses­ti bols­he­vik­ki­val­lan­ku­mouk­seen, mutta huomasi pian, että se ei vastannut hänen omia yh­teis­kun­nal­li­sia ihan­tei­taan. Vuonna 1922 eri­mie­li­syy­det olivat kasvaneet niin suuriksi, että hän muutti pois Neu­vos­to­lii­tos­ta, ensiksi Saksaan ja sieltä takaisin Ranskaan.

Toinen maa­il­man­so­ta teki Cha­gal­lis­ta jälleen pa­ko­lai­sen, ja hän matkusti muu­ta­mak­si vuodeksi Yh­dys­val­toi­hin. Sodan päätyttyä hän kuitenkin palasi Ranskaan, missä asui elämänsä viimeiset 40 vuotta.

Chagallin vä­ri­kyl­läi­nen maailma voi­mak­kai­ne juu­ta­lai­suu­teen liit­ty­vi­ne piir­tei­neen on aina ollut hyvin suosittua myös Suomessa. Kesällä 1993 Pun­ka­har­jun Ret­re­tis­sä oli laaja Cha­gall-näyt­te­ly, joka kokosi poik­keuk­sel­li­sen suuren kä­vi­jä­mää­rän.

Chagall on saanut monia seuraajia. Yksi heistä on kan­sain­vä­li­ses­ti tunnettu ja tun­nus­tet­tu tai­de­maa­la­ri, Turussa asuva Michael Rogatchi, jonka teoksissa juu­ta­lai­suus ja musiikki ovat hyvin vahvasti esillä. Niihin kannattaa tutustua esi­mer­kik­si In­ter­ne­tin kautta.

Musiikin keinoin

Dmitri Shos­ta­ko­vitsh on mer­kit­tä­vin neu­vos­to­sä­vel­tä­jä kautta aikojen. Hän syntyi vuonna 1906 ja kuoli vuonna 1975. Kaikki hänen 15 sin­fo­ni­aan­sa saavat edelleen runsaasti esityksiä maailman or­kes­te­ri­la­voil­la. Hän sävelsi myös runsaasti elo­ku­va­musiik­kia sekä oop­pe­roi­ta.

Shos­ta­ko­vitshin ura oli värikäs ja vaih­te­le­va. Hän joutui vuonna 1936 epä­suo­sioon neu­vos­to­musii­kin suurimman auk­to­ri­tee­tin ja asian­tun­ti­jan Josef Stalinin mää­räyk­ses­tä.

Vuonna 1941 Shos­ta­ko­vitsh jäi Le­nin­gra­diin, kun kaupunki joutui sak­sa­lais­ten joukkojen pii­rit­tä­mäk­si. Noissa vaikeissa oloissa syntyi ja kan­tae­si­tet­tiin hänen 7. sin­fo­nian­sa, josta tuli Saksaa vastaan käydyn sodan symboli.

Shos­ta­ko­vitsh joutui uudelleen epä­suo­sioon 1940-lu­vun lopulla, mutta tällä kertaa panna kesti vain pari vuotta. Hänen elämänsä helpottui rat­kai­se­vas­ti Stalinin kuoltua maa­lis­kuus­sa 1953.

Shos­ta­ko­vitsh oli aina suh­tau­tu­nut myön­tei­ses­ti juu­ta­lai­siin, ja hän yritti auttaa epä­suo­sioon jou­tu­nei­ta juu­ta­lais­tai­tei­li­joi­ta monin eri keinoin. Tämä tu­ki­toi­min­ta huipentui hänen 13. sin­fo­ni­aan­sa vuodelta 1962. Siinä käydään läpi ve­nä­jän­juu­ta­lais­ten historian kipeitä kohtia musiikin keinoin.

Myös tämä sinfonia kohtasi voi­ma­kas­ta vas­ta­rin­taa. Sitä ar­vos­tel­tiin siitä, että siinä puhutaan vain juu­ta­lais­ten jouk­ko­sur­mas­ta, mutta ei kerrota ve­nä­läis­ten kokemista kär­si­myk­sis­tä. Kri­tii­kis­tä huo­li­mat­ta se on tänään yksi hänen pi­de­tyim­mis­tä sin­fo­niois­taan.

Shos­ta­ko­vitshin 13. sinfonia perustuu neljään runoon, jotka on kir­joit­ta­nut toisen maa­il­man­so­dan jälkeisen ajan mer­kit­tä­vin ve­nä­läi­nen kir­jai­li­ja Jevgeni Jev­tus­hen­ko.

Jev­tus­hen­ko syntyi vuonna 1932 ja kuoli vuonna 2017 ja hän vieraili usein myös Suomessa esiin­ty­mäs­sä. Sinfonia alkaa runolla Babi Jar, joka kertoo juu­ta­lais­ten jouk­ko­mur­has­ta Kiovassa vuonna 1941. Jev­tus­hen­kon 1950-lu­vul­la kir­joit­ta­ma runo päättyy seu­raa­viin riveihin (Pentti Saaritsan suo­men­ta­ma­na):

Vil­li­ruo­ho suhisee Babi Jarin päällä,
puut uhkaavina katsovat kuin tuomarit.
Vaieten kaikki huutaa täällä,
ja pääni pal­jas­taen tunnen
kuinka se verkkaan har­maan­tuu.
Ja itse olen
kuin äänetöntä suoraa huutoa
tuhansien hau­dat­tu­jen yllä.
Olen jokainen vanhus joka täällä ammuttiin,
jokainen lapsi joka täällä ammuttiin.
Mikään minussa ei sitä unohda.
Kaikukoon sitten Kan­sain­vä­li­nen
kun haudattu on iki­päi­vik­si
vi­ho­vii­mei­nen­kin an­ti­se­miit­ti.
Ei ole minun veressäni juu­ta­lais­ta verta.
Mutta piin­ty­neen ilkeästi
vihaavat minua an­ti­se­mii­tit kuin juu­ta­lais­ta!
Ja juuri siksi olen
to­del­li­nen ve­nä­läi­nen!

Shalom Aleic­he­min tarinat, Marc Chagallin maa­lauk­set, Viu­lun­soit­ta­ja katolla -musi­kaa­li, Dmitri Shos­ta­ko­vitshin 13. sinfonia sekä Jevgeni Jev­tus­hen­kon runot auttavat omalta osaltaan meitä ym­mär­tä­mään, millaisia koh­ta­loi­ta Venäjän juu­ta­lai­set ovat joutuneet kokemaan runsaan sadan viime vuoden aikana.

Natsien to­teut­ta­ma juu­ta­lais­ten kan­san­mur­ha on ollut koko maa­il­man­his­to­rian mit­ta­kaa­vas­sa yksi suu­rim­mis­ta tra­ge­diois­ta, joita olemme joutuneet kokemaan. 

Uskon kuitenkin lujasti siihen, että meillä on kyky oppia his­to­rias­ta ja sitä kautta estää täl­lais­ten tekojen tois­tu­mi­nen.

Teksti: Jyrki Iivonen