Siirry sisältöön
Tampereen seurakuntayhtymä

Sillan kolumnistit vuonna 2024

Vuonna 2024 Sillan kolumnisteina toimivat Antti Pentikäinen ja Hannele Huhtala.  

Pentikäinen toimii työelämäprofessorina Yhdysvalloissa George Mason yliopiston Carter Schoolissa. Samalla hän johtaa sovintoprosessien kehittämiseen erikoistunutta Mary Hoch Center for Reconciliation -keskusta sekä Think Peace -järjestöä.

Hannele Huhtala on tamperelaisen katulehti Roheen päätoimittaja ja osa-aikainen kustantaja tietokirjakustantamo Vastapainossa.


Antti Pen­ti­käi­nen: ”Kris­til­li­nen usko on opettanut armoa”

Kaksi ihmistä seisoo vastakkain, ja toinen pitää käsiään toisen käsivarsilla. Taustalla istuu muita ihmisiä.
Koh­taa­mi­nen ke­nia­lai­sen, vä­ki­val­taan kou­lut­tau­tu­neen nuoren kanssa jätti Antti Pen­ti­käi­sen mieleen unoh­tu­mat­to­man jäljen. Kuva: Antti Pen­ti­käi­sen arkisto

Olen nyt ehkä sen ikäinen, että tiedostan paremmin paikkani su­ku­pol­vien ketjussa. Ymmärrän, miten aiempien su­ku­pol­vien elämä on vai­kut­ta­nut minuun – ja miten kannan heidän vai­hei­taan usein tie­dos­ta­mat­taan.

On valtavan upeaa huomata olevansa osa su­ku­pol­vien ketjua. Meidän elämämme tarkoitus ei siten koskaan ole vain tässä – vaan siihen liittyvät myös ennen eläneet ja meidän jälkeemme tulevat. 

Ihmisinä teemme virheitä, sanomme pahasti tai va­hin­goi­tam­me toista. Läheisten kanssa omia virheitä on pakko käsitellä. Vai­ke­ne­mi­nen ja väis­tä­mi­nen ovat nekin kä­sit­te­ly­ta­po­ja, joskin silloin vastuu vaikeiden asioiden koh­taa­mi­ses­ta siir­re­tään muille, usein tuleville su­ku­pol­vil­le.

Armo on jotain, mitä kris­til­li­nen usko on minulle opettanut. Ihmisen pe­rus­luon­tee­seen ar­mol­li­suus ei usein kui­ten­kaan istu. Ihmisen on usein vaikea kohdata omata raa­dol­li­suut­taan paljaana.

Olen tark­kail­lut ja tut­ki­nut­kin vä­ki­val­taa us­kon­nol­li­sis­sa yh­tei­söis­sä. Olen yrittänyt auttaa eri yhteisöjä huo­maa­maan henkisen ja hen­gel­li­sen vä­ki­val­lan tuhoisia vai­ku­tuk­sia, mutta en ole varma, olenko on­nis­tu­nut siinä, tai tiennyt, mitä tehdä ti­lan­tees­sa, jossa vä­ki­val­taa ei haluta kohdata, vaan sen ole­mas­sao­lo­kin saatetaan kieltää.

Tur­val­lis­ta yhteisöä on lopulta mah­do­ton­ta rakentaa tai ylläpitää, jos yh­tei­sös­sä ei pystytä puhumaan avoimesti lou­ka­tuk­si tu­le­mi­ses­ta. Kun ihmisten tarve kuulua yhteisöön ja tulla hy­väk­sy­tyik­si sivuuttaa re­hel­li­syy­den, annetaan lopulta lupa mie­li­val­lal­le – jossa ka­do­te­taan rakkaus ja sen tilalle hi­vut­tau­tuu pelko. Ilman rakkautta meillä ei lopulta kui­ten­kaan ole mitään.

Kun tark­kai­len omien esi­van­hem­pie­ni elämää, huomaan, että toisinaan kaikkein vai­kut­ta­vim­mat ajatukset ja teot syntyivät elämän haurauden ja epä­täy­del­li­syy­den tie­dos­ta­mi­ses­ta. Eräs heistä, Hilja os. Niva (1862–1903), puhui lempeästä kris­til­li­syy­des­tä. Pienistä tie­don­mu­ruis­ta pystyn aa­vis­ta­maan, mitä hän kenties koki ja oppi, mutta hänen löytönsä on vai­kut­ta­nut minuunkin. 

Ko­lum­neis­sa­ni yritän kir­joit­taa teille jotain omista ha­pa­roi­vis­ta aja­tuk­sis­ta­ni ja löy­döis­tä­ni. Joskus aiemmin sanani ovat olleet varmempia. Monille asioille en usein enää löydä sopivia sanoja. Luojamme puhuu kuitenkin edelleen ih­mis­koh­ta­lois­sa ja kansojen vaiheissa, niin myös luonnossa, ja hil­jai­suu­des­sa­kin.

Antti Pen­ti­käi­nen

Sillan ko­lum­nis­ti­na tam­mi­kuus­sa aloit­ta­nut Antti Pen­ti­käi­nen on toiminut pitkään so­ta-alueil­la rau­han­vä­lit­tä­jä­nä. Nyt hän on eri­kois­tu­nut vä­ki­val­lan jäl­kei­siin so­vin­to­pro­ses­sei­hin, joiden avulla yhteisöt ja yksilöt yrittävät irtautua vä­ki­val­lan kier­tees­tä.

Pen­ti­käi­nen toimii työ­elä­mä­pro­fes­so­ri­na Yh­dys­val­lois­sa George Mason yli­opis­ton Carter Schoo­lis­sa. Samalla hän johtaa so­vin­to­pro­ses­sien ke­hit­tä­mi­seen eri­kois­tu­nut­ta Mary Hoch Center for Reconci­lia­tion -keskusta sekä Think Peace -jär­jes­töä.

Aiemmin hän on toiminut muun muassa Kirkon Ul­ko­maa­na­vun toi­min­nan­joh­ta­ja­na, pre­si­dent­ti Ah­ti­saa­ren neu­vo­nan­ta­ja­na sekä pää­mi­nis­te­ri Juha Sipilän eri­tyi­se­dus­ta­ja­na.


Hannele Huhtala: ”Katselen maailmaa yh­teis­kun­nal­li­sin ja kir­jal­li­sin sil­mä­la­sein”

Silmiään auringonpaisteessa lautaseinän edessä siristelevä henkilö pitää edessään lehteä.
Hannele Huhtala perusti katulehti Roheen Vanhan kirkon papin Olli Vil­ja­kai­sen ja muutaman järjestön kanssa. En­sim­mäi­nen pir­kan­maa­lai­nen katulehti ilmestyi huh­ti­kuus­sa 2022. Kuva: Hannu Jukola

Istun ratikassa ja mietin, miten ku­vai­li­sin itseäni ja sitä, miten näen yh­teis­kun­nan ja Tampereen. Oman elä­män­ta­ri­nan­sa saa näyt­tä­mään suoralta ja selkeältä kuin ra­ti­kan­rai­teet, vaikka tietysti se on ollut täynnä re­mont­ti­työ­mai­ta ja kiskoille ajaneita autoja py­säyt­tä­mäs­sä lii­ken­teen. Pu­hu­mat­ta­kaan pitkistä val­tuus­to­kes­kus­te­luis­ta siitä, että minnepäin jatketaan vai jat­ke­taan­ko ollenkaan, ja kuka maksaa.

Synnyin no­kia­lai­sek­si, mutta Nokialta tieni kulki Tam­pe­reel­le lukioon, sitten opis­ke­le­maan Turkuun me­dia-alaa ja Hel­sin­kiin käy­tän­nöl­lis­tä fi­lo­so­fi­aa. Pää­kau­pun­ki­seu­dul­ta löysin opis­ke­lu­jen perään mie­le­käs­tä työtä: työs­ken­te­lin toi­mit­ta­ja­na Voi­ma-leh­des­sä ja myöhemmin pää­toi­mi­tin Iso Numero -ka­tu­leh­teä vuosina 2015–2019. Mo­lem­mis­sa lehdissä keskiössä ovat olleet kulttuuri ja yh­teis­kun­nal­li­nen elämä, näiden tar­kas­te­le­mi­nen on ohjannut omia elä­män­va­lin­to­ja­ni ja uraani.

Juuri ennen koronaa minulle iski kai keski-iän kriisi ja oli tehtävä muutoksia: jätin silloisen työni ja elämäni Hel­sin­gis­sä, hyppäsin junaan ja muutin Tam­pe­reel­le, lähelle van­hem­pia­ni ja sukuani. Syksyllä 2019 aloitin kus­tan­ta­ja­na Vas­ta­pai­no-tie­to­kir­ja­kus­tan­ta­mos­sa Yli­opis­ton­ka­dul­la.

Tam­pe­reel­ta löytyikin puoliso, ja sitten tuli vauva. Van­hem­pain­va­paal­la se iski: nyt jos koskaan voisin perustaa oman ka­tu­leh­den. Kaikki se, mitä olin oppinut Isossa Numerossa oli niin mul­lis­ta­vaa: on mah­dol­lis­ta tehdä mie­le­käs­tä ai­ka­kaus­leh­teä, jonka myy­mi­sel­lä usea ihminen pääsee pa­ran­ta­maan omaa tu­lo­ta­so­aan. Katulehti on myös tie­tyn­lais­ta kau­pun­kiak­ti­vis­mia: tavoite on muuttaa katukuvaa, nostaa esiin ky­sy­myk­siä siitä, kuka kadulla saa olla ja mitä siellä saa tehdä.

En­sim­mäi­nen katulehti Rohee ilmestyi huh­ti­kuus­sa 2022

Roheen pe­rus­ta­ja­kump­pa­nik­si löytyi Vanhan kirkon pappi Olli Vil­ja­kai­nen ja joukko jär­jes­tö­jä. Siitä alkoi Roheen tarina. En­sim­mäi­nen pir­kan­maa­lai­nen katulehti ilmestyi huh­ti­kuus­sa 2022, ja sillä tiellä ollaan. Ka­tu­leh­ti­työ pakottaa katsomaan kaupunkia sen heikommin pär­jää­vien kan­sa­lais­ten nä­kö­kul­mas­ta. Katulehti ei tie­ten­kään ole ratkaisu ihmisen kaikkiin ongelmiin, mutta mah­dol­li­suus tienata – todella matalalla kyn­nyk­sel­lä – itselleen rahaa tuo aika monelle toivoa.

Rohee toimii kes­kus­tas­sa Vanhalla kirkolla ja tors­tai­sin Her­van­nas­sa yh­tei­sö­kes­kus L8:ssa. Ka­tu­leh­ti­työn myötä Tampereen kulmat ovat tulleet tutuiksi, ja jär­jes­tö­kent­tä alkaa hahmottua. Olen päässyt tu­tus­tu­maan ihmisiin, jotka tekevät työtä koko sy­dä­mel­lään. Roheen myötä olen tavannut ihmisiä, joiden elämässä on ollut tiukkoja käänteitä, mutta jotka ovat sel­viy­ty­mi­sen tiellä. Joka päivä kuulen jotain, mikä on ihanaa ja luo toivoa, mutta toisaalta usein myös jotain, mikä rai­vos­tut­taa ja saa toimimaan.

Katselen maailmaa siis yh­teis­kun­nal­li­set ja kir­jal­li­set lasit päässäni. Itseni vien mieluusti joo­ga­tun­nil­le, soi­ja­mai­to-la­tel­le tai kir­ja­kaup­paan. Uusi lukupiiri on he­rä­tel­lyt kau­no­kir­jal­li­suus­har­ras­tus­ta­ni. Perheeni vien mieluusti kir­jas­toon, tai­de­näyt­te­lyyn tai ul­koi­le­maan Raholan lä­hi­met­siin. Tai sinne Nokialle mummulaan.

Hannele Huhtala

Katulehti Roheen pää­toi­mit­ta­ja ja osa-ai­kai­nen kus­tan­ta­ja tie­to­kir­ja­kus­tan­ta­mo Vas­ta­pai­nos­sa