Juudas Iskariot

Raamatun lehdillä tapaamme tuskin ketään yhtä suurella intohimolla vihattua, halveksittua ja parjattua henkilöä kuin Juudas Iskariotin – opetuslapsen, joka kavalsi Jeesuksen. Jo Uudessa testamentissa hänen kohtalonsa on karu, ja myöhemmät kirjoittajat ovat järjestään antaneet hänelle oikein erityiskohtelun helvetin piinoissa. Mutta mikä mies hän oikein oli? Mikä sai yhden Jeesuksen valituista kääntymään mestariaan vastaan ja myymään hänet hänen vihollisilleen? Millaiset olivat hänen motiivinsa, ja onko hän todella viheliäisen luopion arkkityyppi, vai kenties jotakin moniulotteisempaa?

Kaikki neljä evankeliumia mainitsevat Juudaksen, ja hän esiintyy lyhyesti myös Apostolien tekojen alussa. Hänen kerrotaan kuuluneen Jeesuksen valitsemien kahdentoista opetuslapsen tai apostolin joukkoon (Mark. 3:19). Juudaksen taustasta evankeliumit kuitenkin vaikenevat. Hänen lisänimensä on ehdotettu merkitsevän hänen olevan kotoisin Keriothin kaupungista, joka sijaitsi etelässä Negevin autiomaassa. Se tekisi hänestä tavallaan ulkopuolisen opetuslasten joukossa, jotka olivat muut galilealaisia kuten mestarinsa.

Kanoniset evankeliumit ovat yksimielisiä Juudaksen syyllisyydestä. Kun Jeesus oli puhdistanut Jerusalemin temppelin, pappien korkea neuvosto päätti surmata hänet. Silloin Juudas meni heidän tykönsä ja lupasi toimittaa opettajansa heidän käsiinsä, ja he puolestaan lupasivat hänelle siitä rahaa (Mark. 14:10–11; Matt. 26:14–16; Luuk. 22:3–6; Joh. 13:2). Sekä Luukkaan että Johanneksen evankeliumit kuvailevat Juudaksen päätöstä demoniseksi riivaukseksi: ”Saatana meni häneen”. Hän ei ollut enää läsnä pääsiäisaterialla Jeesuksen jakaessa viimeisen (ja ensimmäisen) ehtoollisen. Kun Jeesus vetäytyi rukoilemaan Getsemaneen, Juudas opasti paikalle temppelipapiston lähettämän aseistetun miesjoukkion, joka vangitsi tämän. Hän osoitti asemiehille näiden kohteen suudelmalla (Matt. 26:47–50; Mark. 14:43–45), ja nämä veivät Jeesuksen pois.

Matteuksen evankeliumin mukaan Juudas, kuultuaan, että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, katui tekoaan ja yritti palauttaa saamansa verirahat ylipapille, mutta tämä ei niitä huolinut. Surun ja epätoivon murtamana hän paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi (Matt. 27:3–5). Apostolien teoissa hänen kuolemansa kuvataan toisin: Juudas osti petoksensa palkalla maapalstan, mutta putosi ja halkaisi vatsansa (Ap. t. 1:18). Jotkut harmonisoinnista innostuneet teologit ovat esittäneet, että Juudas aikoi kyllä hirttäytyä, mutta töpeksi ja suistui maahan teloen itsensä.

Mutta miksi Juudas päätti luopua mestaristaan ja myydä hänet kaunaisille papeille?

Jos sivuutamme kirjaimellisen tulkinnan demonisesta riivauksesta, meillä on vain vähän konkreettisia todisteita hänen motiiveistaan. Juudas Iskariot on arvoituksellinen tapaus. Jotakin evankeliumit kuitenkin paljastavat meille: hän luopui Jeesuksesta sen jälkeen, kun tämä oli saapunut Jerusalemiin ja aiheuttanut yleistä paheennusta temppelissä. Juudas oli Nasaretilaisen seuraaja ja olletikin tavanomaista hurskaampi juutalainen, omasi kenties hyvinkin voimakkaan henkilökohtaisen uskon. Hänen rabbinsa oli aiemminkin koetellut sovinnaisuuden ja perinteisen uskonnollisuuden rajoja niin, että natisi, mutta mekkala, jonka tämä oli pannut toimeen temppelissä – vieläpä suuren pääsiäisjuhlan alla – saattoi ehkä olla hänelle liikaa. Kukaties Juudas alkoi vieroksua Jeesusta liian radikaalina opettajana ja kenties piti häntä temppeli-episodin jälkeen jopa häpäisijänä?

Toinenkin vaihtoehto kumpuaa pettymyksestä – tunteesta, että Jeesus itse oli ensin pettänyt Juudaksen. Jos, kuten muutamat historioitsijat ovat esittäneet, Juudas kuului todella selootteihin, roomalaismiehitystä väkivalloin vastustaneisiin sisseihin (eli nykykielellä terroristeihin), kuten toinen opetuslapsi Simon Kiivailija, hän saattoi alun perin päätyä Jeesuksen seuraajaksi uskoen ja toivoen tämän olevan se luvattu messias, joka ajaisi roomalaiset takaisin Välimereen ja perustaisi uudelleen teokraattisen kuningaskunnan. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei Nasaretin miehellä ollut aikomustakaan ryhtyä sen paremmin kuninkaaksi kuin aseellisen kapinan johtohahmoksikaan. Rakastakaa vihollisianne, kääntäkää toinen poski – mitä ihmettä? Ehkä temppelin verrattain rauhanomainen puhdistus, jonka Jeesus olisi ehkä voinut helpostikin kääntää hullaantuneiden roskajoukkojen mellakaksi ja kapinaksi Pilatusta ja tämän legioonalaisia vastaan, oli Juudakselle viimeinen pisara, lopullinen varmistus siitä, ettei tästä miehestä olisi sittenkään Israelin vapauttajaksi. Pettymys oli katkera ja johti kohtalokkaaseen valintaan.

Matteuksen ja Johanneksen evankeliumit vihjaavat Jeesuksen tienneen ennalta Juudaksen petoksesta (Matt. 26:25; Joh. 6:64). On esitetty tulkinta, että hän antoi kaiken tapahtua, jotta Jumalan suunnitelma kokisi täyttymyksensä. Vielä pidemmälle näkemystä kehittelee apokryfinen, gnostilaista teologiaa edustava Juudaksen evankeliumi, jonka mukaan Jeesus nimenomaisesti käskee ja valtuuttaa Juudaksen pettämään hänet, jotta hän voi ylösnousta ja vapautua aineellisesta ruumiistaan.

Jos kuitenkin oletamme hänen toimineen omin päin ja omasta tahdostaan, tekeekö se hänestä sitten syntisistä kaikkein iljettävimmän, kaikkien kristittyjen kollektiivisen vihan kohteen?

Väitän, että se tekee hänestä paremminkin kaikkien kristittyjen arkkityypin.

Pohjimmiltaan Juudas, turhautunut ja vihainen ja pettynyt, ei ymmärrä Jeesusta eikä hänen edustamaansa totuutta. Hän kääntyy pois mestaristansa ja Vapahtajastansa, torjuu ja hylkää hänet ja sysää hänet hänen vainolaistensa käsiin. On hänen syytänsä, että Jeesus surmataan. Kuka meistä voisi väittää kirkkain silmin, ettei ole syyllistynyt Jumalan ja Hänen tahtonsa torjumiseen tai kapinoimaan ja niskuroimaan Häntä vastaan? Mehän olemme juudaita kaikki mitä suurimmassa määrin!

Kauheimmat ja graafisimmat helvetin piinat on Juudas Iskariotin kohtaloksi usein visioitu. Mutta eikö hän – aivan kuten Pietari ja muut, jotka hylkäsivät ja kielsivät Jeesuksen – katunut syvästi pahoja tekojaan ja avoimesti tunnustanut syyllisyytensä ylipapin ja koko hänen neuvostonsa edessä? Niin aito ja raaka oli hänen tuskansa ja synnintuntonsa, että hän riisti oman henkensä.

Jos Jeesus kerran rukoili anteeksiantoa ja armoa sotilaille, jotka hakkasivat nauloja hänen käsiinsä – ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23:34) – eikö sama vetoomus kätkisi sisäänsä myös Juudaksen? Nuo sotilaat tuskin tunsivat sen paremmin katumusta kuin myötätuntoakaan; raakoja miehiä raaoissa tehtävissä. Juudas sen sijaan kauhistui tekoaan, katui ja tunnusti syntinsä. Häneltäkö, katuvalta Jeesuksen seuraajalta, evättäisiin anteeksianto?

Olemme kaikki syyllisiä Juudaksen syntiin: Jumalan pettämiseen ja Hänestä luopumiseen. Ei kai hänen kohtalonsa ole sen pahempi tai parempi kuin omamme?

Raamatun henkilöistä Juudas Iskariot on yksi traagisimmista. Evankeliumikertomusten perusteella hän näyttää tehneen vain yhden mainitsemisen arvoisen teon: opettajansa kavalluksen. Mutta paljon puhuttelevampi, läheisempi ja samastuttavampi mies hän meille on kuin se saatanallisen pahuuden ruumiillistuma, jona hänet on niin useasti pyritty kuvaamaan.

Ei ollut hänenkään tiensä helppo kulkea.