Pääsiäisen päivät
Palmusunnuntai
Jeesuksen voitelu Betaniassa; Jeesus ratsastaa Jerusalemiin; temppelin puhdistus.
(Matt. 21:12-17)
Hiljaisen viikon maanantai
Jeesus Getsemanessa.
(Matt. 26:30-56)
Hiljaisen viikon tiistai
Jeesus neuvoston ja Pilatuksen tutkittavana.
(Matt. 26:57 - 27:10)
Hiljaisen viikon keskiviikko
Jeesus tuomitaan.
(Matt. 27:11-32)
Kiirastorstai
Pyhä ehtoollinen.
(Matt. 26:17-30)
Pitkäperjantai
Jeesuksen ristinkuolema Golgatalla.
(Matt. 27: 33-54)
Hiljainen lauantai
Jeesus haudassa.
(Matt. 27:62-66)
Pääsiäispäivä
Hauta on tyhjä - Jeesus elää!
(Matt. 28:1-8)
2. pääsiäispäivä
Opetuslapset kohtaavat ylösnousseen Vapahtajan.
(Matt. 28:8-15)
(Raamatuntekstit kolmannen vuosikerran mukaan.)
Mitä Jerusalemissa oikein tapahtui?
Jeesus
Nasaretilaisen maanpäällinen elämä ja teot huipentuivat hänen matkaansa
Jerusalemiin ja hänen toimiinsa juutalaisten pyhässä kaupungissa
viimeisen viikkonsa aikana. Raamatun neljän evankeliumin kertomusten
valossa voimme muodostaa melko yhteneväisen historiallisen kuvan noista
suurten tunteiden, puhtaan ilon ja kauhistuttavan kärsimyksen
sävyttämistä suurista päivistä.
Jerusalem juhli pääsiäistä
Jeesus
opetuslapsineen lähti Galileasta, hänen kotiseudultaan, etelämmäs
Jerusalemiin, sillä pääsiäinen oli lähestymässä. Juutalaiset olivat jo
vuosisatojen ajan viettäneet pääsiäistä eli pesah-juhlaa, jossa
he muistelivat riemuiten kirjoituksissa kuvattua vapautumista Egyptin
orjuudesta kauan sitten. Ihanteena oli, että kaikki ne, joille se oli
mahdollista, tekivät tuolloin pyhiinvaelluksen Jerusalemiin ja siellä
sijaitsevaan temppeliin. Jumalalle uhrattiin kiitosuhreja, ja kaupungin
väkiluku moninkertaistui ympäri Rooman valtakuntaa saapuneista
pyhiinvaeltajista - pääsiäisen aikaan Jerusalemissa saattoi vilistä jopa
400 000 ihmistä!
Pääsiäisjuhlia vietettiin kahdeksan päivää, juhlinta alkoi nisan-kuun
14. päivänä. Juutalainen kalenteri seuraa kuun vaiheita, joten
pääsiäisen ajankohta vaihteli vuodesta toiseen - kuten meilläkin. Oli
luultavasti huhtikuu, kun Jeesus ystävineen lähestyi pyhää kaupunkia
noin vuonna 30 ajanlaskun alun jälkeen. (Jeesuksen kastanut Johannes
Kastaja toimi noin vuonna 29, ja Pontius Pilatus sai potkut vuonna 36.)
Tässä vaiheessa hänen opetuslastensa, seuraajiensa ja tovereidensa
joukko oli kasvanut sangen suureksi ja koostui kaikenlaisista ihmisistä,
niin rikkaista kuin köyhistäkin.
Sana galilealaisesta
opettajasta oli kiirinyt jo hyvän matkaa Jeesuksen edellä. Ihmiset
puhuivat verrattoman viisaasta Jumalan tahdon selitjästä, lempeästä ja
armahtavaisesta miehestä, joka ei hylkinyt yhteiskunnan halveksittuja ja
vähäväkisiä, ja jonka luona sairaat ja vaivaisetkin parantuivat. Kaiken
lisäksi elettiin uskonnollisesti ja kansallismielisesti kuohuvia
aikoja. Roomalaiset olivat miehittäneet Juudean ja tehneet siitä oman
maakuntansa lähes sata vuotta aiemmin, ja monet odottivat nyt
kirjoitusten lupaamaa Messiasta, joka pelastaisi kansansa orjuuden
ikeestä. Hepreankielinen sana Messias (kreikaksi Kristus) merkitsee
"voideltua" - voitelu oli pyhä rituaali, jolla kuningas vihittiin
virkaansa. Sinä pääsiäisenä kansan joukossa oli monia, jotka ajattelivat
tai toivoivat Jeesus Nasaretilaisen voivan täyttää kirjoitusten
lupaukset.
Tämä kaikki hermostutti suuresti roomalaisia.
Kaupunkiin oli asemoitu paljon legioonalaisia pitämään uskonnollisesti
intohimoiset väkijoukot kurissa. Jerusalemissa hoviaan pitävä maaherra
Pontius Pilatus oli pahamaineinen kovakouraisista otteistaan ja jo
hieman kireissä väleissä keisarin kanssa. Hänelle juhlien sujuminen
jouhevasti oli ensiarvoisen tärkeää.
Niinpä
roomalaiset pitivätkin visusti silmällä suurta galilealaista seuruetta,
kun se saapui viittä päivää ennen pääsiäistä Jerusalemiin.
Kaupunkilaiset ja pyhiinvaeltajat tungeksivat läntiselle Kultaiselle
portille nähdäkseen edes vilauksen kuuluisasta opettajasta. Juhlamieli
levisi ihmisjoukossa, ja Jeesuksen opetuslasten esimerkin innoittamina
monet katkoivat puista tuoreita palmunoksia ja levittivät kadulle
vaatteita. Jeesus toivotettiin tervetulleeksi samalla tavalla kuin
voittoisana sodasta palaavat roomalaiset keisarit. "Hoosianna, Daavidin
poika!" kajahtelivat huudot, jotka eivät voineet jäädä Pilatukseltakaan
huomiotta. Maaherra näki tapahtumissa uhmakkuutta ja suoranaista
roomalaisvallan pilkkaa, tyypillisen esimerkin juudealaisesta
harmistuttavasta kumouksellisuudesta.
Selkkaus temppelillä
Saavuttuaan
Jerusalemiin Jeesus opetuslastensa kanssa nousi kunnon pyhiinvaeltajien
tavoin ylös Temppelivuorelle. Kuningas Herodes Suuren laajentamaan
temppelikompleksiin kuului suuri esipiha, Kansojen piha, jonne myös
ei-juutalaisilla oli lupa tulla. Pihamaa toimi markkinapaikkana, jossa
pyhiinvaeltajat saattoivat ostaa uhrieläimiä ja vaihtaa rahaa. Koska
temppeliin ei saanut viedä minkäänlaisia epäjumalankuvia, ja Roomassa
oli jo vallalla keisarikultti eli keisarin suojelushengelle uhraaminen,
myöskään roomalaisia kolikoita ei ollut lupa tuoda temppelialueelle.
Niihin kun oli lyöty keisarin profiili.
Temppelin
esipihalla puhkesikin mekkala, joka monessa mielessä sinetöi Jeesuksen
kohtalon. Nasaretilainen hermostui ympärillään rehottavaan ahneuteen ja
kovasydämisyyteen ja ryhtyi ajamaan kauppiaita ja rahanvaihtajia ulos.
Sitten hän asettui temppeliin vieville portaille ja esti ketään viemästä
temppeliin tavaraa. Tämä häiritsi koko uhrikulttia, ja vieläpä
tuottoisimpaan aikaan. Galilealainen rakennusmiehen poika oli asettunut
vastustamaan temppelin ja sen ylipapin arvovaltaa.
Seuraavien
neljän päivän aikana Jeesus palasi aina aamutuimaan takaisin
temppelille, missä hän jatkoi ihmisten opettamista. Kaupungilla olivat
tietysti juorut levinneet, ja entistä suuremmat väkijoukot parveilivat
hänen ympärillänsä. Temppelillä Jeesus antoi monet kuuluisista
opetuksistaan, esimerkiksi vertauksen lesken rovosta - tämä kun antoi
almulahjan vähästään, kun taas rikkaat lahjoittivat lähinnä
ulkokultaisuuden tähden. Täällä Jeesus oli julistustyönsä "huipulla":
hänellä oli enemmän kuulijoita ja seuraajia kuin koskaan, ja hän saattoi
opettaa Jumalan valtakunnasta juutalaisten pyhimmällä paikalla.
Messiaaninen innostus tarttui lukemattomiin ihmisiin.
Aina yöksi
hän kuitenkin palasi Betanian kylään, joka sijaitsee muutaman kilometrin
päässä Jerusalemin länsipuolella. Ehkäpä kaupungin majapaikat olivat
tupaten täynnä - tai sitten hänen opetuslapsensa anelivat häntä
turvallisuussyistä olemaan yöpymättä kaupungissa.
Ylipappi Kaifas
nimittäin kiehui kiukusta. Kaifas oli yhdessä appensa Hannaan kanssa
johtanut temppelin Suurta neuvostoa, Sanhedrinia, jo vuosien ajan.
Sanhedrinilla oli arvovaltaa uskonnollisissa ja hallinnollisissa
kysymyksissä, vaikkakin se oli viime kädessä alisteinen roomalaisille.
Kaifas oli tasapainotellut pitkään juutalaisten ja roomalaisten välillä.
Yhteiskuntarauhan säilyminen oli tärkeää - muutenhan roomalaiset
veisivät neuvostolta sen vähäisenkin vallan, mitä sillä oli, ja
seurauksena olisi taatusti verenvuodatusta. Hänen silmissään röyhkeä
nasaretilainen oli häpäissyt temppelin, ja monet Jeesuksen opetuksista
ja vertauksista olivat ohuesti verhoiltuja moitteita ylipappia ja hänen
lähipiiriään kohtaan. Kaifaalla oli kyllä temppelin vartiokaarti
käytössään, mutta hän ei uskaltanut lähettää sitä "ojentamaan" Jeesusta -
noin suuren kuulijakunnan hajottamisesta olisi puhjennut täysimittainen
mellakka.
Salajuoni ja kavallus
Kaifas ja Hannas saivat
kuitenkin apua yllättävältä suunnalta. Muuan Jeesuksen mukana pitkään
kulkeneista opetuslapsista, Juudas Iskariot, etsiytyi kaikessa
hiljaisuudessa ylipapin puheille ja lupasi toimittaa opettajansa hänen
käsiinsä sopivasta maksusta. Tähän Kaifas mielihyvin suostui. Juudaan on
epäilty olleen selootti, roomalaisia vastaan aiemmin taistellut sissi,
joka temppelin puhdistuksen jälkeen pettyikin katkerasti, kun Jeesus ei
aloittanutkaan hänen odottamaansa vapaussotaa. Toisaalta on mahdollista,
että Jeesuksen määrätietoinen toiminta temppelillä loukkasi Juudasta,
ja hän alkoi pitää opettajaansa häpäisijänä - tai sitten hän oli
yksinkertaisesti ahne opportunisti, joka näki tilaisuutensa tulleen.
Viisi
päivää myöhemmin Jeesus oli uuvuksissa opetettuaan ja väiteltyään
temppelillä aamunkoitosta iltahämäriin. Pääsiäisuhriateriaa edeltävänä
iltana hän vetäytyi lähimpien ystäviensä kanssa syömään pääsiäisateriaa.
Ennen tälle viimeiselle illalliselleen eli ehtoolliselle käymistä hän
tahtoi pestä opetuslastensa jalat - tehtävä, joka tavallisesti kuului
alhaisimmalle talon palveluskunnasta. Hän halusi antaa seuraajilleen
esimerkin siitä, kuinka näidenkin oli ryhdyttävä muiden ihmisten
palvelijoiksi.
Hän teroitti heidän mieliinsä vielä yhden käskyn,
joka jäi viimeiseksi - mutta tärkeimmäksi: "Rakastakaa toisianne."
Ateriallaan hän myös otti leivän ja viinin, siunasi ne ja jakoi
ystävilleen. Pääsiäisateriaa vietettiin Israelin ja Jumalan liiton
ateriana, ja Jeesuksen ehtoollisesta tuli näin uuden liiton ateria.
"Tehkää tämä minun muistokseni", hän pyysi.
Illan kuluessa kävi
ilmi, että Jeesus aikoi lähteä vielä yöllä kaupunginmuurien ulkopuolelle
Getsemanen puutarhaan rukoilemaan. Tämän kuultuaan Juudas livahti
kaikessa hiljaisuudessa toimittamaan tiedon eteenpäin Kaifaalle: Jeesus
olisi nyt turvallista ottaa kiinni. Ylipappi antoi hänelle mukaan
vartiosotilaita, ja nämä sopivat Juudaan kanssa merkistä: hän tavan
mukaan suutelisi opettajaansa poskelle tämän kohdatessaan.
Aterioituaan
yhdessä opetuslastensa kanssa hän lähti Getsemaneen. Mukaansa hän otti
vain lähimmät ystävänsä Simon Pietarin ja serkkunsa Jaakobin ja
Johanneksen; muut jäivät nukkumaan majataloon, jossa ateria oli syöty.
Jeesus tiesi jo Juudaksen pettäneen hänet, ja hänet oli vallannut suuri
pelko ja ahdistus. Hän pyysi ystäviään valvomaan ja rukoilemaan
kanssaan, mutta nämä vaipuivat pian vatsat täysinä syvään uneen.
Yö
oli pimeimmillään, kun Juudas vartiosotilaineen ehätti paikalle ja
löysi Jeesuksen puutarhasta. Kun hän oli tervehtinyt opettajaansa,
sotilaat kävivät tähän käsiksi. Säikähtäneet opetuslapset yrittivät
tehdä vastarintaa, ja Pietari sivalsi ylipapin palvelijalta korvan irti
miekallaan, mutta kun Jeesus kielsi heitä ankarasti turvautumasta
väkivaltaan, he pakenivat. Opetuslapset piiloutuivat henkensä hädässä,
ja Jeesus vietiin Kaifaan palatsille, joka sijaitsi temppelin lähellä.
Jeesus tuomitaan kuolemaan
Kaifas
ja Hannas olivat tällä välin koonneet häthätää Sanhedrinin yölliseen
oikeusistuntoon. Asia oli hoidettava pikaisesti, ennen kuin Jeesuksen
kannattajat ehtisivät ryhtyä elämöimään. Sellaiset temppelin papit,
joiden tiedettiin olevan sympaattisia Nasaretilaiselle - kuten Nikodemos
- jätettiin kutsumatta. Jeesuksen syyllisyys jumalanpilkkaan oli jo
päätetty; nyt oli vain löydettävä sopivat, muodolliset todisteet. Kun lahjotut
todistajat puhuivat tökerösti ristiin, Kaifas osoitti sanansa
Jeesukselle suoraan: "Oletko sinä Messias, elävän Jumalan Poika?" Kun
Jeesus, joka muuten oli pysynyt vaiti koko oikeudenkäynnin ajan, vastasi
myöntävästi, Kaifas raivostui niin, että repäisi kaapunsa miehustan, ja
julisti tuomion. Sotilaat mukiloivat Jeesusta ja heittivät hänet
tyrmään.
Kaifaalla ja muilla ylimmäisillä papeilla oli kuitenkin
käytännön ongelma: heillä ei ollut valtuuksia tuomita ketään kuolemaan,
vaan sellaiset tuomiot olivat roomalasten käsissä. Niinpä heti
perjantaiaamun sarastaessa he veivät Jeesuksen köysissä maaherra
Pilatuksen palatsille. Sinne kerääntyi paljon utelaista väkeä, sillä
sana Jeesuksen kiinniotosta oli levinnyt. Myös hänen äitinsä, hänen
tätinsä Salome, Magdalan Maria ja muutamat muut häntä seuranneet naiset
kiirehtivät paikalle.
Kaifas
tiesi, etteivät Pilatusta kiinnostaisi juutalaisten opilliset kiistat,
mutta kaikkinainen puhe Messiaasta oli vaarallista
vallankumouksellisuutta. Niinpä Jeesusta syytettiinkin kapina-aikeista,
juutalaisten kuninkaaksi pyrkimisestä. Pilatuskin kuulusteli häntä,
muttei saanut häneltä juuri vastauksia. Viekas maaherra ei halunnut
räjäyttää kaupunkia avoimeen mellakkaan kesken suurten juhlien, joten
hän tarjoutui vapauttamaan Rooman hyvän tahdon osoituksena Jeesuksen,
kunhan olisi kurittanut häntä. Kun Kaifaan innostamat kätyrit ja tukijat
sitten ryhtyivät vaatimaan Jeesuksen tuomitsemista kuolemaan, Pilatus
saattoi vierittää syyn juutalaisten omien auktoriteettien harteille.
Jeesuskaan ei puolustanut itseään, joten maaherra ruoskitutti hänet ja
lähetti hänet teloitettavaksi. Ristiinnaulitseminen oli julma ja
häpeällinen rangaistus, joka oli varattu Rooman pahimmille vihollisille:
maanpettureille, kapinallisille, maantierosvoille, karanneille orjille.
Aivan
kaupunginmuurien ulkopuolella, Jerusalemiin lännestä kulkevan tien
vierellä hyvin näkyvällä paikalla, kohosi kivikkoinen kukkula, jota
paikalliset kutsuivat nimellä Galgûltâ eli Golgata,
"Pääkallonpaikka". Siellä roomalaiset legioonalaiset ristiinnaulitsivat
Jeesuksen ja kaksi muuta rikollista, jotka luultavasti olivat myös
kapinallisina tuomittuja. Ristille kiinnitettiin myös kirjoitus hänen
rikoksestaan: "Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas". Monet
papit ja lainoppineet saapuivat pilkkaamaan Jeesusta hänen ristinsä
juurelle. Hänen viimeisien hetkiensä todistajina olivat myös hänen
kanssaan Jerusalemiin saapuneet naiset.
Vielä
teloituspaikallaakin Jeesus rukoili vihollistensa puolesta: "Isä, anna
heille anteeksi, he eivät tiedä, mitä tekevät." Hän pysyi uskollisena
julistamalleen rakkauden laille loppuun saakka.
Jeesuksen tuomio
pantiin toimeen noin kello yhdeksän aamulla, ja kuusi tuntia myöhemmin
hän henkäisi ristillä viimeisen kerran. Silloin temppelineuvostoon
kuulunut Nikodemos, joka oli salaa mieltynyt Jeesuksen opetuksiin, ja
rikas arimatialainen mies nimeltä Joosef menivät Pilatuksen luo ja
pyysivät luvan Jeesuksen hautaamiseen. Pilatus yllättyi kuultuaan
Jeesuksen kuolleen niin pian, sillä toisinaan ristiinnaulittavat
kärsivät päiväkausia, mutta suostui miesten pyyntöön; juutalaisen lain
mukaan ei nimittäin ollut luvallista jättää vainajia näkösälle
päivänlaskun jälkeen, ja tätä pyrittiin noudattamaan myös
ristiinnaulittujen kohdalla. Joosef ja Nikodemos laskivat sotilaiden
valvonnassa Jeesuksen alas ristiltä ja kietoivat hänet käärinliinoihin.
Naiset seurasivat heitä, kun he veivät Jeesuksen Joosefin itselleen
hakkauttamaan kalliohautaan. Maaherra antoi ylipapin kehotuksesta
sotilaidensa sinetöidä haudan suurella kivenjärkäleellä, jotta Jeesuksen
opetuslapset eivät pääsisi anastamaan ruumista.
Uusi pääsiäinen sarastaa
Sapatin
mentyä, varhain sunnuntaiaamuna, kolmantena päivänä
ristiinnaulitsemisesta, opettajansa viimeisiä hetkiä seuranneet naiset
lähtivät kaupungista vieraillakseen haudalla. Heillä oli mukanaan
yrttejä ja tuoksuvia voiteita, joilla vainajat oli tapana voidella osana
hautajaismenoja; tähän heillä ei kuitenkaan perjantaina ollut ollut
aikaa. Joukossa olivat ainakin Magdalan Maria, Jeesuksen täti Salome,
opetuslapsi Jaakob Vähäisemmän äiti Maria sekä Johanna, Galilean
ruhtinas Herodes Antipaksen hovinainen. Muut opetuslapset piileskelivät
yhä lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät kuollakseen, että
sotilaat vangitsisivat ja tappaisivat heidätkin.
Magdalan Maria
kiiruhti muiden edelle ja havaitsi naisista ensimmäisenä suureksi
järkytyksekseen, että hauta oli avattu ja tyhjä. Hän kiiruhti
juoksujalkaa Jerusalemiin, etsi
käsiinsä muut opetuslapset ja kertoi heille näkemästään. Pietari ja
Johannes uskaltautuivat livahtamaan paikan päälle varmistamaan, mistä
Maria oikein puhui. Mirhantuoja palasi itsekin haudan luo itkemään
rakkaan opettajansa viimeisen leposijan häpäisyä, kun hän äkkiä kohtasi
itsensä Jeesuksen. Ylösnoussut Kristus lähetti hämmästyksestä ja
riemusta suunniltaan olevan ystävänsä takaisin opetuslastensa luo
kertomaan, mitä hän oli nähnyt.
Opetuslapset suhtautuivat ensin
epäillen ja vähätellen naisten kertomuksiin ja ajattelivat näiden olevan
murheesta sekapäisiä. Seuraavien päivien aikana yhä useampi alkoi
kuitenkin häkeltyneenä selittää, kuinka oli omin silminensä nähnyt
Jeesuksen. Silloin he alkoivat muistaa surunsa läpi, mitä Jeesus oli
arvoituksellisesti puhunut kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja menosta
Isänsä tykö. Vähä vähältä he alkoivat vakuuttua, että heidän
opettajansa, jonka he olivat kuvitelleet menettäneensä, oli herännyt
kuolleista.
Kun Pilatus sai kuulla, että Jeesuksen hauta oli
löydetty tyhjänä, hän antoi sotilailleen hieman ylimääräistä rahaa ja
ohjeisti heitä kertomaan kaikkialla kaupungissa, että Jeesuksen oppilaat
olivat yön hämärissä tulleet ja vieneet opettajansa ruumiin mennessään.
Näin sotilaat tekivätkin.
Liikkeelle oli kuitenkin lähtenyt jo
jotakin suurta. Kun Jerusalem oli rauhoittunut pääsiäisjuhlien jälkeen,
Jeesuksen seuraajat uskaltautuivat jälleen kaduille, toreille ja lopulta
temppelillekin. He alkoivat Kaifaan suureksi ärtymykseksi julistaa,
että Jeesus Nasaretilainen, Messias, Kristus, Jumalan Poika, oli
voittanut kuoleman ja noussut ylös taivaisiin Isänsä oikealle puolelle.
Loppu on historiaa!
Paavali kirjoittaa pääsiäisestä
Mitä voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän
puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Kun hän
ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet
kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei
lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?
Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala --
mutta hän julistaa vanhurskaaksi!
Kuka voi tuomita
kadotukseen? Kristus -- mutta hän on kuollut meidän
tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty
kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja
rukoilee meidän puolestamme!
Mikä voi erottaa
meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus,
vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka?
On
kirjoitettu:
-- Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa,
meitä kohdellaan teuraslampaina.
Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa
riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.
Olen
varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit,
eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään
tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä
syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan
rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa
Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
(Room. 8:31-39)
Jeesuksen viimeiset sanat
"Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät."
(Luuk. 23:34)
"Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa."
(Luuk. 23:43)
"Nainen, tämä on poikasi. - Tämä on äitisi."
(Joh. 19:26-27)
"Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?"
(Mark. 15:34)
"Minun on jano."
(Joh. 19:28)
"Se on täytetty."
(Joh. 19:29)
"Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni."
(Luuk. 23:46)
