60 - 60 haaste

60/60 -rukoushaasteeni on päättymässä parin päivän päästä. Mitä näistä päivistä on jäänyt käteen?
Olin jo pitkään kipuillut rukouselämäni kanssa. Syy oli se, että olin asettanut mieliini kuvan ihanteellisesta joka-aamuisesta pitkästä rukoussessiosta, jota en ollut koittanutkaan täyttää. Tästä tunsin alamittaisuutta. Se, että käytännössä päivän tapahtumien ja kohtaamisten yhteydessä olin hiljaisessa rukouksessa ei täyttänyt omaa käsitystäni ”kunnollisesta” rukouselämästä.
Näistä lähtökohdista aloitin rukoushaasteen n. kaksi kuukautta sitten. Etukäteisodotukseni olivat aika lailla nolla. Kännykkäni hälytti kerran tunnissa klo 8-21 välisenä aikana. Suorituskeskeiselle ihmiselle oli kova paikka kun haaste ei mennyt täydellisen puhtaasti läpi tekniikan pettäessä muutaman kerran. Sain puristettua itseeni armollisuutta ja pyrin ottamaan haasteen mahdollisuutena olla yhteydessä Taivaalliseen Isääni – enkä osittain epäonnistuneena suorituksena.
Kerran tunnissa tapahtunut yhteydenotto oli lyhyt. Pidin tärkeänä, että olinpa tekemässä mitä tahansa, se piti lopettaa, vaikka vain lyhyeksi aikaa. Tällä pyrin välttämään puolittaista rukousta, jossa teen jotain ja koitan siinä ohessa olla yhteydessä Isään. Esimerkiksi elokuvaa katsoessa kännykän hälyttäessä laitoin elokuvan ”paussille” ja jatkoin yhteydenoton jälkeen elokuvan katsomista.
Ensimmäinen positiivinen yllätys tuli jo muutaman päivän jälkeen. Tunsin, miten Jumala rakastaa minua. Olen tiennyt asian, ja tiedän mitä Raamattu asiasta kertoo. Oli hienoa myös tuntea se. Yllätyin tästä ja tajusin, että olin tiedostamatta tai tiedostaen odottanut Jumalalta todo-listaa ja vastauksia kysymyksiin: Mitä minun tulisi tehdä? Missä kohtaa vaellukseni on vajavaista? Mitä voisin tehdä paremmin? Jumala vastasi vuodattamalla täydellistä rakkauttaan minuun, ilman mitään ehtoja – Jeesuksen tähden. Tätä jatkui monta päivää – siihen saakka, että olemukseni oli tullut asian kanssa sinuiksi. Minun ei tarvitse tehdä mitään. Jeesus on tehnyt kaiken. Jumala rakastaa minua tällaisena kuin olen. Wau.
Toinen poiminta koskee suhdetta jälkikasvuun. Olen äkkipikainen – räjähdän verbaalisesti ja lepyn siinä silmänräpäyksessä. Lapseni tiskasi tiskejä ja rikkoi lautasen. Hyvällä todennäköisyydellä olisin tavallisesti huomauttanut asiasta hyvin napakasti ja pyytänyt mahdollista yliregointia anteeksi jälkeenpäin. Nyt tunsin Jumalan ylitsepursuavan armon itsessäni ja koin, miten Jumala odottamalla odottaa voidakseen olla syntisille armollinen. Halasin lastani pitkään, ja sanoin, että vahinkoja sattuu. En tiedä kumpi yllättyi enemmän, lapseni vai minä, mutta tiedän Kenelle kunnia tästä kuuluu!
Ei kahta ilman kolmatta. Olin tekemässä tärkeäksi luokiteltua työtehtävää, jonka keskelle osui yhteydenottomuistutus. Lyhyessä rukouksessa koin Jumalan kehottaneen minua tarkistamaan tietyn asian työtehtävään liittyen. Vinkki oli niin täsmällinen, että löysin välittömästi virheen, jonka läpipääsy olisi ollut todella noloa. Ateisti voi yrittää selittää intuitiosta tai alitajunnasta mitä haluaa – minä tiedän, että Kaikkivaltias Jumala tahtoi auttaa minua oman hyvyytensä ja Jeesuksen vuoksi.
Lopuksi on pakko mainita lyhyesti, miten Raamattu on alkanut avautumaan entistä paremmin. Myös asenteeni pelastumattomiin ihmisiin on muuttunut. Hieman karrikoituna, ennen huolenaiheeni oli, että olenhan minä taivastiellä – haasteen myötä tunnen ja tiedän, että minä olen taivastiellä, mutta ajatukseni kääntyy muihin. Miten voisin olla Jumalan käytössä, että mahdollisimman moni välttäisi ikuisen kadotuksen ja löytäisi Jeesuksessa ikuisen levon ja rauhan Jumalan kanssa?
Tätä kirjoittaessa rukoushaastetta on jäljellä kaksi päivää. Arjen jokainen käänne ei ole muuttunut taikasauvan heilautuksella ruusuilla tanssimiseksi. Ulkoisesti oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Sisäisesti ei ole paljoa mikä ei olisi muuttunut. Suurin avoin kysymys on: miksi en ole tehnyt tätä jo aiemmin? Kahden päivän päästä 60/60 -haaste loppuu – ja 60/60 -elämäntapa alkaa.