Lupa kärsiä

Olen väittänyt muuta.

Olen väittänyt, että en välitä. Etten tarvitse. Että viihdyn yksin, että kaikki on hyvin juuri tällä tavalla.

Olen väittänyt, että etsin pelkkää seksiä.

Tai lämpöä ja läheisyyttä.

Pelkkää seuraa, hyviä treffejä, kohtaamisia uusien ihmisten kanssa.

Olen väittänyt, että en etsi mitään tai että pidän vain hauskaa.

Olen selannut Tinder-kuvien loputonta virtaa. Kuvia on liikaa, ihan liikaa. Kolmen minuutin kuluttua alkaa ahdistaa, vieraat ihmiset tuntuvat tulevan liian lähelle, iholle, silmille, haluavan ja vaativan minulta asioita, joita en pysty heille antamaan. Joita en halua antaa.

Olen etsinyt oikeista ja vääristä paikoista. Olen löytänyt netistä, bussista ja Ärrän jonosta. Olen löytänyt kaikenlaista, koko suoran edellämainittuja ja enemmän, mutta en sitä, mitä etsin.

Rakkautta.

Ihmistä, jonka kanssa jakaa tätä elämää. Kertoa päivän tapahtumista. Jotakuta, jonka viereen voisi illalla pujahtaa peiton alle. Joka olisi läsnä hyvinä ja pahoina päivinä.

Joka olisi aina minun joukkueessani. 

Yhden tapasin, joka herätti, joka muistutti. Jokin minussa on halunnut kieltää, että minäkin tarvitsen. Ehkä ylpeys – tänä päivänä on epätrendikästä sanoa, että tarvitsee toista ihmistä rinnalleen. Kuuluu olla itseriittoinen ja riippumaton.

Tai ehkä kieltämisen aiheutti pelko. Sen myöntäminen, että tarvitsee, ettei ehkä sittenkään ole ihan kokonainen yksinään, altistaa haavoittumiselle. Sen myöntäminen nostaa pintaan sen tosiasian, että on yksin. Tarvitseminen altistaa mahdollisuudelle, että tulee hylätyksi, etteivät omat tunteet saakaan vastakaikua.

Yksinäisyydestä saa nauttia. Siitä saa myös kärsiä.