Kokemuksia vapaaehtoistoiminnasta

Kokemuksia vapaaehtoistoiminnasta. Jokaisen tehtävä ja kokemus on omannäköinen! Mitä sinä haluaisit tehdä?

Vapaaehtoistyön aloittamisesta

Olin hyvin hämmentynyt ja hermostunut seisoessani ensimmäistä kertaa Mummon Kammarin eteisessä. Olin ilmoittautunut vapaaehtoistyöhön ensimmäistä kertaa elämässäni enkä tiennyt mitä odottaa. Tiesin kyllä mitä Mummon Kammari teki (ainakin teoriassa), sillä näiltä nettisivuilta oli löytynyt tietoa vapaaehtoistoiminnasta.

 Tehtäviin kuului muun muassa ulkoiluapuna toimimista, kauppakassien kantoa, lukemista, juttelemista, ei siis mitään vaikeaa tai kauhistuttavaa. 

Siitä huolimatta jokin pieni osa aivoistani maalaili ’mitä jos’ -skenaarioita. Mitä jos vapaaehtoisena olo olisi ahdistavaa ja kiusallista ja kauheaa, mitä jos en pystyisikään tähän? Olin saanut sen käsityksen, että vapaaehtoistyö oli henkisesti rankkaa eikä sopinut kaikille. Olin siis valmistautunut pahimpaan, mutta olin silti kerännyt rohkeutta ja ilmoittautunut. Aioin ainakin yrittää.

Vapaaehtoisille annetaan ennen varsinaista vapaaehtoistyön alkamista perehdytystä. Näissä perehdytyksissä kerrotaan erilaisista vapaaehtoistyön muodoista ja siitä miten eri tilanteissa tulee menetellä. Vapaaehtoiset voivat valita itselleen sopivan tehtävän omien mieltymystensä ja kykyjensä mukaan. Tehtävää voi vaihtaa jos se ei sovikaan kyseiselle vapaaehtoiselle. 

Tehtäviä oli monia erilaisia ja huomasin kiinnostuvani useammasta eri vaihtoehdosta. Vapaaehtoisille myös painotettiin monta kertaa, ettei meidän pidä tehdä mitään mitä emme halua ja että vapaaehtoisena pärjää tavallisen ihmisen voimin.

Kuunnellessani perehdytystä aloin tuntea itseni hölmöksi. Olin murehtinut aivan turhaan, tietenkään vapaaehtoistyötä ei tehty hampaat irvessä ja kyyneleitä nieleskellen. Jätin lähes ilmoittautumatta ylivilkkaan mielikuvitukseni takia! Onneksi sain kuitenkin otettua ensimmäisen askeleen ja ilmoittauduttua – sen jälkeen kaikki on sujunut kuin tanssi. Sain hoitaakseni itselleni sopivia tehtäviä ja olen toistaiseksi oikeasti nauttinut vapaaehtoisena toimimisesta.

Kaikille niille, jotka harkitsevat vapaaehtoiseksi ryhtymistä mutta epäröivät: Vapaaehtoistyö ei ole vaikeaa tai vaadi yli-inhimillisiä kykyjä. Vaikein osa on kerätä rohkeutta aloittaa.

Paju

Kahvista teehen ja kaikkea siltä väliltä

Palasin juuri ystäväni luota visiitiltä. Istuimme ulkosalla, olihan toukokuinen keli mitä mainioin hellien meitä lämmöllään ja paisteellaan. Esittelin pihalla ystävälleni jälleen muutamat käsityöt, sillä niiden mukana kuljetuksesta on tullut minulle enemmänkin tapa kuin poikkeus.

Joimme kahvia tällä kertaa, sillä olin visiitillä hiukan aiemmin kuin yleensä. Muutoin juomme nimittäin teetä, etteivät yöunet mene. Kahvin kanssa napostelimme raparperipiirakkaa, mikä olikin minulle kevään ensimmäinen. Niin kahvipöydässä kuin kahvittelun jälkeenkin puhuimme jälleen ummet ja lammet.

Päädyimme puhumaan kahvinkorvikkeesta ja kaikensortin kahvista muutenkin, tummasta paahdosta ja lopuksi teestä ja kodinkoneista. Vedenkeittimistä ja teepannuistakin höpötettiin. Kaikenlaisesta sitä yltyykin juttelemaan, kun on mukavaa seuraa *hymy*

Meiju

Ovi on auki, tuu sisään

Koputan avoinna olevaan oveen ja astun eteiseen. Molemmat katsomme uteliaana toisiamme – kuljemmehan tänään yhdessä hetken aikaa käydessämme labrassa, silmä- tai hammaslääkärillä, Taysissä, kaupassa, kävelyllä tms. 

Joskus on vastassa tuttukin asiakas, jolloin käydään läpi kuulumisia edellisen käynnin jälkeen.

Me keikkalaiset mahdollistamme vanhusten käynnit hoitamassa omia asioitaan silloin, kun he apua tarvitsevat. Samalla he kohtaavat toisen ihmisen, jonka kanssa voi höpötellä asioista. Nämä kohtaamiset antavat paljon myös meille keikkalaisille: tunnemme olevamme tarpeellisia, kun voimme auttaa vanhuksia selviämään kotonaan tai kodinomaisessa ympäristössä.

Välillä elämä itkettää. Silloin vapaaehtoinen tarjoaa lohtua yrittäen löytää keinoja ajatusten kääntämiseksi toiseen suuntaan.

Joskus on menty korvalääkärille, kun kuulolaitteilla ei enää kuule mitään. Odotushuoneessa on keskusteltu kovaan ääneen. Palatessa on puhuttu normaaliäänellä. Kuulo-ongelma väistyi lääkärin todettua, että vanhus oli alkanut laittaa kuulolaitteensa vääriin korviin. Vaihto toi kuulon takaisin. Vähän nolotti, mutta vielä enemmän nauratti!

Sirpa

Vapaaehtoinen esittäytyy

Aloitin vuoden alussa Mummon Kammarin vapaaehtoisena. Olen käynyt viikottain yksikössä, jossa minulla on ”oma” osasto. Mitä käytännössä teen, on rupattelua, juttelua ja läsnäoloa. Välillä katselemme telkkaria yhdessä tai luemme Aamulehteä. Se kuulostaa niin pieneltä, mutta toivon, että siitä olisi aidosti iloa osastolla oleville ihmisille

Itselleni tyypillisesti kotoa lähteminen on aina vaikeaa, on kyse sitten harrastuksesta, työstä tai vapaaehtoistyöstä, mutta jok’ikinen kerta olen tullut Mummon Kammarin hommista kotiin hyvillä mielin ja paljon energisempänä kuin olin sinne lähtiessäni. 

Olen mahdoton ujostelija monessa tilanteessa, mutta jostain syystä vanhempien ihmisten kanssa sitä ei tarvitse kokea. Asukkaille esittäytymistäni on avittanut se, että Mummon Kammarin nimi tunnetaan yleisesti. Kaikki eivät välttämättä tiedä toiminnasta laajasti, mutta siitä olemme sitten voineet jutella lisää. 

Yleensä minulta hujahtaa osastolla pari tuntia rupatellessa nopeasti ja mukavasti. Olen jopa miettinyt, onko tämä mitään (vapaaehtois)työtä ollenkaan, kun siitä nauttii niin paljon itsekin.

Sanna

Eräs tarina ystävyydestä 59 vuoden ikäerolla

”Lähdetään käymään alakerran kanttiinissa kahvilla.”
”Tässä ei nyt just näy hoitohenkilökuntaa, mutta pitäisköhän meidän kertoa jollekulle, että me ollaan lähdössä?”
”Ei mitään tartte. Se olis vaan hauskaa, kun ne lähettäis poliisipartion ja koirat mua etsimään.”

Minä, Elina 34 v, ja ystäväni, 93 v, tutustuimme Mummon Kammarin ystävätoiminnan kautta tammikuussa 2017. Olin itse elänyt jonkinsortin mummovajeessa, koska suurin osa isovanhemmistani on jo siirtynyt ajasta iäisyyteen, ja viimeinen jäljellä oleva asuu useamman sadan kilometrin päässä.

Ystävyytemme alkoi kera Mummon Kammarin ensimmäisen vapaaehtoiskissa-Taavin, ja vierailimmekin alkuun ystäväni luona yhdessä Taavin kanssa. Iso juttukin vapaaehtoiskissan vierailuista ystäväni luona tehtiin, ja se löytyy Aamulehden arkistoista. Olemme tavanneet parin vuoden ajan säännöllisesti viikon tai kahden viikon välein, joskin ystäväni muuttaessa palveluasumisen pariin Taavi jätettiin kotiin ja olemme tavanneet kaksin.

Tapaamisemme ovat sekoitus monenlaisia pieniä elämän iloja – toisinaan olemme herkutelleet ateriapalvelun ruokalistan ulkopuolisilla herkuilla, pizzalla, täytetyillä croissanteilla tai muilla makuelämyksillä, toisinaan taas olemme hemmotelleet itseämme tee-se-itse kynsihoitojen ja kynsilakkauksen parissa. Nykyään käymme usein ulkoilemassa sekä kahvittelemassa läheisessä kahvilassa. Juttelemme paljon, pohdimme elämän kulkua ja maailman menoa. Toisinaan elämme menneessä, toisinaan pohdimme tulevaisuutta.

Viihdymme erittäin hyvin yhdessä, ja onnellista on, että tapaamisemme antaa voimia meille molemmille. Tulevien tapaamisten suunnittelu on merkittävä asia tapaamisissamme – ne antavat synkkinä, väsyneinä ja kipeinäkin päivinä piristystä ja uskoa siihen, että kyllä tämä taas tästä. Viime kerralla ystäväni ehdotti, että voitaisiin sellaisia erilaisia juustoja maistella. Ja niin me ideoimme tulevalle talvelle kahden ihmisen juustokekkerit; erilaisia juustoja, suolakeksejä, viinirypäleitä ja alkoholitonta punaviiniä.

Ystävätoiminnan kautta voi saada elämäänsä niin paljon arvokkaita hetkiä, ettei sitä oikein osaa kuvaillakaan. Itse ajattelen, että Mummon Kammarin ystävätoiminnan kurssille osallistuminen on ollut yksi loistavista päätöksistä tässä elämässä – se on tuonut minulle ystävän, jonka luota lähden aina suu hymyssä ja sydän onnellisesti hyristen.

”On se niin ihanaa, että sinä aina käyt minua katsomassa. Sitten kun sinä oot näin vanha, niin minä tuun sinua aina sitten välillä katsomaan.”

Elina

Työharjoittelijasta vapaaehtoiseksi

Astuin Mummon Kammariin ensimmäistä kertaa ikinä työharjoitteluni alussa ja vastaanotto ja tunnelma oli heti lämmin ja kodikas. Ihmiset olivat avuliaita ja tunsin oloni todella tervetulleeksi.

Olin kuullut Mummon Kammarista, mutta minulla ei ollut käsitystä siitä, miten monipuolista heidän toimintansa on. Maanantaisin peittotalkoissa kudotaan peittoja katastrofialueille, muina päivinä valmistuu ihania myssyjä, villasukkia, vauvan vaatteita, lohtuhuiveja, kortteja, avaimenperiä ja vaikka mitä Mummon Puotiin sekä hyväntekeväisyyskohteisiin, joiden tuotolla työllistetään nuoria kavereiksi vanhuksille sekä autetaan lähetyskohteissa. Lisäksi on tarjolla taukojumppaa sekä kulttuurielämyksiä, kuten musiikkiesityksiä ja kirjallisuuspiiriä. Harjoitteluni aikana pääsin kuulemaan esimerkiksi taidemaalarin tarinan ja näkemään nukketeatteria.

Kammarin yhteishenki on ihana – ja miten tärkeä paikka se niin monelle on! Kyse ei ole vain kutomisesta, vaan Mummon Kammari on paljon enemmän. Se toimii aktiivisesti tamperelaisten yhteisöllisyyden kasvattajana ja yksinäisyyden kitkemiseksi.
Siellä tulee varmasti jokaiselle vapaaehtoiselle ja tekijälle tunne, että kuuluu johonkin ja on osa jotakin tärkeää ja merkityksellistä – ja siinä sivussa on kiva rupatella kuulumisia tai vähän syvällisempiäkin, juoda kahvit ja syödä vastaleivottua pullaa.

Sen parin kuukauden aikana, jotka olen Mummon Kammarilla viettänyt, olen nauranut niin monet naurut ja parit itkutkin on mummojen kanssa itketty. Työpäivät eivät ole tuntuneet lainkaan työltä, vaan Mummon Kammarilta lähtiessä on ollut hymy korvissa ja monta mahtavaa kohtaamista sydämessä.

En olisi ikinä uskonut, että löydän 7-kymppisiä sielunsiskoja ja sydänystäviä, mutta niin vain kävi! Kaikkia Mummon Kammarin tyyppejä tulee tosi ikävä ja aion jatkaa Mummon Kammarilla vapaaehtoisena toimimista harjoitteluni jälkeenkin.

Nanna

Vierailusta on tullut osa arkirutiiniani

On kulunut kohta kymmenen kuukautta siitä, kun aloitin vapaaehtoistyön. Koko tämän ajan olen vieraillut viikoittain saman ihmisen luona. Alunperin tarkoitukseni oli toimia ulkoiluavustajana vain kesäkuukaudet. Kun syksy saapui, jatko tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta.

Vaikka aamuluennon jälkeen oli hyvin aikaa vierailulle, oli uuden rytmin omaksuminen alkuun hankalaa. Kandintyö ja muut opiskelukiireet painoivat päälle, ja toisinaan mietin, kuinka ihanaa olisi vain mennä suoraan kotiin päiväunille.

Kuukaudet kuluivat, ja jossain kohtaa käynneistä tuli kiinteä osa viikkoa. Enää en miettinyt, mitä kaikkea muuta voisin tällä ajalla tehdä, vaan totesin, että juuri näinhän sen pitääkin mennä.

Tapaamisiin on mahtunut monenlaisia hetkiä: munkkikahvit näkötornilla, lukuisia reissuja Kauppahalliin, käyntejä hautasmaalla, pihakeinussa oleskelua, käytännön asioiden hoitoa, ostosretkiä.

Toisinaan kunnon tai kelin vuoksi taksikyyti on jäänyt tilaamatta, ja ohjelmassa on vain kaupassakäynti, kukkienkastelu ja kahvittelu.

Moni vanhus ei kykene laittamaan itse ruokaa, ja elää varsin einespainotteisesti – niin on myös avustamani ihmisen laita. Syksyllä ehdotin sadepäiväksi leivontatuokiota, ja olenkin pyöräyttänyt pitkään käyttämättömänä olleessa uunissa suolaista sekä makeaa piirakkaa.

Vierailujen parasta antia on huomata helpottavansa toisen arkea. Samalla on kiehtovaa oppia tuntemaan entuudestaan vierasta ihmistä.

Nykyään osaan ehdotella ostoslistalle täydennystä vanhuksen mieltymysten perusteella, sekä tiedän, mikä on tämän suosikki kahvileipää.

Muutama viikko sitten hämmästyin, kuinka luontevaa oli oma-alotteisesti ryhtyä kahvintekoon keittiössä, jossa ei vielä vuosi sitten ollut edes käynyt. Puheenaiheita ei enää tarvitse miettiä sen kummemmin, kun toisen kiinnostuksenkohteista ja elämästä on nyt paremmin perillä.

Siinä missä alkusyksystä murehdin kiireitä, nykyään ei haittaa, vaikka taksilinjat olisivat solmussa ja vierailu venähtäisi yli tunnilla. Viikottaisista vierailuista on tullut osa arkirutiiniani.

Susanna

Infopisteellä ja räätälöityä toimintaa

Olen vapaaehtoisena Kohtaamispaikan infopisteellä ja puodissa
maanantaisin. Aamu alkaa peittotalkoolaisten saapumisella ja pian pöydät
täyttyvät värikkäistä peittotilkuista ja iloisesta puheensorinasta.
Välillä ovesta tulee puodin asiakkaita villasukkaostoksille, joku kaipaa
lohtuhuivia surevalle ystävälle tai joku tuo kassillisen villalankoja
lahjoituksena. Infoon tullaan kyselemään millaista apua voisi Mummon
Kammarilta saada tai tullaan vain kahville ja hakemaan juttuseuraa.
Kaikki kohtaamiset ovat erilaisia ja tuntuu hyvältä voida auttaa näissä
eri tilanteissa.

Vapaaehtoinen voi tehdä myös omiin taitoihin perustuvaa räätälöityä
toimintaa. Minäkin kyselin alussa, että voisinko tarjota
tekstauspalvelua, kun olen itse siihen saanut koulutuksen ja tehnyt sitä
noin 30 vuotta. Siitä innostuttiin ja nyt pidän Kohtaamispaikalla
tekstauspalvelua maanantaisin klo 11-13. Pääasiassa olen saanut tekstata
suruadresseja ja erilaisia onnittelukortteja. Jouluna kirjoittelin
halukkaille osoitteita joulukortteihin eli aina ei tarvita hienoa
tekstausta, vaan teen sellaistakin mihin selkeä käsialakin riittää.
Mielelläni kirjoittaisin vaikka kirjeitäkin, jos eteen tulee. Parasta
tässä on myös tarinat, jotka sisältyvät noihin korttien saajiin. On
hienoa saada olla välikätenä ihmisten erilaisissa elämäntilanteissa.
Arvostan jokaista kohtaamista.

Terhi

Kolmetoista vuotta vapaaehtoisena

Keväällä 2011 muutin Mummon Kammarin lähelle ja kiinnostuin toiminnasta. Olin vasta 28-vuotias, mutta olen aina ollut läheinen oman mummini kanssa ja pitänyt ikäihmisistä. Lisäksi saan iloa muiden auttamisesta. Mummon kammarin vapaaehtoisena voisin auttaa muita pelkällä läsnäolollani – mikä voisi olla helpompaa?

Vapaaehtoisvuosien varrella olen huomannut, että aina ei ole niin helppoa olla läsnä. Istua ja kuunnella, vaikka olisi kuullut saman tarinan jo kolme tai kuusi tai kymmenen kertaa. Ymmärtää, vaikka toinen ihminen edustaa aivan toista sukupolvea ja on oman aikansa lapsi, jolle on opetettu toisenlaiset moraalikäsitykset.

Toisaalta ystävämummoni, jonka luona olen nyt vieraillut yli 12 vuotta, on älykäs, mieleltään virkeä ja kiinnostunut elämästä ja maailmasta. Näytän hänelle kuvia luonnosta ja matkoiltani. Soitan hänelle uudenlaista musiikkia. Googlaan hänelle tietoa asioista, jotka häntä pohdituttavat.

Olen huomannut, että vapaaehtoisuus antaa muutakin kuin auttamisen iloa. Olen löytänyt uusia näkökulmia ja tehnyt oivalluksia. Toista kuunnellessani pohdin väistämättä elämän käänteitä ja elämisen taitoa. Elämässä suurimmat oppitunnit opitaan kantapään kautta, hyvässä ja pahassa, mutta miksi en voisi ammentaa oppia toisen kokemuksista?

Jokainen ihmissuhde opettaa meille jotain, mutta mielestäni ystävätoiminta luo erityisiä ihmissuhteita, joille on ominaista läheisyys mutta kuitenkin tietty etäisyys. Emme ole ammattilaisen roolissa, mutta toisaalta emme myöskään ole perheenjäseniä tai ystäviä, jotka ovat joskus liian lähellä asioita nähdäkseen selkeästi. Tarjoamme kuuntelevan korvan, mutta emme ota kuulemaamme henkilökohtaisesti. Olemme toiselle läsnä, mutta vierailun jälkeen suljemme oven ja keskitymme taas omaan elämäämme.

Toisaalta Mummon Kammari on myös yhteisö, joka tarjoaa tukea, koulutusta ja virkistystoimintaa. Suosittelisin vapaaehtoistyötä kenelle tahansa, jolla on hieman ylimääräistä aikaa. Meitä tarvitaan!

Neea