Tuomiokirkkoseurakunnan uutisarkisto
Tuomiorovasti Silfverhuthin puhe Kiovanpuiston rauhanrukouksessa
Tampereen seurakunnat ja kaupunki järjestivät rukoushetken Ukrainan sodan alkamispäivänä lauantaina 24. helmikuuta Kiovanpuistossa. Laittoman hyökkäyssodan alkamisesta tuli kuluneeksi kaksi vuotta. Tilaisuudessa kuultiin Tuomiorovasti Olli-Pekka Silfverhuthin puhe.
Tilaisuudessa kerättiin varoja ukrainalaisille Kirkon Ulkomaanavun kautta. Keräys jatkuu ja siihen voi lahjoittaa Kirkon Ulkomaanavun verkkosivuilla. Kerätyillä varoilla tuetaan koulutusta, psykososiaalista tukea sekä jälleenrakentamista. Sota on vaurioittanut tuhansia ja tuhonnut satoja koulurakennuksia.
Tuomiorovastin puhe
Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: ”Sinä Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan. 3Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta. Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi". (Ps.91:1–4)
Tasan kaksi vuotta sitten heräsimme aamuun, jolloin Venäjän uhittelu oli muuttunut häikäilemättömäksi hyökkäykseksi suvereenin valtion kimppuun. Vaikka olimme saaneet lukea uutisia siitä, kuinka Venäjä siirsi joukkojaan lähelle Ukrainan rajaa, sotilaalliseen hyökkäykseen ei haluttu uskoa. Ei haluttu uskoa, koska sille ei ollut mitään perustetta. Niin kuitenkin tapahtui, ja tuon päivän aamusta on kulunut nyt kaksi pitkää vuotta. Ukrainan kansa on osoittanut yhtenäisyyttä, ja puolustanut kotimaataan, demokratiaa ja vapautta. He ovat puolustaneet arvojaan, kulttuuriaan ja historiaansa. He ovat saaneet materiaalista ja henkistä tukea Euroopasta ja ympäri maailmaa, mutta samalla he surevat sodassa kuolleita, kadonneita ja loukkaantuneita. He katselevat tuhoutuneita kaupunkeja, kyliä ja koteja. Menetystä on riipaisevan paljon.
Kahden vuoden ajan Euroopassa ovat sinikeltaiset värit tulleet vastaan eri tilanteissa ja tulevat yhä. Solidaarisuus Ukrainan kansaa kohtaan on ollut vahva, ja on yhä. Valtioiden johtajat ja kansalaiset ovat halunneet osoittaa tukeaan eri tavoin. Henkistä ja aineellista tukea tarvitaan edelleen. Vaikka sotauutisiin saattaa nykymaailmassa turtua, niin Ukrainassa soivat edelleen hälytyssireenit, ja suojiin on kiirehdittävä. Sota kylvää yhä edelleen tuhoaan, ja seurannaisvaikutuksetkin ulottuvat kauas. Ukrainan tilanne on osa meidän jokaisen arkea. Sitä ei voi työntää pois mielestä, mutta sen edessä ei myöskään tule kyynistyä. Yhä edelleen tarvitaan toivon tekoja sen hyväksi, että rauha ja oikeus toteutuisivat.
Saksalainen pappi ja teologi Dietrich Boenhoeffer tuli tunnetuksi siitä, että toisen maailmansodan keskellä hän vastusti aktiivisesti kansallissosialismia ja oli mukana kirkollisessa vastarintaliikkeessä. Tämä toiminta johti lopulta hänen vangitsemiseensa ja kuolemaansa, mutta viimeiseen asti hän jaksoi kiinnittyä toivoon ja välittää sitä puheissaan ja kirjoituksissaan. Hänelle toivo oli elämänvoima, joka kantoi erilaisten vastoinkäymisten keskellä eikä hän halunnut antaa tulevaisuutta vastustajan käteen vaan halusi pitää sen itsellään. Toivo ei ollut hänelle katteetonta, mutta hän ymmärsi myös, että ilman toivoa on vaikea suunnata eteenpäin. Jos toivoa ei ole, niin mitä on. Ja jos toivoa on, on paljon – erityisen paljon.
Toivo kirkastuu sen ristin kautta, jota kohti me parhaillaan vietettävän paaston matkalla kuljemme. Ristiin kiinnittyvä toivo tulee todeksi pimeän ja kärsimyksen kautta. Jumala on siis myös siellä, missä hänen ei kuvittelisi olevan. Tai oikeastaan hän on juuri siellä, missä voimat ovat vähissä sekä pelko ja toivottomuus alituisina vieraina.
Psalmin kirjoittajan toteamus siitä, että Herra on turvapaikka ja linna on lyhyt uskontunnustus. Se on ilmaisu siitä, että elämän kaikkien vaiheiden keskellä on jotain, johon saa ripustautua. Vaikka erilaiset turvajärjestelmät pettäisivät, suojat murtuisivat, tukipuut sortuisivat ja ympäristö raunioitusi, on jotain kestävää ja pysyvää. Raunioistakin syntyy uutta. Konkreettisesti se näkyy esimerkiksi niissä kouluissa, joita Kirkon ulkomaanapu rakentaa tällä hetkellä Ukrainassa, myös Tampereen ystävyyskaupunki Kiovassa. Koulut luovat lapsille turvallisen tilan, jossa opitaan, käsitellään tunteita ja ollaan yhteydessä muihin ihmisiin. Ne toimivat myös jälleenrakennuksen lähtökohtana. Koulu on siis konkreettinen toivon tuoja sekä tähän hetkeen että tulevaisuuteen. Raunioiden päälle syntynyt koulu on myös viesti siitä, että toivo voi muuttua teoiksi, ja muodostaa linnan sekä turvan. Raunioista voi nousta uutta, vaikka se ottaa aikansa. Raunioista voi syntyä uutta, kun sitä tehdään yhdessä hyvän puolella ollen. Raunioista voi nousta uutta, koska kaiken epävarmuuden keskellä on Jumala, jonka uskollisuus on suoja ja kilpi. Tässäkin ajassa.
