***
Lehden kesä
tunnen kuinka viileä syystuuli
liikuttaa minua
havahdun hereille sumuisen ja kolean
syysyön kangistamana
elämäni osana tätä puuta
on tullut päätökseensä
ja tunnen syvällä sisimmässäni
että on aika mennä eteenpäin
jatkaa matkaa seuraaviin vaiheisiin
tunnen miten irtipäästäminen,
antautumisen edessä
oleva pelko nostaa kaikki
irtipäästämisen ehdollistumat
näkyväksi itsessäni
ja tunnen, kuinka mielelläni takertuisin
kiinni niihin kaikkiin rakenteisiin
mitä tämä puussa
kiinni oleminen on minulle
mahdollistanut
vaikka tiedän myös rationaalisesti,
että tämä vaihe elämästä
on jo eletty
ja olenhan muidenkin nähnyt tekevän
samoin,
silti tunnen sisälläni
pelkoa tuntemattoman edessä.
kuuntelen mielessäni
lukemattomia syitä sille
miksi olisi hyvä pitää kiinni
vaikka edes ihan vähän aikaa vielä
vaan.
ei. hulluuttahan se olisi
jos jäisin tähän pidempään
koska tiedän ja
syvemmällä tunnen,
että nyt aika jatkaa matkaa.
kiitos kesä.
kiitos kun sain kokea
juuri kaiken sen mitä
lehtenä puussa kiinnioleminen on.
olen saanut sen mitä halusinkin.
tunnen myös ihanalla tavalla
myös surua.
joku haaveilijaosa minussa
kai ajatteli, että voisin jäädä
tähän ikuisesti,
ja että minun ei tarvitsi koskaan
enää tästä vaiheesta päästää irti.
ihana haaveilija olen myös,
ajattelen nyt
ja hymyilen.
sekin on ihanaa,
haaveilu nimittäin.
katson kauas
alas jonnekin tuntemattomaan
ja mua jännittää
enkä voi tietää
miltä se tuntuu
lopulta se uusi vaihe.
lopulta päästän
tunnen kuinka irtipäästämisen hetki
kehossani pysäyttää kaiken,
avaudun tuntemaan
vain läsnäolevaa hetkeä,
avaudun tuntemattomalle.
vähän aikaa tunnen tippumisen tunteen
kehossani.
sittemmin totun uuteen tapaan tuntea
tämä uusi kohta elämää.
enhän minä tippunutkaan
minähän lennän
– Hale, syksy 2022
Ohjelmakommentti
PIENI TARINA – miksi ImproFlow?
”Olen niin kauan kuin muistan kiinnostunut etsimään uusia ääniä ja värejä musiikista. Jo lapsena, yltäessäni pianon koskettimistolle, muistan viettäneeni pitkiä aikoja pianon ääressä etsimässä eri nappien painamiselle kivoja järjestyksiä. Isäni, joka on muusikko ja musiikin opettaja, on kirjoittanut ensimmäisiä improvisaatioita ylös ollessani 6- vuotias.
Lapin musiikkiopistossa aloitin sellonsoiton ja myöhemmin sivuaineikseni tulivat piano ja urut. Lopulta ajauduin opiskelemaan ensin kirkkomusiikkia, jonka jälkeen sellonsoittoa ”ammattitutkinto” mielessäni. Opiskelujen aikanakin olen käyttänyt runsaasti enemmän aikaa ilman nuotteja soittamiseen, kuin silloisten kappaleiden harjoittelemiseen. Tietyllä tavalla ihmeellistä on se, että koskaan olen valmistunut mistään koulusta, vaikka olen ollut syvällisesti kiinnostunut aiheesta mitä opiskelen, mutta en useinkaan juuri niistä asioista jotka olivat opettamisen niin kutsuttuja tavoitteita opiskeltaessa.
Nuoteista soittaminen on mielestäni aina jonkun jo olemassa olleen uudelleen synnyttämistä eloon. Entäs jos se koko prosessi olisi uusi, myös se joka syntyy. Joka kerta. Onhan nuotin vieressä myös enemmän tilaa.
Mitäpä jos musiikilla ei olisi mitään odotusarvoa, kun se alkaa soida? Ei mitään minne sen kuuluisi mennä ja minkälainen sen pitäisi olla. Mitäpä jos kaikki se musiikki mikä on ollut ja jo soinut kantaakin sisällään vain syntyhetkensä ominaisia ajattelutapoja ja musiikki kertoo itseasiassa paljolti myös siitä, miten sen synnyttäjä on kokenut ympäristöään ja itseään.
Entäpä jos haastaisimme itseämme ja omia taipumuksiamme ja miettisimme mikä on intentio, pohjimmainen pyrkimys sillä mitä olemme milloinkin tekemässä. Mitäpä jos alkaisimme kysymään itseltämme sitä, että miksi teemme asioita niin kuin teemme. Mistä se impulssi sille tekemiselle milloinkin kumpuaa? Mikä tunne meitä milloinkin ohjaa?
Entäpä jos maailmassa olisi jo ihan tarpeeksi musiikkia mikä on syntynyt tiedostaen tai tiedostamattaan esittämään jotakin mitä sen synnyttäjä ei edes itse ole. Vaikkapa pyrkimyksenä johonkin. Pyrkimyksenä vaikkapa kompensoimaan omaa huonoa itsetuntoaan pyrkimyksellä saada hyväksyntää kehuina ”musiikistaan” itsensä ulkopuolelta? Ja jos näin olisi niin olisiko se hyväksynnän hakeminen lopulta rakkauden etsimistä?
Kyllä me syvemmällä tiedämme, että rakkauden etsiminen itsensä ulkopuolelta on aina ehdollista, eikä siten ole koskaan pysyvää. Vastaavanlaisten ajatelmien jälkeen olen halunnut alkaa haastamaan omia tekemisiäni ja kiitos näiden ihmeellisten ”tutkimusvuosien”.
Kun musiikin esittäminen oli katkolla, mahdollisti se syvällisemmän tutkimuksen ja paneutumisen intuitiivisesti syntyvien tilojen kokemuksellisessa tutkimuksessa. Kiitos koronan, kun pysäytit perinteiset tavat ja avasit mahdollisuuden nähdä itseään. Ja näin improvisoinnista syntyi intuitiivinen musiikki.
Kun kaikki olemassa olevat muodot ja tavat ilmentyä voi aina haastaa. Musiikkiin syntyy lapsenomainen tutkimisen ja ihmettelemisen aspekti. On vain musiikki, joka syntyy hetkessä, juuri sillä tavalla kun se haluaa syntyä. Ei ole valmiita kappaleita tai etukäteen opeteltuja brilieerauksia. On vain flow, joka on kaiken aikaa muutoksessa. Ei ole mitään mikä pysyy. On vain alku ja loppu. Kaikki muu on hetken hurmoskeittoa.
Jos saan antaa vinkin: Älä yritä ymmärtää miten musiikki tai äänimaisema on syntynyt. Jos pyrit vain tuntemaan ja kokemaan mitä koet, voit saada hetkestä varmasti enemmän. Ymmärrys seuraa kyllä perässä. Oman kokemukseni mukaan pää edellä asioihin meneminen (lue: mieli edellä) tekee vain oman mielen tendenssin lokeroida asioita entistä vahvemmaksi. Uskalla vain heittäytyä kokemaan.”
Hale Heikkilä