Tässä päivänä muutamana harjoitin todella syvällistä systemaattista teologiaa. Menin internetiin, koska sieltä löytyy mitä vain, ja tein nipun monivalintatestejä, jotka sitten paljastivat minulle, mihin kirkkokuntaan oikein sisimmässäni kuulun - olisinko esimerkiksi piilokatolilainen, tai ehkä tietämättäni mormoni?

Täytyi tehdä kolme testiä, ennen kuin suuntaumuslistan ykkössijalla komeili luterilaisuus; vaikka pelko pois, kyllä Lutherin perintö kärkikolmikkoon kipusi testissä kuin testissä. Ensimmäisen mukaan sydämeni oli väkevimmin kallellaan anglikaanisuuteen päin, ja toinen testi löysi minussa piilevän kveekarin.

Tämmöisillä nettitesteillä on tietysti pelkästään huumoriarvoa. Jo ruksi ruutuun -monivalintakysymysten jaottelusta näki, kuinka kyselyn laatijan oma viitekehys, lähtökohdat ja ennakko-oletukset (ja -luulot) kuulsivat enemmän tai vähemmän voimakkaasti läpi. Lisäksi kohdeyleisö lieni rapakon takana, sillä tunnustuskuntien listalla oli monia selvästi amerikkalaisia, meille suomalaisille aika esoteerisia kuppikuntia.

Mutta silti. "Testin" kaikesta epätarkkuudesta ja kasuaaliudesta huolimatta kiinnitin huomiota siihen, kuinka pieniä eroja tuloksissa eri kirkkokuntien välillä lopultakin oli. Ja kuinka jokainen kysely suositteli minulle kokonaan eri seurakuntaa autuudentavoitteluni viiteryhmäksi.

Meillä kristityillä on lukuisista eroistamme huolimatta paljon enemmän yhteisiä kuin erottavia asioita. Se unohtuu herkästi. Myös oman kansankirkkomme sisällä. Yksi tai kaksi päivänpolttavaa kysymystä saattaa revetä erottavaksi kuiluksi, joka ei salli näkemysten kirjoa, vaan jakaa meidät tylysti vuohiin ja lampaisiin. Joko olet meidän puolellamme tai sitten meitä vastaan; harmaasävyjä ei ole. Muut yhdistävät seikat hämärtyvät ja katoavat taustalle.

Ekumeniastakin puhutaan paljon ja kauniisti. Oikein - mutta tuntuu, että ekumeniaa on helpompi harrastaa muiden kirkkokuntien ja uskonsuuntien kuin oman kirkon eriäviä mielipiteitä edustavien näkemysten välillä. Riidat perhepiirissä ovat aina kipeimpiä. Mielenkiinnolla seuraan tämän syksyn seurakuntavaalien ympärillä käytävää keskustelua.

Samalla - internetin ihmeellisyyksien inspiroimana - heitän vapaasti kunkin pohdittavaksi vielä yhden ajatusaihion.

Olisiko mahdollista edes teoriatasolla olla lähtökohtaisesti avomielinen muiden tunnustuskuntien käytäntöjen suuntaan?

Meidän evankelis-luterilaisessa kirkossamme on esimerkiksi totuttu aika vahvasti työntekijä- ja virkalähtöiseen toimintakulttuuriin. Tavalliset seurakuntalaiset ovat yleisöä, jolle viranhaltijat tuottavat toimintaa ja kokemuksia. Monessa muussa tunnustuskunnassa viranhaltijoiden rooli on vähäisempi. Olisiko meidän entisestään mahdollista laajentaa maallikoiden mahdollisuuksia toimia erilaisissa tehtävissä? Voisiko se motivoida ja rikastuttaa seurakunnallista elämää?

Jo nyt erilaiset retriitit ovat aika suosittuja. Löytyisikö itäiseen, ortodoksiseen perinteeseen läheisesti kuuluvasta mystiikasta mitään sellaista, jota myös me luterilaiset voisimme uudella tavalla hyödyntää omassa hengellisessä elämässämme?

Kveekareita olen aina pitänyt sympaattisina. Heidän omistautumisensa kristilliselle rauhanaatteelle on ihailtavaa. Olisiko seurakunnilla mahdollisuutta olla vielä näkyvämmin mukana rauhantyössä? Olen muuten huomannut, että vaikka puolustusvoimissa palveleekin varusmiespastoreita, siellä järjestetään kenttähartauksia ja muuta vastaavaa, sivareiden sielujenautuudesta ei käsittääkseni vastaa kukaan. Henkilökohtaista kokemusta on! Miksi näin?

Tuomasmessuissa on jo onnistuneesti laajennettu jumalanpalveluksien musiikkikirjoa. Miksei tätä voisi ulottaa myös "tavallisiin" messuihin? Ei kai virsi + urut -yhdistelmä ole ainoa mahdollinen hengellisen musiikin esittämistapa?

Kaikella tällä en tarkoita, että meidän olisi viskattava syrjään luterilainen oppimme ja perintömme. Oma luterilaisuutemme on kuitenkin elänyt ja muuttunut vuosisatojen kuluessa jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden kirkkokuntien kanssa. Kun nyt paljon puhutaan tarpeesta löytää uudelleen seurakuntayhteyttä maallistuviin kansan syviin riveihin, olisiko mahdollista ennakkoluulottomasti vilkaista myös sitä, kuinka naapurissa toimitaan?