Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
28.9.2014 20.28
In memoriam
Kaksikymmentä vuotta sitten vaaleni aamu, joka oli vaitonainen tyrmistyksestä ja turrasta surusta. Järkyttyneet suomalaiset istuivat liikkumattomina televisioidensa ääressä tai radiota kuunnellen ja yrittivät sisäistää, mitä aamuyön tummina tunteina oli tapahtunut. Se tuntui mahdottomalta uskoa: eihän tällaista enää nykypäivänä tapahtunut, ei ainakaan täällä, turvallisessa Pohjolassa!
Mutta uskomaton oli pakko uskoa. Estonia oli vajonnut Suomenlahden kylmiin syysvesiin. Mukanaan se oli vienyt 852 ihmistä.
Iltaan mennessä ei ollut varmasti enää ketään, joka ei olisi kauhistuttavia uutisia kuullut. Muistan yhä, miten kaikki puhuivat asiasta kiihtyneinä tai hämmennyksissään koulun pihamaalla aamuauringon kirkkaudessa; olin silloin kolmasluokkalainen.
Estonian kolkko kohtalo pysäytti miljoonat ihmiset kaikkialla maailmassa. Yhtä suurta onnettomuutta ei rauhanaikana ollut sattunut Euroopan merillä miesmuistiin. Tyven oli ehkä tuudittanut luottavaiseen illuusioon: ihminen on kesyttänyt meren.
Kahdeksankymmentäkaksi vuotta aikaisemmin elettiin silloinkin samanlaisen optimismin ja luottavaisuuden vallassa. Elettiinhän sentään jo modernia ja edistynyttä aikakautta. Ihminen oli valjastanut jyrisevän ukkosen sähköjohtoihinsa ja lyönyt ikeen humisevalle tuulellekin, joka nyt kantoi häntä zeppeliineissä ja alkeellisissa lentokoneissa. Villi ja armoton luonto oli vihdoin lopullisesti alistettu.
Harva olisikaan rohjennut kuvitella jotakin todella tuhoisaa voivan tapahtua brittiläisen White Star Line -yhtiön upouudelle ylpeydelle, Titanicille. Se oli joka tapauksessa maailman suurin ja uudenaikaisin valtamerihöyry, varustettu erittäin tehokkailla höyryturbiineilla ja lisäksi mitä etevimmällä keksinnöllä: sähköisillä turvaovilla, jotka voitiin sulkea yhden kytkimen painalluksella komentosillalta käsin. Näin jättiläismäisen aluksen alakansien osastot muuttuisivat kuin taikaiskusta vesitiiviiksi, jolloin Titanic vuodon sattuessakin voisi edelleen turvallisesti jatkaa matkaansa tai ainakin kellua mukavasti pelastajia odotellessaan.
"Isä Jumalakaan ei pystyisi upottamaan tätä laivaa!" kerrotaan erään miekkosen tokaisseen luottavaisesti katsellessaan sitä Southamptonin satamassa.
Niin vain kuitenkin kävi, että jäävuori, johon Titanic neitsytmatkallaan törmäsi huhtikuun 15. päivän vastaisena yönä vuonna 1912, raapi sen tyyrpuurinpuoleiseen kylkeen niin pitkän halkeaman, että hyinen Atlantin vesi tulvi sisään liian moneen vesitiiviiseen osastoon. Vaikka niiden väliovet oppikirjamaisesti suljettiinkin, vedellä täyttyvä keula kävi niin raskaaksi, että alus kallistui kallistumistaan, ja lopulta vesi yksinkertaisesti vyöryi välilaipioiden ylitse - ne eivät nimittäin ulottuneet kuin D-kannelle asti.
Monet matkustajat pysyttelivät uppiniskaisesti laivan kannella eivätkä suostuneet nousemaan kiikkeriin pelastusveneisiin keskellä purevaa alkukevään yötä, koska heistä suuri valtamerialus tuntui paljon turvallisemmalta paikalta. Sitten oli jo liian myöhäistä. Titanic vei mukanaan Atlantin syvyyksiin yli 1500 ihmistä.
Estonian keulavisiiri petti rajussa aallokossa. Senkään ei olisi pitänyt tapahtua. Kaikki oli ohi pelottavan nopeasti, noin puolessa tunnissa.
Molemmat katastrofit järkyttivät ja koskettivat koko maailmaa. Kumpikin oli mittaamattoman kallis ihmishengissä, mutta ne romuttivat ja riipivät haavoja myös ihmisten turvallisuudentunteeseen. Kaikista teknisistä harppauksista huolimatta luonnonvoimat olivat sittenkin osoittautuneet liian mahtaviksi, jotta niitä olisi voinut täydellisesti alistaa ihmisen valtaan.
Meren luotaamattomat syvyydet ja kahlitsemattomina vyöryvät mainingit ovat halki aikain lietsoneet kunnioitusta ja pelkoa ihmismielissä. Raamatun maailmassa meri antaa kalastajille elannon, mutta se on arvaamattomuutensa ja tuhovoimaisuutensa vuoksi myös kaaoksen ja kuoleman valtakunta ja vertauskuva. Niin kolkkona meri näyttäytyy näissä kulttuureissa, että Ilmestyskirjan kirjoittaja kuvailee lopun ajan ahdingon jälkeen ilmestyviä uutta taivasta ja uutta maata, joissa ei ole enää merta lainkaan (Ilm. 21:1).
Mieleeni muistuu Raamatun kertomus, jossa Jeesus opetuslapsineen on purjehtimassa pienessä veneessä Genesaretinjärvellä, kun raju myrsky puhkeaa yllättäen. Opetuslapsista neljä oli ammattikalastajia, siis tottuneita purjehtijoita, mutta rajuilman armoilla hekin olivat voimattomia. Kaikki pelkäsivät hukkuvansa. Ulvova myrsky kuitenkin totteli Jeesusta, kun tämä käski tuulen vaieta. (Mark. 4:35-41)
Minulle tuo kertomus toimii muistutuksena ihmisen hauraudesta ja vähäisyydestä luonnonvoimien myllerryksen keskellä. Me voimme rakentaa laivoja ja lentokoneita, mutta merta tai taivasta emme kykene kokonaan hallitsemaan. Voimme raivata sademetsiä ja kyntää peltoja, mutta olemme avuttomia ja hukassa, kun luonnontuhojen seuraukset iskevät kaikella voimallaan ja hukuttavat kaupungit armotta leviävien aavikoiden hiekkaan.
Näiden voimien yläpuolella on lopulta vain Jumala. Häntä meri ja myrskytuuletkin tottelevat - mutta eivät ihmistä.
Silti tai juuri siksi uskon, että Jumala on aivan erityisen lähellä myös niitä, jotka joutuvat tällaisten hirvittävien onnettomuuksien armoille. Aivan kuten Hän oli opetuslastensa keskellä, kun nämä pelkäsivät henkensä edestä.
Meidän pienuutemme, avuttomuutemme ja vähäväkisyytemme luonnonvoimien alla ja keskellä maailmankaikkeuden valtavuutta tekee Jumalan rakkauden meitä kohtaan vain entistä käsittämättömämmäksi. Sillä psalmirunoilijan sanoin:
Tämän maailman myrskyjen, ahdistusten, menetysten, sydäntä painavan tuskan ja hiljaisten kyynelten painaminakin saamme uskoa, ettemme ole sittenkään yksin, vaikka pimeys ja synkkyys ympäröisivät meitä.
Mutta uskomaton oli pakko uskoa. Estonia oli vajonnut Suomenlahden kylmiin syysvesiin. Mukanaan se oli vienyt 852 ihmistä.
Iltaan mennessä ei ollut varmasti enää ketään, joka ei olisi kauhistuttavia uutisia kuullut. Muistan yhä, miten kaikki puhuivat asiasta kiihtyneinä tai hämmennyksissään koulun pihamaalla aamuauringon kirkkaudessa; olin silloin kolmasluokkalainen.
Estonian kolkko kohtalo pysäytti miljoonat ihmiset kaikkialla maailmassa. Yhtä suurta onnettomuutta ei rauhanaikana ollut sattunut Euroopan merillä miesmuistiin. Tyven oli ehkä tuudittanut luottavaiseen illuusioon: ihminen on kesyttänyt meren.
Kahdeksankymmentäkaksi vuotta aikaisemmin elettiin silloinkin samanlaisen optimismin ja luottavaisuuden vallassa. Elettiinhän sentään jo modernia ja edistynyttä aikakautta. Ihminen oli valjastanut jyrisevän ukkosen sähköjohtoihinsa ja lyönyt ikeen humisevalle tuulellekin, joka nyt kantoi häntä zeppeliineissä ja alkeellisissa lentokoneissa. Villi ja armoton luonto oli vihdoin lopullisesti alistettu.
Harva olisikaan rohjennut kuvitella jotakin todella tuhoisaa voivan tapahtua brittiläisen White Star Line -yhtiön upouudelle ylpeydelle, Titanicille. Se oli joka tapauksessa maailman suurin ja uudenaikaisin valtamerihöyry, varustettu erittäin tehokkailla höyryturbiineilla ja lisäksi mitä etevimmällä keksinnöllä: sähköisillä turvaovilla, jotka voitiin sulkea yhden kytkimen painalluksella komentosillalta käsin. Näin jättiläismäisen aluksen alakansien osastot muuttuisivat kuin taikaiskusta vesitiiviiksi, jolloin Titanic vuodon sattuessakin voisi edelleen turvallisesti jatkaa matkaansa tai ainakin kellua mukavasti pelastajia odotellessaan.
"Isä Jumalakaan ei pystyisi upottamaan tätä laivaa!" kerrotaan erään miekkosen tokaisseen luottavaisesti katsellessaan sitä Southamptonin satamassa.
Niin vain kuitenkin kävi, että jäävuori, johon Titanic neitsytmatkallaan törmäsi huhtikuun 15. päivän vastaisena yönä vuonna 1912, raapi sen tyyrpuurinpuoleiseen kylkeen niin pitkän halkeaman, että hyinen Atlantin vesi tulvi sisään liian moneen vesitiiviiseen osastoon. Vaikka niiden väliovet oppikirjamaisesti suljettiinkin, vedellä täyttyvä keula kävi niin raskaaksi, että alus kallistui kallistumistaan, ja lopulta vesi yksinkertaisesti vyöryi välilaipioiden ylitse - ne eivät nimittäin ulottuneet kuin D-kannelle asti.
Monet matkustajat pysyttelivät uppiniskaisesti laivan kannella eivätkä suostuneet nousemaan kiikkeriin pelastusveneisiin keskellä purevaa alkukevään yötä, koska heistä suuri valtamerialus tuntui paljon turvallisemmalta paikalta. Sitten oli jo liian myöhäistä. Titanic vei mukanaan Atlantin syvyyksiin yli 1500 ihmistä.
Estonian keulavisiiri petti rajussa aallokossa. Senkään ei olisi pitänyt tapahtua. Kaikki oli ohi pelottavan nopeasti, noin puolessa tunnissa.
Molemmat katastrofit järkyttivät ja koskettivat koko maailmaa. Kumpikin oli mittaamattoman kallis ihmishengissä, mutta ne romuttivat ja riipivät haavoja myös ihmisten turvallisuudentunteeseen. Kaikista teknisistä harppauksista huolimatta luonnonvoimat olivat sittenkin osoittautuneet liian mahtaviksi, jotta niitä olisi voinut täydellisesti alistaa ihmisen valtaan.
Meren luotaamattomat syvyydet ja kahlitsemattomina vyöryvät mainingit ovat halki aikain lietsoneet kunnioitusta ja pelkoa ihmismielissä. Raamatun maailmassa meri antaa kalastajille elannon, mutta se on arvaamattomuutensa ja tuhovoimaisuutensa vuoksi myös kaaoksen ja kuoleman valtakunta ja vertauskuva. Niin kolkkona meri näyttäytyy näissä kulttuureissa, että Ilmestyskirjan kirjoittaja kuvailee lopun ajan ahdingon jälkeen ilmestyviä uutta taivasta ja uutta maata, joissa ei ole enää merta lainkaan (Ilm. 21:1).
Mieleeni muistuu Raamatun kertomus, jossa Jeesus opetuslapsineen on purjehtimassa pienessä veneessä Genesaretinjärvellä, kun raju myrsky puhkeaa yllättäen. Opetuslapsista neljä oli ammattikalastajia, siis tottuneita purjehtijoita, mutta rajuilman armoilla hekin olivat voimattomia. Kaikki pelkäsivät hukkuvansa. Ulvova myrsky kuitenkin totteli Jeesusta, kun tämä käski tuulen vaieta. (Mark. 4:35-41)
Minulle tuo kertomus toimii muistutuksena ihmisen hauraudesta ja vähäisyydestä luonnonvoimien myllerryksen keskellä. Me voimme rakentaa laivoja ja lentokoneita, mutta merta tai taivasta emme kykene kokonaan hallitsemaan. Voimme raivata sademetsiä ja kyntää peltoja, mutta olemme avuttomia ja hukassa, kun luonnontuhojen seuraukset iskevät kaikella voimallaan ja hukuttavat kaupungit armotta leviävien aavikoiden hiekkaan.
Näiden voimien yläpuolella on lopulta vain Jumala. Häntä meri ja myrskytuuletkin tottelevat - mutta eivät ihmistä.
Silti tai juuri siksi uskon, että Jumala on aivan erityisen lähellä myös niitä, jotka joutuvat tällaisten hirvittävien onnettomuuksien armoille. Aivan kuten Hän oli opetuslastensa keskellä, kun nämä pelkäsivät henkensä edestä.
Meidän pienuutemme, avuttomuutemme ja vähäväkisyytemme luonnonvoimien alla ja keskellä maailmankaikkeuden valtavuutta tekee Jumalan rakkauden meitä kohtaan vain entistä käsittämättömämmäksi. Sillä psalmirunoilijan sanoin:
Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
- mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.
(Ps. 8:4-5)
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
- mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.
(Ps. 8:4-5)
Tämän maailman myrskyjen, ahdistusten, menetysten, sydäntä painavan tuskan ja hiljaisten kyynelten painaminakin saamme uskoa, ettemme ole sittenkään yksin, vaikka pimeys ja synkkyys ympäröisivät meitä.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,
virran tulva ei vie sitä mukanaan.
(Laul. l. 8:6-7)
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,
virran tulva ei vie sitä mukanaan.
(Laul. l. 8:6-7)