"Minä Jörg-Kaarle Ala-Söhjö lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan kautta, että minä todistan ja kerron kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta..."

Näillä sanoin on kautta aikain vakuutettu, että käräjille mentäessä puhutaan totta eikä kuuluisaa muunneltua totuutta. Käsi Raamatulla.

Minusta se on jotenkin tuntunut aina perin nurinkuriselta, koska tuo Raamattumme, jonka voimin tässä ollaan vannomassa, sanoo ei vähempää eikä enempää kuin Jeesuksen suulla asiasta näin:

"Vielä teille on opetettu nämä isille annetut käskyt: 'Älä tee väärää valaa' ja 'Pidä, mitä olet Herralle valalla vannonut'. Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan. Älkää taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin, älkää maan kautta, sillä se on hänen jalkojensa koroke, älkääkä Jerusalemin kautta, sillä se on suuren kuninkaan kaupunki. Älä myöskään vanno pääsi kautta, sillä et sinä pysty muuttamaan ainuttakaan hiustasi mustaksi etkä valkoiseksi. Kun myönnätte, sanokaa vain: 'Kyllä', kun kiellätte, sanokaa: 'Ei.' Enempi on pahasta." (Matt. 5:33-37)

Tähän voisi vielä lisätä, että kun ihmisraukalla ei ole minkään maailman valtaa edes omaan päähänsä ja sen hiussuortuviin, tokihan on vielä olemattomampi valta, joka hänellä olisi Jumalan nimen yli. Ajatus Jumalan nimeen vannomisesta on siis jo lähtökohtaisesti vähän sama kuin lupaisi hypätä koulun katolta kuuhun, eli täysin vailla pohjaa.

Nyt tästä käytännöstä ollaan vihdoin luopumassa. Perustelut tosin kumpuavat pikemminkin humanistisesta yhdenvertaisuusperiaatteesta kuin kristillisestä teologiasta, mutta sama kai sen väliä. Jo nyt on ollut nimittäin mahdollista vakuuttaa "kunnian ja omantunnon" kautta, jos Jumalan nimeen vannominen on ollut ristiriidassa oman vakaumuksen kanssa. Ainakin minun kristillisen vakaumukseni kanssa se lyö konfliktia.

Valoilla on tietysti juurevat perinteet. Ennen kuin valtiosta tuli kansalaistensa asioita ajava lakiyhteiskunta, kaikki toiminta perustui valoihin ja siihen, että niitä noudatettiin. Ritarit vannoivat uskollisuutta kuninkaalle, talonpojat herralle ja papit paaville. Valapattous oli hirvittävä rikos, jossakin mielessä murhaa pahempi. Se kun johti koko yhteiskuntajärjestyksen järkkymiseen.

Nykyäänkin kyllä luvataan ja vannotaan paljon, Jumalan nimeenkin. Itse asiassa näinä niin sanotusti maallistuneina aikoina Jumalan nimeä käytetään yllättävän paljon, vaikkapa politiikassa. Jumalan nimi varataan helposti itselle ja oman asian ajamista varten. Melkeinpä kuka vain voi julistautua tällaisen mandaatin omaavaksi. Mikä hyvänsä muuttuu hyväksyttäväksi sitä ajavan vinkkelistä, jos se tehdään "Jumalan nimessä".

Ehkä olisi hyvä pysähtyä välillä kuuntelemaan Jumalan nimeä sen jatkuvan ympäriinsä heittelyn sijasta. Etenkin kynttilänpäivän lähestyessä, jolloin saamme taas kerran kohdata tietämättömyyden ja sokeuden pimeän keskelle syttyvän valon.

Vanhassa testamentissa Jumala nimeää itsensä Moosekselle: "Minä olen se, joka olen." (2. Moos. 3:14) Nimi Jahve nousee tästä kannasta: "Minä olen."

Jeesuksen arameankielinen nimi merkitsee: "Herra pelastaa."

Minä olen se, joka olen. Herra pelastaa.

Nimi itsessään on jo evankeliumi Twitteriin mahtuvassa mitassa.

Kuunnellaan enemmän. Puhutaan vähemmän.