Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
12.11.2014 10.41
Jo muinaiset roomalaiset I: Maassa maan tavalla
Historiankirjoittajat ovat vanhastaan kuvanneet kristinuskon ensimmäisiä neljää vuosisataa ainutlaatuisena ja poikkeuksellisena voittokulkuna. Varsinkin kirkon piirissä on usein korostettu jumalallisen armon ja johdatuksen roolia: kuinka muuten olisi selitettävissä vaatimattomista lähtökohdista ponnistaneen juutalaisen pikku uskonliikkeen nousu maailman johtavan supervallan valtionuskonnoksi? Tuo perinteinen tulkinta on nähnyt kristikunnan nousun eräänlaisena vääjäämättömänä kehityskulkuna, jossa edistynyt yksijumalisuus korvasi primitiivisen polyteismin ja vastasi jonkinlaisessa hengellisessä tyhjiössä eläneiden roomalaisten jumalankaipuuseen.
Sallimus on varmasti näytellyt omaa rooliaan, mutta historian lehdiltä löytyvät tapahtumakulut ovat harvoin yksiselitteisen mustavalkoisia. Kristillisen uskomme matkan alkutaipaleet olivat paljon monimutkaisempi, oikukkaampi ja tapahtumarikkaampi kokonaisuus kuin on ehkä totuttu ajattelemaan.
Nyt, kun seurakuntavaalit ovat takanapäin, ja uskonpuhdistuksen muistopäivänä katseet kääntyivät jälleen Martin Lutheriin ja hänen yleviin pyrkimyksiinsä ennallistaa kristikunta takaisin "puhtaisiin" varhaisseurakunnan alkuasetelmiin, haluan käyttää tilaisuutta hyväkseni ja sukeltaa noihin kaukaisiin vuosiin, joiden tapahtumat muovasivat kristinuskoa peruuttamattomalla tavalla. Lähtökohtani on nimenomaan Rooman valtakunnassa, sillä Juudean maakunnasta ponnistaneesta Jeesus-liikkeestä tuskin koskaan olisi tullut pientä mysteerikulttia kummempaa ilmiötä, ellei se olisi löytänyt paikkaansa roomalaisessa mielenmaisemassa. Näin sitten kävikin, ja tuloksena oli "yksi yhteinen, yleinen ja apostolinen kirkko", jonka olemme oppineet tuntemaan.
Se ei kuitenkaan syntynyt yhdessä yössä. Rooman kansalaiset eivät, kuten tunnettua, lämmenneet välittömästi uudelle tulokkaalle. Tilannetta voisi verrata nyky-Suomeen rantautuvaan uuteen new age -liikkeeseen: suuri enemmistö ei ole kuullutkaan, muutamia kiinnostaa, useimmat suhtautuvat kummajaiseen välinpitämättömästi tai karsastaen. Kuten meillä nyt, myös roomalaisilla oli nimittäin vuosituhantinen hengellinen perintö elettävänään ja koettavanaan. Tämä perintö näytteli myöhemmin monella tavoin kuninkaantekijän roolia kristillistyvässä keisarikunnassa.
Mutta ennen Konstantinus Suurta ja muita kristittyjä keisareita Rooman uskovat kasvot olivat perin toisenlaiset. Vähän yksinkertaistaen tasavallan ajan ja varhaisen keisariajan hengellinen elämä voidaan jakaa kahteen puoliskoon: kodin ja perhepiirin uskonharjoitukseen sekä valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen kulttiin . Nämä puoliskot eivät olleet mitenkään toistensa vastakohtia vaan pikemminkin saman kolikon kaksi eri puolta; ne täydensivät toisiaan, ja kunnon roomalaiselle kumpikin oli välttämätöntä elämän hyvinvoinnin jatkumisen kannalta.
Roomalaiset uskoivat moniin jumaliin ja henkivaltoihin. Useimmat näistä olivat perua ammoisilta ajoilta, jolloin Rooma oli vasta pieni kaupunkivaltio, joka sai elantonsa maanviljelyksestä. Tasavallan aikana (n. 509 - 27 eKr.) uskonnolliset toimitukset käsitettiin valtion virkamiesten toimenkuvaan kuuluviksi. Oli nimittäin yhteiskunnan vakauden ja vaurauden kannalta oleellista, että rauha ihmisten ja jumalien välillä - pax deorum - säilyi. Perinteisessä roomalaisessa kultissa ei juuri ollut papistoa erillisenä virkana tai ammattina, jollaisena me sen ymmärrämme. Sen sijaan eri virkamiehet toimivat maallisten tehtäviensä ohella myös uskonnollisissa rooleissa; kaikki uskonnollisuus oli samalla yhteiskunnallista toimintaa, eikä hengellistä ja maallista eroteltu samalla tavoin kuin nykypäivän länsimaissa.
Tilalla oli suuri merkitys roomalaisessa ajattelussa. Rooman kaupungin aluetta ympäröi pyhä raja, pomerium, jonka sisäpuolelle esimerkiksi sotajoukoilla ei ollut asiaa. Temppelitila oli varattu jumalille, ei palvojille: riitit suoritettiin temppelien edustalla. Sillä tavoin ne olivat myös ennen muuta julkisia toimituksia, joita kaikki kansalaiset pääsivät seuraamaan.
Riittien - erityisesti uhrien - oikea toimittaminen (eli ortopraktiikka) oli äärimmäisen tärkeää. Kristikunnassa olemme ehkä tottuneet pikemminkin korostamaan oikean opin eli ortodoksian merkitystä, mutta roomalaisille pyhien toimitusten oli sujuttava pilkuntarkkuudella, jotteivät ne mitätöityneet. Olikin suuri vastuu ja kunnia toimia uhripappina. Muita tärkeitä tehtäviä olivat ennuspapin työt: auguurit lukivat jumalten viestejä taivaan merkeistä ja lintujen lennosta, haruspeksit sen sijaan tutkivat uhrieläinten sisälmyksiä. Epämääräinen klöntti maksassa saattoi merkitä onnettomuuksia.
Tasavallan loppupuolella tällaiset pappisvirat avautuivat myös yhteiskunnan alimmille luokille, kun ne vanhastaan olivat - muiden valtion virkojen tavoin - olleet vain rikkaiden patriisisukujen etuoikeus. Pontifex maximus oli ylimmäinen pappi, joka toimitti riittejä koko valtakunnan puolesta. Keisareiden ajalla nuo purppuratoogaiset vallasherrat olivat järjestään myös ylipappeja.
Kenelle roomalaiset sitten uhrasivat, keiden kunniaksi juhlia ja muita tapahtumia järjestettiin? Heillä oli laaja kirjo erilaisia jumaluuksia, joita leimasi yleensä selkeä funktionaalisuus: kukin jumala vastasi tietystä tehtävästä tai toimenkuvasta. Ceres oli maanviljelyksen ja hedelmällisyyden, Pluto manalan ja maanalaisten rikkauksien, Vesta kotilieden ja valtakunnan säilymisen jumaluus. Joskus kyse oli hyvin tarkkaan rajatusta roolista: esimerkiksi sydän- ja verisuonitautipotilaiden paras ystävä Carna-jumalatar vastasi sydämen ja muiden sisuskalujen terveydestä.
Koska roomalaisille pax deorum oli erittäin vakava asia, jonka kanssa ei ollut leikkimistä, he eivät ehdoin tahdoin halunneet suututtaa myöskään naapurikansojensa jumalia. Niinpä he usein sotaretkillään pyrkivät suovuttelemaan jonkin kaupungin suojelusjumalan omalle puolelleen. Kun kaupunki sitten oli valloitettu, he siirsivät hyvin kunnioittavilla ja juhlavilla menoilla jumalan patsaan Roomaan ja rakennuttivat sille sinne uuden temppelin. Näin Rooma sai uusia jumalia turvaamaan menestystään - kunhan nämä muistettiin pitää tyytyväisinä. Varsinkin sabiinilaisilta "kidnapattua" Junoa pidettiin vuosikymmenten ajan vähän arvaamattomana ja herkästi suuttuvana rouvana, jonka kunniaksi oli syytä järjestää kriisiaikoina komeita menoja.
Kaiken kaikkiaan valtakunnassa harjoitettiin mielellään käytäntöä nimeltä interpretatio Romana: muiden kulttuurien jumalien ajateltiin olevan samoja kuin Roomassa, mutta eri nimillä, ja näiden kulteissa oli vivahde-eroja. Roomalaisten Minerva oli kreikkalaisten Athene oli kelttien Sulis, ja niin edelleen.
Tavalliset roomalaiset kadunmiehet toki uskoivat kaikkiin näihin jumaliin, mutta heille läheisempiä ja henkilökohtaisempia olivat ehkä sittenkin oman kodin suojelushenget. Näitä olivat laarit (lares), jotka varjelivat kotitaloutta, sekä penaatit (penates), ruokavarastojen suojelijat. Yhtä tärkeitä olivat myös maanit (manes) eli suvun vainajahenget. Kaikki nämä joukot sekä perheenisän oma suojelushenki (genius) pitivät huolta talonväen hyvinvoinnista. Jokaisessa kodissa oli oma pikku alttari, jonka ääressä suojelushenkiä rukoiltiin, ja niille annettiin ruoka- ja juomauhreja. Perheen uskonnollisesta elämästä vastaaminen oli erityisesti perheenisän velvollisuus.
Varhaisella keisariajalla Rooma jaettiin kortteleihin ja kaupunginosiin siten, että jokaisella oli oma yhteinen laarien alttari. Näille ryhdyttiin lisäksi sijoittamaan keisarien patsaita. Kun näet perheessä tuli palvoa perheenpään genius-suojelushenkeä, oli vain luontevaa, että kaikki kansalaiset rukoilivat ja uhrasivat myös keisarin geniukselle - olihan keisari sentään koko valtakunnan isä.
Keisarikultti muovautui vuosisatojen kuluessa siten, että senaatilla oli tapana julistaa edesmennyt laakeriseppelekutri jumalaksi, ellei tämä sitten ollut töppäillyt erityisen tökerösti valtakaudellaan (esimerkiksi kahjoa Caligulaa tai Neroa ei koskaan hyväksytty jumalten joukkoon). Jumalaksi nostetulle keisarille rakennettiin uusi temppeli, ja hänen palvontamenoistaan vastaamaan perustettiin pappiskollegio, jonka virat olivat aina haluttuja etuoikeuksia merkittävien sukujen parissa.
Sekä perheen laarien että valtakunnan jumalien palveluksessa käytäntöjä määräsivät kirjoittamattomat tapasäännöt, mos maiorum eli vapaasti käännettynä "ikiaikaiset tavat". Senaatti eli ylhäisten patriisisukujen jäsenistä koostuva eduskunta valvoi, että valtion hyväksymät kultit noudattivat näitä hyvinä ja oikeina pidettyjä periaatteita. Vieraitakin uskontoja suvaittiin, mikäli nämä omaksuivat roomalaiset mos maiorum -tapakäytännöt eivätkä poikenneet liiaksi valtavirrasta. Ei esimerkiksi pidetty soveliaana, että keisari kuvitteli olevansa jumalallinen jo maanpäällisen elämänsä aikana tai heittäytyi liian uskonnolliseksi. Naisilla oli monia näkyviä rooleja eri juhlapäivien rituaaleissa, mutta niiden ulkopuolella heidän ei ollut erityisen soveliasta pitää melua itsestään.
Tasavallan loppuaikoina ja varhaisella keisarikaudella etenkin idästä helleenisestä maailmasta peräisin olevat mysteerikultit alkoivat kerätä suosiota ja palvojia Rooman eri yhteiskuntaluokista. Samalla ne joutuivat luupin alle: ne levittivät epäilyttäviä tapoja kansan keskuuteen. Vierasperäisissä uskonnoissa oli tapana kokoontua yhteisöllisesti viettämään jumalanpalvelusta sisälle pyhäkköön; roomalaisillehan temppelit olivat jumalien asuinsijoja, ja riitit toimitettiin julkisesti ulkona kaikkien näkyvillä. Tällainen salamyhkäisyys herätti epäilyksiä kapina-aikeista, varsinkin, jos yhdessä kokoontui yhteiskunnan yläluokan edustajia. Lisäksi monet erilaiset kultilliset käytännöt, kuten kreikkalaisen Dionysos-jumalan railakkaat orgiat, herättivät yleistä paheennusta.
Itäisiä kultteja leimasivat syvempi henkilökohtainen uskonratkaisu ja omistautuminen jollekin tietylle jumaluudelle sekä vihkiytyminen "mysteereihin" eli uskon salaisuuksiin ja pyhiin menoihin. Kultit olivat usein luonteeltaan henoteistisia: ne korostivat oman jumaluutensa ylivertaista asemaa muihin jumaliin verrattuna, vaikkeivät suoranaisesti kieltäneetkään muiden jumalien olemassaoloa.
Suosittuja mysteeriuskontoja olivat ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla egyptiläisperäinen äitijumalatar Isiksen kultti, vähäaasialainen Kybelen kultti, edellämainittu ekstaattinen Dionysoksen eli Bacchuksen kultti, persialainen pelastajajumala Mithran kultti, joka oli eritoten sotilaiden mieleen - sekä Juudeasta levinnyt pieni lahko, joka opetti Jeesus Nasaretilaisen, Jumalan ainoasyntyisen Pojan, evankeliumia...
Mutta jatketaan tästä seuraavassa blogissa!
Sallimus on varmasti näytellyt omaa rooliaan, mutta historian lehdiltä löytyvät tapahtumakulut ovat harvoin yksiselitteisen mustavalkoisia. Kristillisen uskomme matkan alkutaipaleet olivat paljon monimutkaisempi, oikukkaampi ja tapahtumarikkaampi kokonaisuus kuin on ehkä totuttu ajattelemaan.
Nyt, kun seurakuntavaalit ovat takanapäin, ja uskonpuhdistuksen muistopäivänä katseet kääntyivät jälleen Martin Lutheriin ja hänen yleviin pyrkimyksiinsä ennallistaa kristikunta takaisin "puhtaisiin" varhaisseurakunnan alkuasetelmiin, haluan käyttää tilaisuutta hyväkseni ja sukeltaa noihin kaukaisiin vuosiin, joiden tapahtumat muovasivat kristinuskoa peruuttamattomalla tavalla. Lähtökohtani on nimenomaan Rooman valtakunnassa, sillä Juudean maakunnasta ponnistaneesta Jeesus-liikkeestä tuskin koskaan olisi tullut pientä mysteerikulttia kummempaa ilmiötä, ellei se olisi löytänyt paikkaansa roomalaisessa mielenmaisemassa. Näin sitten kävikin, ja tuloksena oli "yksi yhteinen, yleinen ja apostolinen kirkko", jonka olemme oppineet tuntemaan.
Se ei kuitenkaan syntynyt yhdessä yössä. Rooman kansalaiset eivät, kuten tunnettua, lämmenneet välittömästi uudelle tulokkaalle. Tilannetta voisi verrata nyky-Suomeen rantautuvaan uuteen new age -liikkeeseen: suuri enemmistö ei ole kuullutkaan, muutamia kiinnostaa, useimmat suhtautuvat kummajaiseen välinpitämättömästi tai karsastaen. Kuten meillä nyt, myös roomalaisilla oli nimittäin vuosituhantinen hengellinen perintö elettävänään ja koettavanaan. Tämä perintö näytteli myöhemmin monella tavoin kuninkaantekijän roolia kristillistyvässä keisarikunnassa.
Mutta ennen Konstantinus Suurta ja muita kristittyjä keisareita Rooman uskovat kasvot olivat perin toisenlaiset. Vähän yksinkertaistaen tasavallan ajan ja varhaisen keisariajan hengellinen elämä voidaan jakaa kahteen puoliskoon: kodin ja perhepiirin uskonharjoitukseen sekä valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen kulttiin . Nämä puoliskot eivät olleet mitenkään toistensa vastakohtia vaan pikemminkin saman kolikon kaksi eri puolta; ne täydensivät toisiaan, ja kunnon roomalaiselle kumpikin oli välttämätöntä elämän hyvinvoinnin jatkumisen kannalta.
Roomalaiset uskoivat moniin jumaliin ja henkivaltoihin. Useimmat näistä olivat perua ammoisilta ajoilta, jolloin Rooma oli vasta pieni kaupunkivaltio, joka sai elantonsa maanviljelyksestä. Tasavallan aikana (n. 509 - 27 eKr.) uskonnolliset toimitukset käsitettiin valtion virkamiesten toimenkuvaan kuuluviksi. Oli nimittäin yhteiskunnan vakauden ja vaurauden kannalta oleellista, että rauha ihmisten ja jumalien välillä - pax deorum - säilyi. Perinteisessä roomalaisessa kultissa ei juuri ollut papistoa erillisenä virkana tai ammattina, jollaisena me sen ymmärrämme. Sen sijaan eri virkamiehet toimivat maallisten tehtäviensä ohella myös uskonnollisissa rooleissa; kaikki uskonnollisuus oli samalla yhteiskunnallista toimintaa, eikä hengellistä ja maallista eroteltu samalla tavoin kuin nykypäivän länsimaissa.
Tilalla oli suuri merkitys roomalaisessa ajattelussa. Rooman kaupungin aluetta ympäröi pyhä raja, pomerium, jonka sisäpuolelle esimerkiksi sotajoukoilla ei ollut asiaa. Temppelitila oli varattu jumalille, ei palvojille: riitit suoritettiin temppelien edustalla. Sillä tavoin ne olivat myös ennen muuta julkisia toimituksia, joita kaikki kansalaiset pääsivät seuraamaan.
Riittien - erityisesti uhrien - oikea toimittaminen (eli ortopraktiikka) oli äärimmäisen tärkeää. Kristikunnassa olemme ehkä tottuneet pikemminkin korostamaan oikean opin eli ortodoksian merkitystä, mutta roomalaisille pyhien toimitusten oli sujuttava pilkuntarkkuudella, jotteivät ne mitätöityneet. Olikin suuri vastuu ja kunnia toimia uhripappina. Muita tärkeitä tehtäviä olivat ennuspapin työt: auguurit lukivat jumalten viestejä taivaan merkeistä ja lintujen lennosta, haruspeksit sen sijaan tutkivat uhrieläinten sisälmyksiä. Epämääräinen klöntti maksassa saattoi merkitä onnettomuuksia.
Tasavallan loppupuolella tällaiset pappisvirat avautuivat myös yhteiskunnan alimmille luokille, kun ne vanhastaan olivat - muiden valtion virkojen tavoin - olleet vain rikkaiden patriisisukujen etuoikeus. Pontifex maximus oli ylimmäinen pappi, joka toimitti riittejä koko valtakunnan puolesta. Keisareiden ajalla nuo purppuratoogaiset vallasherrat olivat järjestään myös ylipappeja.
Kenelle roomalaiset sitten uhrasivat, keiden kunniaksi juhlia ja muita tapahtumia järjestettiin? Heillä oli laaja kirjo erilaisia jumaluuksia, joita leimasi yleensä selkeä funktionaalisuus: kukin jumala vastasi tietystä tehtävästä tai toimenkuvasta. Ceres oli maanviljelyksen ja hedelmällisyyden, Pluto manalan ja maanalaisten rikkauksien, Vesta kotilieden ja valtakunnan säilymisen jumaluus. Joskus kyse oli hyvin tarkkaan rajatusta roolista: esimerkiksi sydän- ja verisuonitautipotilaiden paras ystävä Carna-jumalatar vastasi sydämen ja muiden sisuskalujen terveydestä.
Koska roomalaisille pax deorum oli erittäin vakava asia, jonka kanssa ei ollut leikkimistä, he eivät ehdoin tahdoin halunneet suututtaa myöskään naapurikansojensa jumalia. Niinpä he usein sotaretkillään pyrkivät suovuttelemaan jonkin kaupungin suojelusjumalan omalle puolelleen. Kun kaupunki sitten oli valloitettu, he siirsivät hyvin kunnioittavilla ja juhlavilla menoilla jumalan patsaan Roomaan ja rakennuttivat sille sinne uuden temppelin. Näin Rooma sai uusia jumalia turvaamaan menestystään - kunhan nämä muistettiin pitää tyytyväisinä. Varsinkin sabiinilaisilta "kidnapattua" Junoa pidettiin vuosikymmenten ajan vähän arvaamattomana ja herkästi suuttuvana rouvana, jonka kunniaksi oli syytä järjestää kriisiaikoina komeita menoja.
Kaiken kaikkiaan valtakunnassa harjoitettiin mielellään käytäntöä nimeltä interpretatio Romana: muiden kulttuurien jumalien ajateltiin olevan samoja kuin Roomassa, mutta eri nimillä, ja näiden kulteissa oli vivahde-eroja. Roomalaisten Minerva oli kreikkalaisten Athene oli kelttien Sulis, ja niin edelleen.
Tavalliset roomalaiset kadunmiehet toki uskoivat kaikkiin näihin jumaliin, mutta heille läheisempiä ja henkilökohtaisempia olivat ehkä sittenkin oman kodin suojelushenget. Näitä olivat laarit (lares), jotka varjelivat kotitaloutta, sekä penaatit (penates), ruokavarastojen suojelijat. Yhtä tärkeitä olivat myös maanit (manes) eli suvun vainajahenget. Kaikki nämä joukot sekä perheenisän oma suojelushenki (genius) pitivät huolta talonväen hyvinvoinnista. Jokaisessa kodissa oli oma pikku alttari, jonka ääressä suojelushenkiä rukoiltiin, ja niille annettiin ruoka- ja juomauhreja. Perheen uskonnollisesta elämästä vastaaminen oli erityisesti perheenisän velvollisuus.
Varhaisella keisariajalla Rooma jaettiin kortteleihin ja kaupunginosiin siten, että jokaisella oli oma yhteinen laarien alttari. Näille ryhdyttiin lisäksi sijoittamaan keisarien patsaita. Kun näet perheessä tuli palvoa perheenpään genius-suojelushenkeä, oli vain luontevaa, että kaikki kansalaiset rukoilivat ja uhrasivat myös keisarin geniukselle - olihan keisari sentään koko valtakunnan isä.
Keisarikultti muovautui vuosisatojen kuluessa siten, että senaatilla oli tapana julistaa edesmennyt laakeriseppelekutri jumalaksi, ellei tämä sitten ollut töppäillyt erityisen tökerösti valtakaudellaan (esimerkiksi kahjoa Caligulaa tai Neroa ei koskaan hyväksytty jumalten joukkoon). Jumalaksi nostetulle keisarille rakennettiin uusi temppeli, ja hänen palvontamenoistaan vastaamaan perustettiin pappiskollegio, jonka virat olivat aina haluttuja etuoikeuksia merkittävien sukujen parissa.
Sekä perheen laarien että valtakunnan jumalien palveluksessa käytäntöjä määräsivät kirjoittamattomat tapasäännöt, mos maiorum eli vapaasti käännettynä "ikiaikaiset tavat". Senaatti eli ylhäisten patriisisukujen jäsenistä koostuva eduskunta valvoi, että valtion hyväksymät kultit noudattivat näitä hyvinä ja oikeina pidettyjä periaatteita. Vieraitakin uskontoja suvaittiin, mikäli nämä omaksuivat roomalaiset mos maiorum -tapakäytännöt eivätkä poikenneet liiaksi valtavirrasta. Ei esimerkiksi pidetty soveliaana, että keisari kuvitteli olevansa jumalallinen jo maanpäällisen elämänsä aikana tai heittäytyi liian uskonnolliseksi. Naisilla oli monia näkyviä rooleja eri juhlapäivien rituaaleissa, mutta niiden ulkopuolella heidän ei ollut erityisen soveliasta pitää melua itsestään.
Tasavallan loppuaikoina ja varhaisella keisarikaudella etenkin idästä helleenisestä maailmasta peräisin olevat mysteerikultit alkoivat kerätä suosiota ja palvojia Rooman eri yhteiskuntaluokista. Samalla ne joutuivat luupin alle: ne levittivät epäilyttäviä tapoja kansan keskuuteen. Vierasperäisissä uskonnoissa oli tapana kokoontua yhteisöllisesti viettämään jumalanpalvelusta sisälle pyhäkköön; roomalaisillehan temppelit olivat jumalien asuinsijoja, ja riitit toimitettiin julkisesti ulkona kaikkien näkyvillä. Tällainen salamyhkäisyys herätti epäilyksiä kapina-aikeista, varsinkin, jos yhdessä kokoontui yhteiskunnan yläluokan edustajia. Lisäksi monet erilaiset kultilliset käytännöt, kuten kreikkalaisen Dionysos-jumalan railakkaat orgiat, herättivät yleistä paheennusta.
Itäisiä kultteja leimasivat syvempi henkilökohtainen uskonratkaisu ja omistautuminen jollekin tietylle jumaluudelle sekä vihkiytyminen "mysteereihin" eli uskon salaisuuksiin ja pyhiin menoihin. Kultit olivat usein luonteeltaan henoteistisia: ne korostivat oman jumaluutensa ylivertaista asemaa muihin jumaliin verrattuna, vaikkeivät suoranaisesti kieltäneetkään muiden jumalien olemassaoloa.
Suosittuja mysteeriuskontoja olivat ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla egyptiläisperäinen äitijumalatar Isiksen kultti, vähäaasialainen Kybelen kultti, edellämainittu ekstaattinen Dionysoksen eli Bacchuksen kultti, persialainen pelastajajumala Mithran kultti, joka oli eritoten sotilaiden mieleen - sekä Juudeasta levinnyt pieni lahko, joka opetti Jeesus Nasaretilaisen, Jumalan ainoasyntyisen Pojan, evankeliumia...
Mutta jatketaan tästä seuraavassa blogissa!