Edellisessä roomalaisblogissani kirjoitin siitä maailmasta, johon varhainen kristinusko syntyi ja levisi Jerusalemin alkuseurakunnasta 30-luvulla ajanlaskun alun jälkeen. Roomalaisilla, jotka hallitsivat melko suvereenisti koko Välimeren aluetta ja helleenistä kulttuuripiiriä, oli jo omasta takaa vuosisatainen, rikas uskonnollinen ajatusmaailma, joka eli ja muuttui yhdessä heidän valtakuntansa kanssa. Kristinusko ei tupsahtanut hengelliseen tyhjiöön tai käymistilassa olevaan, menneeseen jämähtäneeseen ja sisäisesti kuolleeseen aikakauteen, vaan joutui kilpailemaan ihmisten sydämistä monien muiden kulttien rinnalla.

Roomalaisille uskonto, politiikka ja yhteiskuntajärjestys kietoutuivat erottamattomalla tavalla yhteen. Valtion virkamiehet olivat samalla myös uskonnollisia toimijoita, joiden vastuulla oli huolehtia eri jumalten asianmukaisesta kulttipalveluksesta. Tällä tavoin säilytettiin pax deorum - rauha ihmisten ja jumalten välillä - ja taattiin valtakunnan säilyminen ja varjeltuminen onnettomuuksilta. Yksityiset ihmiset taas osallistuivat paitsi valtionkulttiin, myös kotipiirin suojelus- ja vainajahenkien palvontaan sekä myöhemmin keisarin suojelushengelle uhraamiseen näiden ohella. Lisäksi eritoten valtakunnan itäosista ajanlaskun alkuun mennessä levinneet "mysteerikultit" nauttivat suosiotaan kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Rooman kaupungissa oli noin miljoona asukasta varhaisella keisarikaudella, ja väestöpohjaltaan se oli melkoinen kansojen sulatusuuni. Kuten tunnettua, maahanmuuttajat toivat mukanaan myös omat jumalansa. Useimmat niistä eivät olleet erityisen nurkkakuntaisia, vaan roomalainen saattoi vailla teologisia ongelmia kuulua useamman jumalan kulttiin. Varsinkin yläluokan keskuudessa oli suorastaan oletettua, että etuoikeutettuja pappispestejä eri kulteissa kerättiin ansioluetteloon uran ja vaurauden edistämiseksi.



Yläluokka oli muutenkin hengellisesti aktiivinen kansanosa. Mysteeriuskonnot olivat hyvin suosittuja Rooman varakkaiden keskuudessa. Niiden voimakas henkilökohtaista kokemusta ja hengellistä suhdetta korostava luonne vetosi oppineeseen ja filosofisista kysymyksistä kiinnostuneisiin patriiseihin. Uskonto oli myös niitä harvoja yhteiskunnan osa-alueita, jotka tarjosivat liikkumavapautta muuten melko rajoitettua elämää viettäville naisille.

Varhaista kristinuskoa on joskus kutsuttu orjien ja köyhien uskonnoksi. Sen "tukikohtia" olivat kuitenkin yläluokkaisten perheiden kodit. Jo apostoli Paavali lähestyi uudella seudulla ensin patriiseja päästäkseen heidän suosioonsa, sillä hän viisaana miehenä ymmärsi hyvin aikansa hengellisen elämän lainalaisuuksia. Jos perheenpää mieltyi kristinuskoon ja antoi kastaa itsensä, tapana oli, että hänen esimerkkiään noudatti koko huonekunta - orjat ja palvelusväki mukaan luettuina.

Usein juuri yläluokkaiset naiset viehtyivät kristinuskoon ja sen hengellisesti universaaliin sanomaan. Heistä tuli omien paikallisten seurakuntiensa suojelijoita. Ennen varsinaisten kirkkorakennusten olemassaoloa seurakuntalaiset kokoontuivatkin tällaisissa kotikirkoissa, joita emännöi tai isännöi kastettu patronus tai patrona eli suojelija.

Meidän on ymmärrettävä, ettei roomalainen yhteiskunta ollut samalla tavalla valtiojohtoinen kuin meillä modernissa länsimaissa. Lakeja toki oli, mutta toisaalta ei inkvisitorista eli tutkivaa oikeuskäytäntöä. Jos jonkun oikeuksia loukattiin, hänen oli itse ryhdyttävä käräjöimään, hankittava juristi ajamaan asiaansa ja keräämään itse todisteet asiansa tueksi (yleensä juttu ratkesi siihen, kummalla osapuolella oli sulavakielisempi asianajaja maalailemassa taivaanrantoja). Mitä vähäosaisempi ihminen oli, sen olemattomampi oli hänen oikeusturvansa. Niinpä yhteiskunnan perusrakenteisiin kuuluivat patronus-klientti-suhteet. Klientti oli suojelijan palveluksessa oleva henkilö, joka sai oman uskollisuutensa vastineeksi rahallista, aineellista, oikeudellista ja muuta tukea.



Kun kristityt seurakunnat levittäytyivät eri puolille Rooman valtakuntaa, niistä muodostui yhteisöjä, jotka toimivat patronus-klientti-suhteella. Piispa oli seurakuntansa suojelija, ja hän sitoutti seurakuntalaiset toimintaan omina klientteinään. Suhde oli usein hyvin läheinen ja kutoi seurakunnasta tiiviin ja yhtenäisen.

Tätä korosti kristittyjen harjoittama hyväntekeväisyys. Seurakuntiin muodostui alusta alkaen "sosiaalityön" palveluita. Puutteenalaisille seurakuntalaisille jaettiin leipää, leskiä ja orpoja tuettiin taloudellisesti, sairaita hoidettiin. Leskestä kehittyi jopa eräänlainen primitiivinen seurakuntavirka, joka edellytti lupausta olla avioitumatta uudelleen. Nämä miehelästä vapaat naiset olivat ahkeria seurakunnan hyväntekijöitä ja omalla tavallaan askeettisen luostariperinteen edelläkävijöitä.

Patronuksilla oli toki tapana jaella lahjoja ja taloudellista tukea klienteilleen, mutta roomalais-helleenisessä maailmassa tällainen hyväntekeväisyys ei ollut erityisen yleistä tai merkittävää perinteisten kulttien piirissä. Kristittyjen tapa pitää huolta toinen toisistaan pisti myös antiikin kirjoittajien silmään. Kun keisari Julianus (hallitsi 361 - 363) yritti palauttaa valtaan traditionaalisen roomalaisen kultin, hän näki suurta vaivaa luodakseen sen sisälle vastaavan diakonaalisen organisaation, joka toimi niin menestyksekkäästi kristittyjen parissa. Julianuksen yritys epäonnistui, mutta hänen toimintamenetelmänsä tunnisti selvästi kilpailijan onnistumisen salaisuuksia.



Kristittyjen hyväntekeväisyyteen kuului myös olennaisesti sairaanhoito. Antiikin helleenisessä maailmassa kyse oli useammin sairastuneen perustarpeista huolehtimisesta ja lepopaikan tarjoamisesta kuin varsinaisesta sairaanhoidosta sanan modernissa merkityksessä, koska lääkinnälliset mahdollisuudet olivat sangen rajalliset. Kulkutautiepidemiat olivatkin alinomainen uhka suurissa, likaisissa kaupungeissa. Esimerkiksi Rooman metropolissa kuolleisuusluvut olivat erittäin korkeat. Kun epidemia sitten saapui kaupunkiin, ne, jotka siihen kykenivät, luikkivat pakoon maaseudulle. Erään tällaisen kulkutaudin runnellessa Ikuista kaupunkia muun muassa maineikas lääkäri Galenos otti jalat allensa - mutta monet kristittyjen nimekkäistä kasvoista pysyivät kaupungissa huolehtimassa sairastuneista seurakuntalaisistaan. Tämä herätti aikalaisissa ihmetystä ja ihailua.

On esitetty, että kristittyjen tarjoama huolenpito uskonveljilleen ja -sisarilleen vastaavien, tuhatmäärin väkeä surmanneiden epidemioiden aikana edesauttoi yhteisön selviämistä paremmin kuin ei-kristittyjen, joiden keskuudessa samanlaista palvelua ei ollut helposti saatavilla. Yksinkertaistettuna jokaisen suuren epidemian jälkeen kristittyjä olisi ollut prosentuaalisesti enemmän hengissä kuin muita. Tätä vaikutusta on luultavasti suurenneltu, mutta väitteessä lienee silti vinha perä.

Toinen suoraan kristittyjen lukumäärää suhteessa muihin roomalaisiin lisännyt tekijä liittyi seurakuntien käsitykseen naisista, lapsista ja heidän oikeuksistaan. Roomalaisessa yhteiskunnassa perheenpäällä eli isällä oli valta päättää, jätettiinkö syntynyt lapsi eloon vai ei. Varsinkin vastasyntyneitä tyttövauvoja hylättiin kaupunkien kaduille kuolemaan kylmään ja kulkukoirien hampaisiin. Raskaudenkeskeytys oli myös vaarallinen toimenpide, joka epähygieenisissä oloissa johti usein tulehdukseen ja äidin kuolemaan. Varhaiskristityt suhtautuivat hyvin torjuvasti lasten surmaamiseen sekä raskaudenkeskeskeytyksiin. Tämä edesauttoi lapsikuolleisuuden vähenemistä ja niinikään kasvatti kristittyjen roomalaisten rivejä.

Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka Paavali, Pietari ja muut Jeesuksen opetuslapset matkustivat kaupungista toiseen ja levittivät hyviä uutisia ylösnousseesta Kristuksesta. Apostolien toiminta ei olisi voinut alkaa parempana aikana. Rooman valtakunta oli koko viimeisen esikristillisen vuosisadan ajan ollut sisäisten myllerrysten kourissa. Sisällissodat olivat seuranneet toistaan, kun mahtavat sotapäälliköt olivat taistelleet keskenään ja rapauttaneet samalla tasavallan rakenteita. Kun Gaius Octavianus (63 eKr. - 14 jKr.) kukisti viimeisen kilpailijansa Marcus Antoniuksen Aleksandriassa vuonna 30 eKr., kukaan ei voinut enää kiistää hänen ehdotonta valta-asemaansa. Hänestä tuli keisari Augustus, ja hänen voittonsa myötä suunnattomaan valtakuntaan lankesi äkkiä pax Romana, roomalainen rauha.

Seuraavat vuosikymmenet olivat kasvun, kukoistuksen ja vahvan talouden aikaa. Keisarikunta laajeni edelleen, valloitetuista maista virtasi rikkauksia pääkaupunkiin, kaikkialla rauhaa ja järjestystä valvoivat Rooman legioonat. Mallikelpoiset valtatiet (joista osa on edelleen käytössä ja liikennöityjä) yhdistivät kaikki provinssien suuret kaupungit toisiinsa. Kauppiaiden ja muiden matkustavaisten oli helpompaa kuin koskaan ennen siirtyä paikasta toiseen. Kaikki tämä hyödytti myös kristinuskon leviämistä.



Kuten todettu, roomalaiset olivat periaatteessa myötämielisiä myös vieraita uskontoja kohtaan, kunhan nämä eivät sotineet mos maiorumia eli hyviä ikiaikaisia tapoja vastaan. Mutta "hyvän" uskonnon tuli olla julkista ja ennen kaikkea valtiolle uskollista. Kaikenlaisia salassa suoritettavia riittejä kohtaan tunnettiin epäluuloisuutta. Kultit eivät myöskään saaneet uhata vanhoja roomalaisia rituaaleja, joilla ylläpidettiin rauhaa jumalten ja kansalaisten välillä.

Kristityt joutuivatkin tästä syystä valtion epäsuosioon. He kokoontuivat viettämään ehtoollisen juhlaa salassa, suljettujen ovien takana, ja kuuleman mukaan söivät ihmislihaa ja joivat ihmisverta. Tällä "rakkauden aterialla" ilmeisesti harjoitettiin myös hurjia orgioita! Kristittyjen opettajien kiellot uhrata keisarin suojelushengelle ja muille Rooman suojelusjumalille olivat kuitenkin vielä vakavampi asia.

Roomalaiset olivat tottuneet osallistumaan vapaasti eri kultteihin, ja huolimatta varhaiskristittyjen kirjoittajien tiukoista linjauksista lieneekin varsin todennäköistä, että ainakin osa alkukristityistä edusti samanlaista "liikkuvan seurakuntalaisen" asennetta. He ottivat osaa messuun, mutta myös muiden jumalien kultteihin, eivätkä kokeneet asiassa teologista ristiriitaa. Vaatimukset ehdottomasta omistautumisesta yksin kristinuskolle kuitenkin purivat, joskin hitaasti. Samalla vanhat kultit myös menettivät kannattajia tavalla, jota ei ollut tapahtunut aiempien mysteeriuskontojen tapauksessa.

Juutalaiset oli pitkällisen kädenväännön jälkeen vapautettu erityisluvalla näistä keisarikulttia koskevista velvoitteista. Niin kauan kuin kristittyjä pidettiin jälleen yhtenä juutalaisten monista lahkoista, samat erivapaudet ulottuivat heihinkin. Mutta kun ensimmäisen vuosisadan loppua kohden varhaiskirkon ero emouskonnosta alkoi käydä yhä selvemmäksi, myös roomalaisten viranomaisten suhtautuminen muuttui vihamielisemmäksi.

Kun sitten valtio masinoi aika ajoin vastatoimia kristittyjä vastaan, ne kohdistettiin useimmiten "kansan syvien rivien" sijasta seurakuntien johtajiin ja omaisuuteen. Vaikka luopumisiakin tapahtui paljon, kristityt kirjoittajat nostivat erityisen näkyvästi esille marttyyreina kuolleet uskonveljensä ja -sisarensa. "Marttyyrien veri on kirkon siemen", uskoi kirkkoisä Tertullianus (n. 160 - 225). Vainojen laajuutta ja verisyyttä on paisuteltu pyhimyslegendojen yhteydessä, mutta marttyyrikertomukset auttoivat toisaalta lujittamaan ahdingossa kamppailevia seurakuntia.



Juuri kristittyjen tiukka rajanveto oman oikeaoppisuuden ja muiden roomalaisten uskontojen pakanallisen kartettavuuden välillä vaikutti vahvasti Euroopan tulevaisuuteen. Roomalaiset olivat aiemmin sulauttaneet mielellään uusia uskonnollisia perinteitä osaksi vanhaa jatkumoaan, mutta kristinuskolle sellainen ei (ainakaan virallisesti) käynyt. Pakanuus oli yksiselitteisesti torjuttava; oli vain yksi oikea usko, jota voitiin suvaita. Sijaa ei riittänyt enää muille kulteille.

Sattumoisin samoihin aikoihin, kun kristittyjen lukumäärä lisääntyi, roomalaiset oppineet innostuivat uusplatonisesta filosofiasta. Tämä oli hyvin hengellinen, sisäänpäinkääntyneisyyttä, itsetutkiskelua ja mietiskelyä korostava filosofian suuntaus. Kristityt opettajat kävivät sen kanssa rikasta vuoropuhelua, ja molemmat ajatuslinjat vaikuttivat toisiinsa. Kristinuskon siemen putosi siis erittäin hedelmälliseen maaperään, jota uusplatonisuus oli valmistanut. Näin kristinusko saavutti suosiota korkeammin koulutetun ylimystön piireissä.

300-luvulle tultaessa Rooman valtakunta oli kärsinyt vuosikymmeniä jatkuneesta sisäisestä hajaannuksesta, keisaripyrkyrien välisistä sisällissodista ja pahenevasta taloudellisesta alamäestä. Kristittyjen määrä oli kuitenkin lisääntynyt tasaisesti kaikista edellämainituista seikoista johtuen. Ratkaisevana etappina on usein pidetty "konstantinolaista käännettä" eli Konstantinus Suuren (272 - 337) uskonvapauden myötämistä kristityille vuonna 313. Konstantinusta on ylistetty ensimmäiseksi kristityksi keisariksi ja uskon puolustajaksi.

Tiettävästi Konstantinus antoi kastaa itsensä vähän ennen kuolemaansa. Hänen kristillisyytensä luonne on kuitenkin kysymysmerkki. Keisarina hän oli ennen kaikkea reaalipoliitikko, joka pyrki vakauttamaan paljon kärsineen valtakuntansa oloja ja pönkittämään omaa valta-asemaansa. Konstantinus tunnisti vainoista huolimatta vaurastuneiden ja vahvistuneiden seurakuntien potentiaalin ja liittoutui näiden kanssa. Piispojen tuki oli merkittävä sisäpoliittinen käyttövara keisarille, joka vuoteen 324 saakka kamppaili toisen purppuraviitan tavoittelijan kanssa.



Konstantinuksen alullepanema kehitys johti lopulta Theodosius I:n vuonna 380 antamaan ediktiin, jolla (katolisesta) kristinuskosta tehtiin valtakunnan ainoa laillinen uskonto. Roomalaisilla oli vuosisatainen perinne uskonnon ja valtiovallan välisestä läheisestä suhteesta, eikä tätä suinkaan heitetty romukoppaan. Uskonto vaihtui, mutta muotti pysyi samana. Piispat, etenkin Rooman piispa, saivat haltuunsa monia sellaisia kultillisia ja hallinnollisia tehtäviä, jotka olivat alun perin kuuluneet Juppiterin ja muiden perinteisten jumalten papeille. Keisari tuki piispoja ja päinvastoin.

Samalla keisari menetti aiemman jumalallisen statuksensa, mutta vain osittain. Enää hänen genius-suojelushenkeään ei palvottu, mutta toisaalta hänet alettiin ymmärtää kristikunnan hallitsijana Jumalan asettamaksi kuninkaaksi ja Hänen luomisjärjestyksensä edustajaksi maan päällä. "Pelastajasta" tuli yksi keisarin arvonimistä. Monet vanhan keisarikultin muodoista näkyivät esimerkiksi pappien asusteissa ja vaikuttivat kristilliseen taiteeseen.

Kun valtio tällä tavoin antoi omat huomattavat resurssinsa piispojen ja seurakuntien tueksi, taistelu roomalaisten sieluista oli oikeastaan jo voitettu. Pakanuus näivettyi hiljalleen seuraavien vuosisatojen kuluessa. Monet vallan makuun päässeistä piispoista ryhtyivät nyt puolestaan ankarasti vainoamaan ei-kristittyjä kultteja. Temppeleitä suljettiin ja hävitettiin, ja monia pakanallisina pidettyjä tapoja, kuten juhlia ja kilpa-ajoja, yritettiin tukahduttaa. Niiden tilalle tulivat erilaiset paikalliset pyhimyskultit. Ne laajensivat vanhaa patronus-klientti-perinnettä hengelliseen muoton. Edesmenneistä marttyyreista ja pyhimyksistä tuli yksityisten ihmisten ja kokonaisten seurakuntien hyväntekijöitä ja varjelijoita.

Kristinusko asettui siis lopulta varsin kivuttomasti roomalaisen hengelliseen maailmaan. Se omaksui monia käytänteitä, jotka olivat olleet olemassa jo vuosisatoja aikaisemmin, ja puolestaan tulkitsi niitä uudelleen kristillisestä viitekehyksestä käsin. Uskonnon ja politiikan kiinteä suhde roomalaisessa yhteiskunnassa kääntyi loppupelissä palvelemaan kristillisen kirkon vahvistumista ja voittokulkua. Se synnytti suuren katolisen kirkko-organisaation, joka säilyi Eurooppaa yhdistävänä voimana Rooman keisarikunnan luhistumisen jälkeenkin.

Maailmanhistoriallisesti tarkasteltuna varhainen kristinusko alkoi oikeastaan levitä täsmälleen oikealla hetkellä. Olosuhteet olivat monessa mielessä suorastaan ihanteelliset sen nousuksi pienestä juutalaisesta lahkosta elinvoimaiseksi, universaaliksi maailmanuskonnoksi.

Tässä voisi siis hyvin puhua myös Sallimuksesta...