Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
11.7.2014 17.01
Kerran opittu
Ei ole yhdentekevää, millaisen kuvan ipanat saavat Jumalasta ja seurakunnasta.
Millainen on kaikkein varhaisin muistosi kirkosta?
Näin setämiehen ikään ehtineenä muistini on jo täynnä reikiä, niinpä pinnistelevät yritykseni palkittiin enemmän tuntemuksilla kuin kristallinkirkkailla kuvilla. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, koska toukkaikäinen Masa tuotiin ensi kerran Herran huoneeseen. Mutta lapsuuden alkuajoilta ja viimeistään ala-asteelta utuiset muistot henkivät yhtä tiettyä tunnetta: rauhaa.
Pikku-Masa ei ollut mikään aktiivinen kirkossakävijä, mutta ei minulla ole koskaan ollut mitään kirkkovisiittejä vastaankaan. Polvenkorkuisen seurakuntalaisen kokemana kirkossa oli aina ihan omanlaisensa tunnelma. Sitä oli vaikea pukea sanoiksi, mutta se oli silti aina läsnä, kun kynnyksen yli astuttiin. Varmaan tilalla ja kaiulla ja hiljaisuudella oli oma osuutensa asiaan. Minusta oli kivaa istua kirkonpenkissä silloinkin, kun edessä "näyttämöllä" ei tapahtunut mitään. Kirkossa tuntui rauhalliselta ja turvalliselta.
Hyviä muistoja minulla on myös seurakunnan kerhosta, ja rippikoulustakin, vaikka leirillä satoi ja iski flunssa ja kaverini likapyykkipussi suli kiinni tuvan patteriin tuoksuen kuin Saaronin lilja ei. Mutta yhtä kaikki se hymyilyttää.
Minua pedagogisempi ihminen tietäisi kertoa, miten suuri merkitys varhaisessa lapsuudessa koetuilla asioilla on tulevaisuuden kannalta. Jos kirkko tai seurakunta herättävät mukulassa lämpimiä ja aurinkoisia tuntemuksia, lienee todennäköistä, että vielä varttuneemmalla iälläkin hänellä säilyy jonkinmoinen seurakuntayhteys. Ei pidä väheksyä missään määrin niitä kristittyjä, jotka käyvät kirkossa tasan kerran vuodessa (jouluna), ellei joku kuole välillä tai mene naimisiin. Seurakuntayhteyttähän sekin on, ja sellaisenaan kallisarvoista.
Voiko sitten korostaa liikaa sen merkitystä, miten seurakunta ottaa huomioon jäsenistään ne kaikkein pienimmät ja vähäisimmät? Tai pannaan "vähäisimmät" tässä lainausmerkkeihin.
Kaikista ei tarvitse tulla teologian ammattilaisia tai dogmatiikan mestareita. Jos lapselle tai nuorelle syntyy kerhojen, pyhäkoulujen, iltapäiväkotien, pikkukirkkojen, nuorteniltojen ja rippikoulun sekä jumalanpalvelusten ja - tämä on tärkeää! - kristittyjen läheistensä kautta turvallinen ja lämmin kuva Jumalasta, silloin on onnistuttu ja hyvin.
Ihminen muuttuu, ja niin muuttuu myös hänen ymmärryksensä Jumalasta. Sen siemenet kuitenkin kylvetään jo nuorella iällä, ja satonäkymät alkavat muodostua pikku hiljaa, vuosi vuodelta. Sitä satoa kannattaa huolella vaalia.
Siinä on meistä jokaiselle tärkeä tehtävä!
Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän panisi kätensä heidän päälleen ja rukoilisi. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta Jeesus sanoi: "Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta." Hän pani kätensä heidän päälleen. (Matt. 19:13-15)
Näin setämiehen ikään ehtineenä muistini on jo täynnä reikiä, niinpä pinnistelevät yritykseni palkittiin enemmän tuntemuksilla kuin kristallinkirkkailla kuvilla. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, koska toukkaikäinen Masa tuotiin ensi kerran Herran huoneeseen. Mutta lapsuuden alkuajoilta ja viimeistään ala-asteelta utuiset muistot henkivät yhtä tiettyä tunnetta: rauhaa.
Pikku-Masa ei ollut mikään aktiivinen kirkossakävijä, mutta ei minulla ole koskaan ollut mitään kirkkovisiittejä vastaankaan. Polvenkorkuisen seurakuntalaisen kokemana kirkossa oli aina ihan omanlaisensa tunnelma. Sitä oli vaikea pukea sanoiksi, mutta se oli silti aina läsnä, kun kynnyksen yli astuttiin. Varmaan tilalla ja kaiulla ja hiljaisuudella oli oma osuutensa asiaan. Minusta oli kivaa istua kirkonpenkissä silloinkin, kun edessä "näyttämöllä" ei tapahtunut mitään. Kirkossa tuntui rauhalliselta ja turvalliselta.
Hyviä muistoja minulla on myös seurakunnan kerhosta, ja rippikoulustakin, vaikka leirillä satoi ja iski flunssa ja kaverini likapyykkipussi suli kiinni tuvan patteriin tuoksuen kuin Saaronin lilja ei. Mutta yhtä kaikki se hymyilyttää.
Minua pedagogisempi ihminen tietäisi kertoa, miten suuri merkitys varhaisessa lapsuudessa koetuilla asioilla on tulevaisuuden kannalta. Jos kirkko tai seurakunta herättävät mukulassa lämpimiä ja aurinkoisia tuntemuksia, lienee todennäköistä, että vielä varttuneemmalla iälläkin hänellä säilyy jonkinmoinen seurakuntayhteys. Ei pidä väheksyä missään määrin niitä kristittyjä, jotka käyvät kirkossa tasan kerran vuodessa (jouluna), ellei joku kuole välillä tai mene naimisiin. Seurakuntayhteyttähän sekin on, ja sellaisenaan kallisarvoista.
Voiko sitten korostaa liikaa sen merkitystä, miten seurakunta ottaa huomioon jäsenistään ne kaikkein pienimmät ja vähäisimmät? Tai pannaan "vähäisimmät" tässä lainausmerkkeihin.
Kaikista ei tarvitse tulla teologian ammattilaisia tai dogmatiikan mestareita. Jos lapselle tai nuorelle syntyy kerhojen, pyhäkoulujen, iltapäiväkotien, pikkukirkkojen, nuorteniltojen ja rippikoulun sekä jumalanpalvelusten ja - tämä on tärkeää! - kristittyjen läheistensä kautta turvallinen ja lämmin kuva Jumalasta, silloin on onnistuttu ja hyvin.
Ihminen muuttuu, ja niin muuttuu myös hänen ymmärryksensä Jumalasta. Sen siemenet kuitenkin kylvetään jo nuorella iällä, ja satonäkymät alkavat muodostua pikku hiljaa, vuosi vuodelta. Sitä satoa kannattaa huolella vaalia.
Siinä on meistä jokaiselle tärkeä tehtävä!
Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän panisi kätensä heidän päälleen ja rukoilisi. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta Jeesus sanoi: "Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta." Hän pani kätensä heidän päälleen. (Matt. 19:13-15)