Suomen kesä oli kauneimmillaan, kun Martti Rautanen jätti jäähyväiset juhannusta juhlivalle Helsingille ja aloitti pitkän merimatkansa kohden kaukaisia rantoja, joilla häntä odottivat kokonaan toisenlainen maailma, toisenlaiset ihmiset, toisenlainen elämä. Elettiin armon vuotta 1868, Suomi oli Venäjänmaan suuriruhtinaskunta ja savupirttien kansa vähäväkistä mutta suurisydämistä. Niin oli nuori Marttikin päättänyt hyvästellä perheensä, ystävänsä ja synnyinmaansa ja aloittaa uudelleen tiellä, jonne hän oli saanut Jumalalta kutsumuksen. Määränpäänä häämötti etäinen Ambomaa, maapallon toisella puolella eteläisessä Afrikassa. Lähetyssaarnaajaksi Martti lähti ja jäikin sille tiellensä.

Paljon ei pienen Suomen kansalla ehkä ollut suurelle maailmalle antaa, mutta siitä vähästäkin annettiin. Tohtori Rautanen aloitti suomalaisen lähetystyön, jossa rehkittiin alusta asti paitsi Sanan, myös leivän jakamiseksi. Rautasen elämäntehtävä köyhän Ambomaan asukkaiden parissa sai hyvän viljan kasvamaan. Hänen kuolemastaan tulee ensi vuonna kuluneeksi jo yhdeksän vuosikymmentä, mutta niin vain hänen nimensä muistetaan seudulla edelleen. Nykyään Ambomaa tunnetaan Namibiana; noin puolet sikäläisistä on luterilaisia, ja Rautasta muistellaan lämmöllä eräänlaisena kansallissankarina.

Lähetystyöstä kaikki alkoi, yksittäisten lähettien uurastuksesta, mutta sittemmin koko kansakunta tuli mukaan maailmanlaajuisiin talkoisiin, kun kansalliset kehitysyhteistyöprojektit alkoivat. Suomalainen panos kehittyvien maiden auttamiseksi käynnistyi 50-luvulla - siis samaan aikaan, kun elettiin vielä sotien jälkeisessä puutteessa ja ponnisteltiin sotakorvauksien kanssa. Ei se ehkä helppoa piskuiselle maalle ollut, mutta yhteisistä tavoitteista haluttiin pitää kiinni. Samalla rakennettiin perustuksia hyvinvointivaltiolle. Tunnettiin vastuuta sekä läheisistä että kaukaisista lähimmäisistä.

Lähetystyöstä kaikki alkoi, ja valtiollisen kehitysyhteistyön rinnallakin kirkkoon sidoksissa olevat järjestöt ovat jatkaneet työtänsä kaikkein hauraimpien maiden ja haavoittuvaisimmassa asemassa olevien ihmisten parissa. Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen lähetysseura - muiden muassa - ovat vuosikymmenten ajan olleet läheisiä yhteistyökumppaneita suomalaisessa avustustyössä. Työtä on sävyttänyt väkevä kokemus kaikkien ihmisten jakamasta luovuttamattomasta ihmisarvosta. Kristillinen käsitys ihmisestä Jumalan kuvana ja Jumalan rakastamana läikkyy taustalla, milloin näkyvissä, milloin kätkössä, mutta vain hivenen pinnan alla.

Muiden vaurastuneiden teollisuusmaiden ja sivistysvaltioiden tapaan myös Suomi vakuutti juhlavasti pyrkivänsä ohjaamaan 0,7% - siis seitsemän tuhannesosaa - valtion tuloista vähäosaisimpien auttamiseen eri puolilla maailmaa. Kehitysyhteistyöllä pyritään vakauttamaan horjuvia valtioita sisältäpäin, nostamaan ihmisiä köyhyydestä ja tekemään heidät tietoisiksi omista oikeuksistaan ja ihmisarvostaan. Se ei ole "rahan kaatamista kaivoon" vaan sen kaivon kaivamista fyysisesti paikan päällä, paikallisten ihmisten kanssa yhteistyössä. Se on vuosikymmeniä kestäviä pitkäjänteisiä hankkeita, jotka nojaavat lukemattomien ihmisten laupeuteen ja pyyteettömyyteen. Työhön, josta saatava korvaus on mitättömän pieni suhteutettuna sen kallisarvoisuuteen. Se on rauhan rakentamista, ihmisen arvoisen elämän rakentamista.

Nyt kaikki on romahtamassa.

Hallituksen päätös puolittaa kehitysmäärärahat on katastrofi kuusikymmentä vuotta jatkuneelle työlle, varsinainen tuomionpasuuna, joka uhkaa nyt vetää maton alta lukuisilta kärsivällistä puurtamista vaativilta yhteistyöhankkeilta ja tehdä tyhjäksi mittaamattoman arvokkaita saavutuksia, vuosikymmenten työn tuloksia, yhdellä punakynän sutaisulla.

Kuinka tällaiseen on oikein päädytty? Ja millä logiikalla?

Kehitysyhteistyötä haukutaan säännöllisesti. Aivan takuuvarmasti osa yrityksistä on päättynyt nolosti, on haaskattu aikaa, rahaa, voimavaroja ja hermoja. Sama se on toisaalta minkä tahansa työn kanssa; mietitään nyt vaikka tätä "veikkaa ja häviä" -sote-vemputusta, eikä kukaan kai silti tosissaan ehdota, että sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämiseen ei enää kannata euroja panna. Yhtä totta on nimittäin sekin, että Suomen kehitysyhteistyö on auttanut nostamaan satojatuhansia ihmisiä äärimmäisestä köyhyydestä parempaan elämään ja valoisampaa tulevaisuutta kohden.

Ihmisiä. Ei lukuja, ei käppyröitä taulukkografiikassa, ei kuluerämerkintöjä ministeriön budjettilaskelmissa. Ihmisiä - eläviä, hengittäviä, tuntevia, unelmoivia, huokaavia, rukoilevia ihmisiä. Miehiä, naisia, lapsia. Taaperoita. Imeväisiä. Syntyneitä ja vielä syntymättömiä.

Ei kannata liikoja kuvitella. Ei Suomi maailmaa yksin pelasta. Silti yksikin pelastettu ihmiselämä on voitto, jokainen unohdukselta siepattu tulevaisuuden haave riemunaihe. Kuka määrittäisi ihmiselle rahallisen arvon? Kenellekään? Sille kaikkein kurjimmallekaan? Millä rahasummalla hänen elämänsä voisi korvata?

Raadollisen realistisesti ajateltuna Suomen puuhastelu on pelkkää käpyjen keräilyä suurvaltojen kehitystyön miljardibudjettien rinnalla. Mutta entä sitten? Se on ollut meidän lesken ropomme, jonka olemme halunneet vuosikymmenestä toiseen maailmalle antaa; vaikeita vuosia, puutetta ja kyyneleitä kärsineenä kansakuntana olemme olleet herkkiä myös muiden hädälle. Niiden kaukaisimpienkin lähimmäisten, jotka näyttävätkin ensisilmäyksellä erilaiselta kuin me. Mutta hymyt ja itkut ovat samat.

Nyt kaikki menneiden vuosien, edellisten sukupolvien työ on valumassa hukkaan kuin vesi rikotusta ruukusta. Ne ihmiset, ne suomalaiset, jotka tätä työtä oikeasti tekevät siellä jossakin, ovat kauhuissaan. He näkevät omin silmin, mitä avun loppuminen todella tarkoittaisi.

Pelkään sitä muutosta, sitä sydänten sulkeutumista, jota kohden tunnumme olevan matkalla. Uudenlainen kylmyys, umpimielisyys ja kovuus on juurtumassa tähän maahan, sitä johtaviin ihmisiin. Hätä ei enää kosketa. Kaikki on muutettavissa kalsean analyyttiseksi jargoniksi. Ihminen katoaa epäinhimillistävän pseudokielen alle. Välinpitämättömyys rehottaa, ja sen ryteiköstä nousevat jo vihankin rikkaruohot. Jos tämä on inhimillisyyden iltahärämää, pelkään, mitä keskiyö tuo tullessaan.

Olemme rikkaampia kuin koskaan. Silti annamme apuamme yhä vähemmän.

Samaan aikaan päivitellään tuhoa ja äärimmäistä puutetta pakenevien ihmisten määrää, ja ne samat, jotka meillä äänekkäimmin vaativat loppua kehitysyhteistyölle, ovat ensimmäisinä jankuttamassa, kuinka pakolaisia pitäisi auttaa näiden omassa kotimaassa.

"Antelias antaa ja rikastuu yhä, saituri kitsastelee ja köyhtyy." (Sananl. 11:24)