Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
1.1.2015 9.36
Kirkon toimintasuunnitelma, vm. 2015
Millaisia paukkuja lumen alta mahtaa paljastua uuden kirkkovuoden iloksi?
Ipanana minusta oli hirmu kivaa herätä uudenvuodenpäivään. Se oli vähintään yhtä jännittävä ja hauska päivä kuin sitä edeltävä uudenvuodenaatto. Aattona minulla oli tapana hyvän ystäväni kanssa herätä jo varhain, jotta meillä olisi käytettävänämme koko valoisa aika ja hyvin pitkälle pimeäntulon jälkeenkin - pommitteluun. Teidän täytyy muistaa, että tämä oli vielä sitä aikaa kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin meille silkohapsille uskallettiin myydä kaupassa "isoja kiinalaisia", joiden kanssa saimme sitten hilpein mielin riskeerata peukalomme ja vastaavat ulokkeemme. Pika-amputaatio kaukoitämaisilla halpatuontipaukuilla ei koskaan onneksi tapahtunut, mutta meillä oli kyllä hauskaa! Mielikuvittelimme lapsellisen viatonta postmodernia yhteiskuntakritiikkiä muun muassa räjäyttelemällä lumilinnoja ja lumiukkojen päitä. Ainakin teoriassa yritimme myös olla kunnollisia kansalaisia ja kerätä jälkeemme jättämiä roskia. Ainakin omasta pihasta.
Mutta olivat ne enemmän kuin roskia! No eivät isot kiinalaiset, niistä jäi jäljelle pelkästään noen mustaamia repaleisia pahvinsuikaleita ja herkullinen ruudintuoksu, mutta ne muut, isot ja komeat raketit, jotka leiskuivat taivaalla sitä kiihkeämmällä staccatolla, mitä lähemmäs vuodenvaihde matoi. Aamun valjettua koitti nimittäin toisenlaisen aarrejahdin aika. Noita raketinraatoja metsästettiin suurella innolla. Kuka tiesi, miten upean sitä saattaisi löytää! Monissa oli jäljellä vielä pikkutarkat ja kauniit etiketit, ja osa oli suorastaan surrealistisen muotoisia. Ei ideana ollut niinkään toimia kelpo partiolaisena ja puhdistaa lähiseutua, vaan nuo hankalista paikoista, osittain lumen alle hautautuneina löytyvät rakettien jäännökset olivat tavoiteltuja artefakteja, reliikkejä, joista oli iloa pitkäksi aikaa. Vuoden päättyessä tiesi aina, että uusi vuosi toisi tullessaan ainakin jännittävän alun, joka paljastuisi vanhan vuoden nietosten kätköistä.
Nykyään en enää metsästä raketteja enkä ammuskele niitä, mutta tykkään silti penkoa männävuoden hankia. Kun uusi aamu koittaa, on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä tuli jätettyä jälkeensä. Vanhan sanonnan mukaanhan sen kaiken vielä edestään löytää, joku päivä.
Kirkollisesta vinkkelistä katsottuna oli kieltämättä aika jännittävä ja draamantäytteinen vuosi tuo AD 2014. Luterilaisuusko muka harmaata ja tylsää! Enemmän minulle tulevat mieleen nuo uudenvuoden raketit: kovaa meteliä, räiskyvää tulta, sateenkaaren sävyjäkin. Samaan aikaan, kun kansankirkkomme voimavarat hupenevat jäsenmäärän hitaasti vähentyessä, meiltä odotetaan yhä enemmän ja parempaa ja nopeampaa ja mielellään nyt heti. Ja yhteys eri kuppikuntien välillä natisee liitoksistaan. Vähän ennen vuodenvaihdetta julkaistun kyselyn mukaan puolet papistosta pelkää, että edessä saattaa olla jopa kirkon jakautuminen, ellei sopu anna pian sijaa eri näkökantoja edustavien kesken.
Olen itse sikäli luottavainen, että vaikka kirkkolaivamme huojuukin aallokossa ja ryyppää vettä yli reelingin, eteenpäin se kuitenkin puskee, kovassakin myrskyssä. Se on kuitenkin navigoinut oikeastaan kriisistä kriisiin viimeiset kaksituhatta vuotta, ja "vanhat hyvät ajat" ovat enemmänkin ehkä tätä "aika kultaa muistot" -tyyppiä, jossa omia inttiaikojakin muistellaan kaiholla, paitsi että koskaan ikinä ei todellakaan enää mentäisi uudestaan, mutta silti. Muistaakseni se oli doctor angelicus Tuomas Akvinolainen, joka lausahti, että jos kapteenin tärkein tehtävä olisi varjella purtiloaan kaikilta vaaroilta, hän ei koskaan purjehtisi ulos satamasta.
Sanotaan, että kirkollamme on haasteita. Minä en sano. Minua ärsyttää ylipäätäänkin tämä nykyisen newspeakin tapa puhua "haasteista", kun oikeasti kyse on jostain ihan muusta. Haastehan on jotakin positiivista, jotakin, joka kannustaa ja inspiroi ylittämään sen. Ei minun mielestäni kirkolla ole haasteita vaan ihan rehellisiä ongelmia. Ei sudestakaan saa puudelia saksimalla siltä karvat, vaan kyllä se puree käteen siitä huolimatta, jos sitä keljuttaa.
Noita ongelmia ei jätetty vuodelle 2014. Ne odottavat meitä täällä kärsivällisesti heti, kun saamme ajatuksemme raahattua armon vuoteen 2015. Jos niihin olisi joku helppo pikaratkaisu, se olisi jo toimeenpantu, ja Jumalan valtakunta olisi taas pykälän lähempänä ja maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto. Ei minullakaan ole tarjota muuta kuin jälkiviisastelua, missä olen kyllä hirmu hyvä, mutta ehkäpä kuitenkin tässä puhurissa kirkolla on parempi mahdollisuus kuin pitkään aikaan pysähtyä miettimään, mikä on se kuuluisa "ydintehtävä", johon kannattaisi keskittyä, jotta homma pysyy vielä jotenkuten hanskassa. Tuo ydintehtävä lienee se kompassi, joka kirkkolaivan on vienyt ne kuluneet kaksituhatta vuotta läpi laineitten, karikoitten ja vihaisten jättiläismustekalojen.
Nyt en kuulostele kalliin konsultin mielipiteitä ja näkemyksiä, vaan katson, miten Jeesus itse määritteli oman tehtävänsä. Hän herätti yleistä hämmennystä ja myös julkista paheennusta puhuessaan kotikylänsä Nasaretin synagogassa aivan uransa alkuvaiheilla. Silloin hän siteerasi profeetta Jesajan iki-ihanaa julistusta ja liitti sen itseensä, näin sanoen:
"Herran Henki on minun ylläni, sillä Hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen." (Luuk. 4:18-21)
Osaisiko tuota paremmin enää sanoiksi pukea? Minä en ainakaan.
Kirkon ongelmat eivät ole ratkenneet eivätkä ratkea vastakaan, jos niistä vaietaan tai niitä ei käsitellä. Haavakin täytyy hoitaa, tai se alkaa tulehtua ja märkiä. Kovasydäminen riitely ja demonisointikaan ei saa aikaan muuta kuin lisää kipeitä haavoja. Jää nähtäväksi, millä tavalla monet kiistakysymykset lopulta onnistutaan ratkaisemaan. Jaksetaanko muistaa, ettei mikään oppikysymys ole irrallisen teoreettinen, vaan koskettaa aina syvästi ihmisiä ja lähimmäisiämme?
Mutta olipa ongelma miten suuri tahansa, minussa on sen verran hölmöä idealistia jäljellä, että uskon vakaasti kirkkopurtemme luotsautuvan näistäkin ristiaallokoista kohden parempaa ja toivonrikasta tulevaisuutta... jos muistamme pitää kiinni tuosta Jeesuksen "toimintasuunnitelmasta" ja "palveluntarjontastrategiamme kärkihankkeesta". Eikä vain pitää kiinni vaan suorastaan takertua siihen, riippua Jumalan Pojan helmassa ja yrittää parhaamme mukaan tehdä, kuten Hän opetti meitä tässä maailmassa toimimaan.
Se ei koskaan onnistu - mutta silti se riittää.
Mutta olivat ne enemmän kuin roskia! No eivät isot kiinalaiset, niistä jäi jäljelle pelkästään noen mustaamia repaleisia pahvinsuikaleita ja herkullinen ruudintuoksu, mutta ne muut, isot ja komeat raketit, jotka leiskuivat taivaalla sitä kiihkeämmällä staccatolla, mitä lähemmäs vuodenvaihde matoi. Aamun valjettua koitti nimittäin toisenlaisen aarrejahdin aika. Noita raketinraatoja metsästettiin suurella innolla. Kuka tiesi, miten upean sitä saattaisi löytää! Monissa oli jäljellä vielä pikkutarkat ja kauniit etiketit, ja osa oli suorastaan surrealistisen muotoisia. Ei ideana ollut niinkään toimia kelpo partiolaisena ja puhdistaa lähiseutua, vaan nuo hankalista paikoista, osittain lumen alle hautautuneina löytyvät rakettien jäännökset olivat tavoiteltuja artefakteja, reliikkejä, joista oli iloa pitkäksi aikaa. Vuoden päättyessä tiesi aina, että uusi vuosi toisi tullessaan ainakin jännittävän alun, joka paljastuisi vanhan vuoden nietosten kätköistä.
Nykyään en enää metsästä raketteja enkä ammuskele niitä, mutta tykkään silti penkoa männävuoden hankia. Kun uusi aamu koittaa, on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä tuli jätettyä jälkeensä. Vanhan sanonnan mukaanhan sen kaiken vielä edestään löytää, joku päivä.
Kirkollisesta vinkkelistä katsottuna oli kieltämättä aika jännittävä ja draamantäytteinen vuosi tuo AD 2014. Luterilaisuusko muka harmaata ja tylsää! Enemmän minulle tulevat mieleen nuo uudenvuoden raketit: kovaa meteliä, räiskyvää tulta, sateenkaaren sävyjäkin. Samaan aikaan, kun kansankirkkomme voimavarat hupenevat jäsenmäärän hitaasti vähentyessä, meiltä odotetaan yhä enemmän ja parempaa ja nopeampaa ja mielellään nyt heti. Ja yhteys eri kuppikuntien välillä natisee liitoksistaan. Vähän ennen vuodenvaihdetta julkaistun kyselyn mukaan puolet papistosta pelkää, että edessä saattaa olla jopa kirkon jakautuminen, ellei sopu anna pian sijaa eri näkökantoja edustavien kesken.
Olen itse sikäli luottavainen, että vaikka kirkkolaivamme huojuukin aallokossa ja ryyppää vettä yli reelingin, eteenpäin se kuitenkin puskee, kovassakin myrskyssä. Se on kuitenkin navigoinut oikeastaan kriisistä kriisiin viimeiset kaksituhatta vuotta, ja "vanhat hyvät ajat" ovat enemmänkin ehkä tätä "aika kultaa muistot" -tyyppiä, jossa omia inttiaikojakin muistellaan kaiholla, paitsi että koskaan ikinä ei todellakaan enää mentäisi uudestaan, mutta silti. Muistaakseni se oli doctor angelicus Tuomas Akvinolainen, joka lausahti, että jos kapteenin tärkein tehtävä olisi varjella purtiloaan kaikilta vaaroilta, hän ei koskaan purjehtisi ulos satamasta.
Sanotaan, että kirkollamme on haasteita. Minä en sano. Minua ärsyttää ylipäätäänkin tämä nykyisen newspeakin tapa puhua "haasteista", kun oikeasti kyse on jostain ihan muusta. Haastehan on jotakin positiivista, jotakin, joka kannustaa ja inspiroi ylittämään sen. Ei minun mielestäni kirkolla ole haasteita vaan ihan rehellisiä ongelmia. Ei sudestakaan saa puudelia saksimalla siltä karvat, vaan kyllä se puree käteen siitä huolimatta, jos sitä keljuttaa.
Noita ongelmia ei jätetty vuodelle 2014. Ne odottavat meitä täällä kärsivällisesti heti, kun saamme ajatuksemme raahattua armon vuoteen 2015. Jos niihin olisi joku helppo pikaratkaisu, se olisi jo toimeenpantu, ja Jumalan valtakunta olisi taas pykälän lähempänä ja maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto. Ei minullakaan ole tarjota muuta kuin jälkiviisastelua, missä olen kyllä hirmu hyvä, mutta ehkäpä kuitenkin tässä puhurissa kirkolla on parempi mahdollisuus kuin pitkään aikaan pysähtyä miettimään, mikä on se kuuluisa "ydintehtävä", johon kannattaisi keskittyä, jotta homma pysyy vielä jotenkuten hanskassa. Tuo ydintehtävä lienee se kompassi, joka kirkkolaivan on vienyt ne kuluneet kaksituhatta vuotta läpi laineitten, karikoitten ja vihaisten jättiläismustekalojen.
Nyt en kuulostele kalliin konsultin mielipiteitä ja näkemyksiä, vaan katson, miten Jeesus itse määritteli oman tehtävänsä. Hän herätti yleistä hämmennystä ja myös julkista paheennusta puhuessaan kotikylänsä Nasaretin synagogassa aivan uransa alkuvaiheilla. Silloin hän siteerasi profeetta Jesajan iki-ihanaa julistusta ja liitti sen itseensä, näin sanoen:
"Herran Henki on minun ylläni, sillä Hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen." (Luuk. 4:18-21)
Osaisiko tuota paremmin enää sanoiksi pukea? Minä en ainakaan.
Kirkon ongelmat eivät ole ratkenneet eivätkä ratkea vastakaan, jos niistä vaietaan tai niitä ei käsitellä. Haavakin täytyy hoitaa, tai se alkaa tulehtua ja märkiä. Kovasydäminen riitely ja demonisointikaan ei saa aikaan muuta kuin lisää kipeitä haavoja. Jää nähtäväksi, millä tavalla monet kiistakysymykset lopulta onnistutaan ratkaisemaan. Jaksetaanko muistaa, ettei mikään oppikysymys ole irrallisen teoreettinen, vaan koskettaa aina syvästi ihmisiä ja lähimmäisiämme?
Mutta olipa ongelma miten suuri tahansa, minussa on sen verran hölmöä idealistia jäljellä, että uskon vakaasti kirkkopurtemme luotsautuvan näistäkin ristiaallokoista kohden parempaa ja toivonrikasta tulevaisuutta... jos muistamme pitää kiinni tuosta Jeesuksen "toimintasuunnitelmasta" ja "palveluntarjontastrategiamme kärkihankkeesta". Eikä vain pitää kiinni vaan suorastaan takertua siihen, riippua Jumalan Pojan helmassa ja yrittää parhaamme mukaan tehdä, kuten Hän opetti meitä tässä maailmassa toimimaan.
Se ei koskaan onnistu - mutta silti se riittää.