Aloitetaan kevyellä kysymyksellä: mitä tarkoitetaan Pyhällä Kolminaisuudella?

Tai oikeastaan kysymys pitäisi muotoilla toisin: mitä Pyhä Kolminaisuus merkitsee meille?

Sitähän sillä nimittäin tarkoitetaan, että Jumala lähestyy ihmistä kolmen tasavertaisen persoonan kautta: Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Jokainen oppii rippikoulussa ulkoa tämänkaltaisen rimpsun, mutta pitäisikö sitä ajatella jonkinlaisena Jumalan käyttäohjeena vai sivuuttaa pelkkänä obskuranttina teologijargonina vai mitä?

Ajatusta Isän Luojan, Jeesus-Vapahtajan ja Pyhän Hengen jakamasta yhdestä jumalallisesta luonnosta pidetään kristinuskon alkeismääritelmänä. Historian saatossa on ollut ja yhä on sellaisia uskontoja, liikkeitä ja lahkoja, jotka kieltävät Kolminaisuuden; usein kuulee väitettävän, ettei Kolminaisuus ole raamatullista. Mutta teknisesti ottaen Kolminaisuuden kieltäminen sulkee samalla kristillisen uskon ulkopuolelle. Voidaan puhua "kristillisperäisestä" uskosta, mutta ekumeenisuuden sijasta on ehkä sittenkin puhuttava uskontojen välisestä dialogista.

Paljon tekstiä, mutta lukija huomaa, etten ole vieläkään vastannut omaan kysymykseeni: miksi Kolminaisuus muka on niin merkittävä opinkappale, että se yksin riittää lyömään kiilaa eri uskontulkintojen väliin? Taasko ne tyhmät kirkonmiehet riitelevät keskenään jostakin epäolennaisesta pikkukikkareesta?

Olen pohdiskellut asiaa oman ymmärrykseni rajoissa ja lähestynyt kysymystä Jumalan pyhän olemuksen suuresta mysteeristä tällä tavalla.

Jumala ei muutu. Tällä en tarkoita samaa kuin kreikkalaiset filosofit, jotka järkeilivät, että koska Jumala on täydellinen, Hän ei voi siis muuttua enää muuksi (koska se tarkoittaisi, ettei Hän jo ole täydellinen), eikä voisi myöskään kokea erilaisia tunteita, kuten rakkautta, koska niihin sisältyy jo itsessään jonkinlainen olotilan vaihtuminen toiseksi. - Tarkoitan "muuttumattomuudella" sitä, että Jumala on sama Jumala tänään, eilen ja huomenna (Hepr. 13:8).

Varhaisessa kirkossa oli jumaluusoppineita, jotka ajattelivat asiaa niin, että Jumala oli itse asiassa yksin Isä, mutta syntynyt sitten maailmaan Poikana ja nyt kirkon aikakaudella ottanut Pyhän Hengen persoonan ja "roolin". (Tätä kutsutaan sabellianismiksi.) Jumala siis ikään kuin vaihtaisi naamaria tilanteen ja epookin mukaan. Monista tämä kuulosti järkeenkäyvältä, sillä kolminaisuusopin vähän kankeat sanamuodot tuntuivat sekavilta ja melkein kolmijumaliselta.

Mutta jos ajattelemme Jumalan olevan iankaikkisesti sama, se tarkoittaa, että Hän on ollut aikojen alusta asti Isä, Poika ja Pyhä Henki - kolme yhdessä. Toinen jumalallinen persoona eli Poika, joka syntyi ihmiseksi ja eli ihmisen elämän Jeesus Nasaretilaisena, tunnetaan myös Lunastajan ja Vapahtajan nimillä.

Jumala on siis jo ennen maailman luomista ollut olemuksellisesti Vapahtaja.

Nimensä mukaisesti Vapahtaja vapahtaa synnin kahleista ja kuoleman ylivallasta. Mutta eihän syntiä sen paremmin kuin kuolemaakaan ollut ennen maailmankaikkeuden syntyä. Silloinhan ei ollut mitään muuta kuin Jumala! (Ja fyysikoille tiedoksi, että siis ennen ennen ensimmäistäkään käyrää kvanttimekaanista ex nihilo -ilmiötä.)

Kuitenkin jo ennen tätä kaikea Jumala on ollut Vapahtaja, sillä käsitykseni mukaan Hänen rakkautensa - joka siis on yhtä kuin Hänen Sanansa ja ainoasyntyinen Poikansa - jo tuolloin kohdistui johonkin. Rakkaushan ei vain metafyysisenä ruusunpunaisena höttönä leijaile epämääräisesti jossakin, vaan on aktiivinen ja dynaaminen voima, jolla on aina jokin kohde. Jos rakastetaan, tarvitaan joku, jota rakastaa.

Tuo "joku" olet sinä. Tuo "joku" olen minä.

Sinä ja minä olemme Jumalan ensimmäinen ajatus. Hänen rakkautensa kohde.

Sen rakkauden tähden Hän itse on, iankaikkisuudesta saakka, Vapahtaja, sillä Hänen rakkautensa on kaiken voittavaa, läpitunkevaa ja vastustamatonta. Se on kaikkea pimeyttä, kaikkea pahuutta, kaikkea kuolemaa väkevämpää; "suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa" (Laul. l. 8:7).

Sinä olit Hänen ensimmäisessä ajatuksessaan, Hän näki sinut, ennen kuin olit olemassa, ja Hän rakasti sinua jo silloin, palavasti ja ehdottomasti. Ja Hän näki samalla, kuinka vajavainen olisit, ja kuinka lankeaisit, ja Hän rakasti sinua silti, ja oli päättänyt eheyttää kaiken, jonka särkisit. Oman rakkautensa, oman Poikansa tähden ja kautta Hän tekisi niin.

Olemmeko me olemassa juuri siksi, että Jumala on rakkaus ja me sen rakkauden kohde? Oman puutteellisen ymmärrykseni valossa uskon asian olevan juuri näin.

Jumalan rakkaus on myös pyhittävää, elävöittävää ja uudistavaa rakkautta. Pyhänä Henkenä Hän on aina meidän kanssamme, meidän lähellämme ja meissä. Pyhä Henki yhdistää meidät Jumalaan, sillä Hän on jo ottanut meidän osamme erottamattomasti omakseen elämällä ja kuolemalla yhtenä meistä Jeesus Nasaretilaisena.

Pyhä Kolminaisuus ei siis ole pelkästään jännä teologinen teoreema. Se on enemmän: se on Jumalan rakkauden ilmenemistä, todeksi tulemista, konkretisoitumista. Jumala on Kolmiyhteinen, koska Hän on rakkaus. Kolmonen on rakkauden likiarvo; sen lähemmäs Jumalan salatun olemuksen ymmärtämistä emme pääse. Meidän rajallisen kielemme sanat loppuvat äkkiä kesken, mutta tämän verran uskallamme ehkä puhua.

Uskominen muuttuu näkemiseksi ja ultimaaliseksi ahaa-elämykseksi sitten viimeisenä päivänä. Sitä odotellessa se riittää, minkä Jumala on ilmoittanut itsestään Jeesuksen kautta ja Jeesuksessa. "Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän" (1. Joh. 4:9) on aika hyvä uskontunnustuksen tiivistelmä. Ja vielä ytimekkäämmin se on sanottu edellisessä jakeessa: "Jumala on rakkaus."