Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
2.10.2014 21.08
Koneiden kapina
Maailmasta on nykyään tehty julmetun monimutkainen, mutta onneksi toisaalta kaikesta myös pyritään vetämään mutkat suoriksi. Jos jonkinmoista pystyy tänä päivää hoitamaan liikauttamatta ahteriaan näppiksen edestä. Hyvästit ne päivät, jolloin sitä havahtui huomaamaan kirjastonkirjojen olevan jo myöhässä, ja oli lähdettävä paarustamaan Metsoon, vaikka satoi räntää ja oli myöhä ja väsytti ja sudet ulvoivat. Nyt riittää, että klikkaa itsensä verkkokirjastoon ja uusii lainansa puolessa minuutissa, eikä siinä riskeeraa muuta kuin mahdollisen jännetuppitulehduksen hamassa tulevaisuudessa. Yhtä kaukaista menneisyyttä ovat vaikka pankkikäynnit tai asioinnit matkatoimistoissa, ja melkeinpä ihmiset taitavat vaatteensa ja muut tilpehöörinsä tilata jo netin kautta mieluummin kuin vaivautuvat sisälle myymälöihin.
Ruokakassikin tulee jo monella paikkakunnalla kotiovelle nettiseikkailuilla. Itse tykkään fyysisesti ensin puristella hedelmiä ja vihanneksia, jotka poseeraavat ruokaympyräkandidaatteinani, mutta vannomatta paras. Niin minä karsastin aikoinani muovirahan käyttöäkin, ja nyt minulla on enää vain harvoin käteistä persoonassani.
Summa summarum, kaikki tämä on tehnyt elämästä niin kovin helppoa, kun meidän ei tarvitse olla enää oikeassa kanssakäymisessä toisen ihmisen kanssa kasvotusten. Muutama hiirenheilautus ja klikkaus riittää, ja vot, asia lutviutuu. (Niin kauan kuin netti pelaa. Silloin viimeistään on pakko asioida teknisen tuen kanssa, jos oma kyky ja mielenterveys eivät riitä tukiaseman ja piuhojen ja Windowsin sivupersoonien kanssa räknäämiseen.)
Joskus verkkokirjastossa touhutessani olen hiljaa miettinyt äkkinäisen syyllisyydenpuuskan yhteydessä, olenko lyömässä omia naulojani jonkun kirjastonhoitajan viran arkkuun. Mutta tähänhän olemme tietysti menossa: monella alalla tai toimissa tietojärjestelmät korvaavat elävän ja hengittävän ihmisen. Se toki tekee asioista vaivattomasti hoidettavia, omalta kotisohvalta käsin, kellon ympäri. Siis niille, joilla on käytössään tietokone tai älypuhelin ja netti ja taito sitä käyttää. Vaikeaksi on tehty elämä niille, jotka ovat jääneet sivuun IT-vallankumouksessa, ja koko ajan työläämmäksi käy arjen perusasioidenkin hoito. Koneiden kapina ei tullut tappajarobottien muodossa kuten romanttisessa komediassa Terminator, vaan hillityn vähäeleisesti askel kerrallaan, ja niin sitä hiilipohjaisen elämänmuodon on vaan pärjättävä.
Mikään luddiitti en ole, ja suhtaudun itse pääasiassa innostunein mielin kehittyvään kehitykseen. Mutta kun jo nyt Suomi ja maailma ja kaikki on diginä ties missä poutapilvissä, parinkymmenen vuoden kuluttua tästä hetkestä tuskin on enää montaa sellaista palvelua tai tointa, jossa ihmiset asioisivat toisten ihmisten kanssa. Siis "oikeiden" ihmisten kanssa, ei pelkkien nettiavatarien.
Ne, jotka ovat sisällä seurakuntien diakoniatyössä tai muussa sosiaalisessa työssä, tietävät kertoa, että ihmisten ongelmien kärkipäässä on nykyään yksinäisyys. Se ei tunne ikä- tai sukupuolirajoja. Saman osattomuuden, sivullisuuden ja arvottomuuden kanssa kamppailevat niin 90-vuotiaat mammat kuin syrjään jäävät nuoret aikuiset. Tarinoita on lukemattomia, mutta yksinäisyys viiltää aina syvältä ja kipeästi.
Ennen yksin eleleväkin sentään kohtasi välttämättömyyden pakosta muita ja pääsi "ihmisten ilmoille"; oli kaupassa käytävä, ja pankissa, ja kiskalla, ja muilla jokapäiväisillä asioilla. Jo hetken rupattelu kyläkaupan tutun kauppiaan kanssa piristi päivää. Nyt joviaalin kauppasaksan tilalla on verkkokaupan automaattinen vastausviesti, joka lävähtää kielioppivirheineen inboxiin ja kiittää, että valitsitte juuri tämän firman, tervetuloa toistekin.
Enkä puhu mitään urbaanista kulttuurista, jossa ei tunneta ehkä edes näöltä ihmisiä, jotka asuvat samassa kerrostalon rapussa kuin itse.
Kaiken tämän keskellä seurakunnalla on oleva - näin uskon - entistä tärkeämpi ja nykyistä paljon suurempi rooli.
Vaikka on hyvä, että seurakuntakin on siellä, missä ihmisetkin, eli netissä (kuten täällä Vikossa), seurakuntatyössä on valtavasti sellaista, mitä ei voi eikä saa eikä mitenkään pysty hoitamaan ilman ihmisten aitoa kohtaamista.
Ja ihmisten kohtaaminen on sitä, mitä seurakunta on. Se on olemuksellinen osa kirkkoa ja evankeliumin todeksi elämistä. Kirkkoa ja seurakuntaa merkitsevä kreikankielinen sana ekklesia tarkoittaa sananmukaisesti yhteen kokoontumista. Meidät ihmiset on luotu yhteyteen - yhteyteen toistemme kanssa, ja yhteyteen Jumalan kanssa. Kun apostoli kutsuu seurakuntaa Kristuksen ruumiiksi, hän puhuu juuri sellaisesta yhteisöstä, jossa ihmisiä ei voi erottaa toisistaan sen paremmin kuin Jumalastakaan. Se on yhteisö, jossa rakkaus ja Jumalan valtakunta pääsevät esiin.
On mahdotonta panna rahallista arvoa kohtaamiselle papin kanssa ripissä. Tai kun keskellä omaa pohjatonta uupumusta ja yksinäisyyttä diakoni lupaa: "Minä autan." Tai kun nuorisotyöntekijä pysähtyy kuuntelemaan murheidensa painamaa teiniä ja vakuuttaa: "Sinäkin olet tärkeä."
Tätä työtä ei voi korvata automaatiolla tai roboteilla. Eikä sitä voi koskaan sysätä kokonaan netin bittiavaruuden syövereihin.
Ihmisten aito kohtaaminen on nyt ja tulevaisuudessa sellainen voimavara, joka kannattelee kirkkoa vaikeinakin aikoina, ja jota meidän tulee vaalia. Kun ne parikymmentä vuotta ovat kuluneet, se voi olla entistäkin tärkeämpää.
Ruokakassikin tulee jo monella paikkakunnalla kotiovelle nettiseikkailuilla. Itse tykkään fyysisesti ensin puristella hedelmiä ja vihanneksia, jotka poseeraavat ruokaympyräkandidaatteinani, mutta vannomatta paras. Niin minä karsastin aikoinani muovirahan käyttöäkin, ja nyt minulla on enää vain harvoin käteistä persoonassani.
Summa summarum, kaikki tämä on tehnyt elämästä niin kovin helppoa, kun meidän ei tarvitse olla enää oikeassa kanssakäymisessä toisen ihmisen kanssa kasvotusten. Muutama hiirenheilautus ja klikkaus riittää, ja vot, asia lutviutuu. (Niin kauan kuin netti pelaa. Silloin viimeistään on pakko asioida teknisen tuen kanssa, jos oma kyky ja mielenterveys eivät riitä tukiaseman ja piuhojen ja Windowsin sivupersoonien kanssa räknäämiseen.)
Joskus verkkokirjastossa touhutessani olen hiljaa miettinyt äkkinäisen syyllisyydenpuuskan yhteydessä, olenko lyömässä omia naulojani jonkun kirjastonhoitajan viran arkkuun. Mutta tähänhän olemme tietysti menossa: monella alalla tai toimissa tietojärjestelmät korvaavat elävän ja hengittävän ihmisen. Se toki tekee asioista vaivattomasti hoidettavia, omalta kotisohvalta käsin, kellon ympäri. Siis niille, joilla on käytössään tietokone tai älypuhelin ja netti ja taito sitä käyttää. Vaikeaksi on tehty elämä niille, jotka ovat jääneet sivuun IT-vallankumouksessa, ja koko ajan työläämmäksi käy arjen perusasioidenkin hoito. Koneiden kapina ei tullut tappajarobottien muodossa kuten romanttisessa komediassa Terminator, vaan hillityn vähäeleisesti askel kerrallaan, ja niin sitä hiilipohjaisen elämänmuodon on vaan pärjättävä.
Mikään luddiitti en ole, ja suhtaudun itse pääasiassa innostunein mielin kehittyvään kehitykseen. Mutta kun jo nyt Suomi ja maailma ja kaikki on diginä ties missä poutapilvissä, parinkymmenen vuoden kuluttua tästä hetkestä tuskin on enää montaa sellaista palvelua tai tointa, jossa ihmiset asioisivat toisten ihmisten kanssa. Siis "oikeiden" ihmisten kanssa, ei pelkkien nettiavatarien.
Ne, jotka ovat sisällä seurakuntien diakoniatyössä tai muussa sosiaalisessa työssä, tietävät kertoa, että ihmisten ongelmien kärkipäässä on nykyään yksinäisyys. Se ei tunne ikä- tai sukupuolirajoja. Saman osattomuuden, sivullisuuden ja arvottomuuden kanssa kamppailevat niin 90-vuotiaat mammat kuin syrjään jäävät nuoret aikuiset. Tarinoita on lukemattomia, mutta yksinäisyys viiltää aina syvältä ja kipeästi.
Ennen yksin eleleväkin sentään kohtasi välttämättömyyden pakosta muita ja pääsi "ihmisten ilmoille"; oli kaupassa käytävä, ja pankissa, ja kiskalla, ja muilla jokapäiväisillä asioilla. Jo hetken rupattelu kyläkaupan tutun kauppiaan kanssa piristi päivää. Nyt joviaalin kauppasaksan tilalla on verkkokaupan automaattinen vastausviesti, joka lävähtää kielioppivirheineen inboxiin ja kiittää, että valitsitte juuri tämän firman, tervetuloa toistekin.
Enkä puhu mitään urbaanista kulttuurista, jossa ei tunneta ehkä edes näöltä ihmisiä, jotka asuvat samassa kerrostalon rapussa kuin itse.
Kaiken tämän keskellä seurakunnalla on oleva - näin uskon - entistä tärkeämpi ja nykyistä paljon suurempi rooli.
Vaikka on hyvä, että seurakuntakin on siellä, missä ihmisetkin, eli netissä (kuten täällä Vikossa), seurakuntatyössä on valtavasti sellaista, mitä ei voi eikä saa eikä mitenkään pysty hoitamaan ilman ihmisten aitoa kohtaamista.
Ja ihmisten kohtaaminen on sitä, mitä seurakunta on. Se on olemuksellinen osa kirkkoa ja evankeliumin todeksi elämistä. Kirkkoa ja seurakuntaa merkitsevä kreikankielinen sana ekklesia tarkoittaa sananmukaisesti yhteen kokoontumista. Meidät ihmiset on luotu yhteyteen - yhteyteen toistemme kanssa, ja yhteyteen Jumalan kanssa. Kun apostoli kutsuu seurakuntaa Kristuksen ruumiiksi, hän puhuu juuri sellaisesta yhteisöstä, jossa ihmisiä ei voi erottaa toisistaan sen paremmin kuin Jumalastakaan. Se on yhteisö, jossa rakkaus ja Jumalan valtakunta pääsevät esiin.
On mahdotonta panna rahallista arvoa kohtaamiselle papin kanssa ripissä. Tai kun keskellä omaa pohjatonta uupumusta ja yksinäisyyttä diakoni lupaa: "Minä autan." Tai kun nuorisotyöntekijä pysähtyy kuuntelemaan murheidensa painamaa teiniä ja vakuuttaa: "Sinäkin olet tärkeä."
Tätä työtä ei voi korvata automaatiolla tai roboteilla. Eikä sitä voi koskaan sysätä kokonaan netin bittiavaruuden syövereihin.
Ihmisten aito kohtaaminen on nyt ja tulevaisuudessa sellainen voimavara, joka kannattelee kirkkoa vaikeinakin aikoina, ja jota meidän tulee vaalia. Kun ne parikymmentä vuotta ovat kuluneet, se voi olla entistäkin tärkeämpää.
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi
Ei kommentteja