Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
31.5.2014 12.07
Päättötodistus
Valmistujaispäivä on käsillä! Millaisetkohan arvosanat saamme elämän koulusta?
Olitko tänään viettämässä kevätjuhlia, lakkiaisia tai muita valmistujaisia?
Kukaties sait itse painaa päähäsi ylioppilaslakin tai jättää hyvästit peruskoululle? Siinä tapauksessa onneksi olkoon, arvoisa juhlakalu! - Tai ehkä oli "pakko" lähteä, kun oma jälkikasvu saavutti taas yhden tärkeän virstanpylvään elämässänsä. Se on noita elämän hyviä ja kauniita pakkoja!
Valmistumisjuhlat ja muut päättäjäiset ovat aina itsessään juhlavia hetkiä. Perille on päästy, ja uudet seikkailut odottavat edessäpäin. Ehkä liian usein jäädään kuitenkin tuijottamaan arvosanoja papereiden uumenista. Tuntuvatko rimaa hipuen saavutetut numerot huojentavalta torjuntavoitolta vai heittävätkö pettymyksen varjon muuten iloisen juhlapäivän ylle - tämä taitaa olla aika tapauskohtaista.
Itselleni jäi lähtemättömästi mieleen, millaisissa tunnelmissa oma peruskouluni aikoinaan päättyi. Yläasteelta lähtemiseen kuuluivat tietysti perinteiset rituaalit ruusuineen ja todistuksineen kevätjuhlan loppupuoliskolla koko salin edessä. Oli kuitenkin käynyt niin, että yksi oppilas ei päässyt luokaltaan tuona keväänä. Rehtori, joka edestä huuteli nimeltä meitä yhdeksäsluokkalaisia vuoron perään, julisti sitten kyseisen henkilön kohdalle tullessaan koko koulun kuullen, että tämä ihminen ei saa peruskoulun päättötodistusta.
Muitten oppilastovereitten keskuudessa oli tietysti vähän hymähtelyä - kun pahaisia teinejä olimme silloin kaikki. Mutta näin jälkijunassa olen jäänyt miettimään, oliko tuolloin ihan pakko ikään kuin nostaa jalustalle yhden ihmisen epäonnistuminen, tehdä se koko juhlaväen tiedoksi. Toiko se tilaisuuteen lopultakaan mitään muuta kuin pahan mielen tahran? Saakohan noin enää edes tehdä kouluissa nykyaikana?
Varmaankin tällaiset asiat unohtuivat monelta heti seuraavalla hetkellä; päässä pyörivät silloin monet oman siihenastisen elämän kohokohdat. Minä kumminkin muistan, vieläkin. Ja tiedän, että nuo pari sanaa jäivät monen muunkin luokkalaisemme mieleen.
Toivoisin, että osaisin suhtautua epäonnistumisiin ja epäonnistujiin armahtavasti, tukien, kannustaen, hyväksyen. Liian usein huomaan nimittäin itse hymähteleväni silmässä törröttävälle tikulle, vaikka omaani on survottu hirsi, tai ainakin kakkosnelonen. Mikään kun ei nosta omaa itseä kuin se ylemmyydentunne, jossa saa paistatella, kun joku toinen töpeksii. Että tuo se vaan, mutta minä sentään!
Entisaikaan kansakoulusta sai ehdot, jos oli kerännyt kevättodistukseensa "tuoleja" eli nelosia. Ehdoista saattoi kumminkin selvitä, kunhan kesän aikana suostui pänttäämään ja tekemään lisätehtäviä. Ja harva arvosana on niin kiveen hakattu, etteikö sitä pystyisi vielä seuraavaan todistukseen mennessä petraamaan. Nykyään annetaan koulussa stipendejäkin ei yksin hyvästä keskiarvosta vaan myös esimerkillisistä parannuksenteoista, vaikka pelkkiä kymppejä eivät paperit sittenkään vielä pursuisi.
Mutta entäs sitten, kun saamme käteen lopullisen päättötodistuksen? Ja tarkoitan nyt taivaallisen rehtorin antamaa loppuarviointia.
Parista oppiaineesta saisin ehkä kohtalaisen arvosanan. Useampi jäisi varmaan välttävään. Ja muutamasta tulisi takuulla ehdot. Ei naurattaisi, kun julistettaisiin kaikkien kuullen, että ei tämä nyt ihan putkeen mennyt, Masa.
Minua lohduttaa Jeesuksen kertoma vertaus "päättötodistuksen" antavasta "rehtorista" eli tuhjaalapoika-tarinan (Luuk. 15:11-32) isästä, jonka luo kaikin tavoin möhlännyt hulttiopoika lopulta palaa takaisin häpeillen, luimistellen ja surkeana. Munakasta tehdessä on rikottu paistinpannuja, maito on maassa ja kannukin sirpaleina. Mitään tehtyä ei enää tekemättömäksi saa. Nelosia todistuksessa, mustaa valkoisella.
Mutta tuhlaajapojan isä, tämän elämänkoulun menestystä arvioiva ylipääsuurrehtori, sulkee kaikin tavoin epäonnistuneen harhateiden kulkijan syliinsä kyyneleet silmissä ja ääni liikutuksesta väristen. Hän ei muistele lapsensa tekemiä vääryyksiä ja pahoja tekoja, vaan iloitsee yksin siitä, että saa vihdoin takaisin oman rakkaan poikansa. Vikoineen ja tahraisine vaatteineen päivineen.
Onneksi elämänkoulussa oli yksi hikipinko-priimus, jonka päättötodistus oli täynnä kymppejä ja hymynaamoja. Yksi, joka halusi suorittaa ehdot meidänkin puolestamme.
Saamme odottaa viimeistä kevätjuhlaa rohkein ja iloisin mielin!
Kukaties sait itse painaa päähäsi ylioppilaslakin tai jättää hyvästit peruskoululle? Siinä tapauksessa onneksi olkoon, arvoisa juhlakalu! - Tai ehkä oli "pakko" lähteä, kun oma jälkikasvu saavutti taas yhden tärkeän virstanpylvään elämässänsä. Se on noita elämän hyviä ja kauniita pakkoja!
Valmistumisjuhlat ja muut päättäjäiset ovat aina itsessään juhlavia hetkiä. Perille on päästy, ja uudet seikkailut odottavat edessäpäin. Ehkä liian usein jäädään kuitenkin tuijottamaan arvosanoja papereiden uumenista. Tuntuvatko rimaa hipuen saavutetut numerot huojentavalta torjuntavoitolta vai heittävätkö pettymyksen varjon muuten iloisen juhlapäivän ylle - tämä taitaa olla aika tapauskohtaista.
Itselleni jäi lähtemättömästi mieleen, millaisissa tunnelmissa oma peruskouluni aikoinaan päättyi. Yläasteelta lähtemiseen kuuluivat tietysti perinteiset rituaalit ruusuineen ja todistuksineen kevätjuhlan loppupuoliskolla koko salin edessä. Oli kuitenkin käynyt niin, että yksi oppilas ei päässyt luokaltaan tuona keväänä. Rehtori, joka edestä huuteli nimeltä meitä yhdeksäsluokkalaisia vuoron perään, julisti sitten kyseisen henkilön kohdalle tullessaan koko koulun kuullen, että tämä ihminen ei saa peruskoulun päättötodistusta.
Muitten oppilastovereitten keskuudessa oli tietysti vähän hymähtelyä - kun pahaisia teinejä olimme silloin kaikki. Mutta näin jälkijunassa olen jäänyt miettimään, oliko tuolloin ihan pakko ikään kuin nostaa jalustalle yhden ihmisen epäonnistuminen, tehdä se koko juhlaväen tiedoksi. Toiko se tilaisuuteen lopultakaan mitään muuta kuin pahan mielen tahran? Saakohan noin enää edes tehdä kouluissa nykyaikana?
Varmaankin tällaiset asiat unohtuivat monelta heti seuraavalla hetkellä; päässä pyörivät silloin monet oman siihenastisen elämän kohokohdat. Minä kumminkin muistan, vieläkin. Ja tiedän, että nuo pari sanaa jäivät monen muunkin luokkalaisemme mieleen.
Toivoisin, että osaisin suhtautua epäonnistumisiin ja epäonnistujiin armahtavasti, tukien, kannustaen, hyväksyen. Liian usein huomaan nimittäin itse hymähteleväni silmässä törröttävälle tikulle, vaikka omaani on survottu hirsi, tai ainakin kakkosnelonen. Mikään kun ei nosta omaa itseä kuin se ylemmyydentunne, jossa saa paistatella, kun joku toinen töpeksii. Että tuo se vaan, mutta minä sentään!
Entisaikaan kansakoulusta sai ehdot, jos oli kerännyt kevättodistukseensa "tuoleja" eli nelosia. Ehdoista saattoi kumminkin selvitä, kunhan kesän aikana suostui pänttäämään ja tekemään lisätehtäviä. Ja harva arvosana on niin kiveen hakattu, etteikö sitä pystyisi vielä seuraavaan todistukseen mennessä petraamaan. Nykyään annetaan koulussa stipendejäkin ei yksin hyvästä keskiarvosta vaan myös esimerkillisistä parannuksenteoista, vaikka pelkkiä kymppejä eivät paperit sittenkään vielä pursuisi.
Mutta entäs sitten, kun saamme käteen lopullisen päättötodistuksen? Ja tarkoitan nyt taivaallisen rehtorin antamaa loppuarviointia.
Parista oppiaineesta saisin ehkä kohtalaisen arvosanan. Useampi jäisi varmaan välttävään. Ja muutamasta tulisi takuulla ehdot. Ei naurattaisi, kun julistettaisiin kaikkien kuullen, että ei tämä nyt ihan putkeen mennyt, Masa.
Minua lohduttaa Jeesuksen kertoma vertaus "päättötodistuksen" antavasta "rehtorista" eli tuhjaalapoika-tarinan (Luuk. 15:11-32) isästä, jonka luo kaikin tavoin möhlännyt hulttiopoika lopulta palaa takaisin häpeillen, luimistellen ja surkeana. Munakasta tehdessä on rikottu paistinpannuja, maito on maassa ja kannukin sirpaleina. Mitään tehtyä ei enää tekemättömäksi saa. Nelosia todistuksessa, mustaa valkoisella.
Mutta tuhlaajapojan isä, tämän elämänkoulun menestystä arvioiva ylipääsuurrehtori, sulkee kaikin tavoin epäonnistuneen harhateiden kulkijan syliinsä kyyneleet silmissä ja ääni liikutuksesta väristen. Hän ei muistele lapsensa tekemiä vääryyksiä ja pahoja tekoja, vaan iloitsee yksin siitä, että saa vihdoin takaisin oman rakkaan poikansa. Vikoineen ja tahraisine vaatteineen päivineen.
Onneksi elämänkoulussa oli yksi hikipinko-priimus, jonka päättötodistus oli täynnä kymppejä ja hymynaamoja. Yksi, joka halusi suorittaa ehdot meidänkin puolestamme.
Saamme odottaa viimeistä kevätjuhlaa rohkein ja iloisin mielin!