Marraskuu on pimein kuukausi. Taivas verhoutuu synkkyyteen, vehreys on kadonnut, mutta valkea lumivaippa ei vielä valaise tummaa tannerta. Kylmä viima on riisunut puut lehdistä ja vihmonut maan kuraiseksi koleilla sateilla. Linnunlaulu on tauonnut, ja ihmiset häivähtelevät kaduilla kuin varjot elämänsä kiireisiin uppoutuneina.

Jos maa on synkkä, niin on maaksitulemisenkin paikka. Yöllinen hautausmaa on kolkko näky. Kaikki kuitenkin muuttuu pyhäinpäivänä. Jo ennen päivänlaskua viedään graniittipaasien juurelle ensimmäiset kynttilät. Illan tullen pimeän keskellä loistaa kirkas ja lämmin valomeri, joka ikään kuin uhmaa marraskuisen yön mustuutta. Tätä valoa pimeys ei ole saanut valtaansa.

Pyhäinpäivänä muistellaan niitä, jotka ovat jo jättäneet tämän maailman murheet ja taakat taakseen. Kutsumme heitä monilla sanoilla: vainajat, edesmenneet, poisnukkuneet. Kauniita kiertoilmauksia satuttavalle, pelottavalle ja surulliselle asialle. Pyhäinpäivänä kohtaamme kuoleman - sekä läheistemme ja rakkaidemme muiston että väistämättä myös ajatuksen omasta kuolevaisuudestamme. Meille kaikille on annettu vain rajallinen määrä päiviä.

Kynttilöiden kalmistoihin kirjomat valoisat tähtikuviot muistuttavat kuitenkin toivon kirkkaudesta, joka paistaa pimeydenkin keskellä ja sen läpi. Ne ovat enemmän kuin pelkkä kaunis tapa: ne ovat todistusta Jumalan rakkaudesta, joka tuli todeksi Jeesus Nasaretilaisen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa.

Elämänsä toiseksi viimeisenä päivänä, jo tietäen oman läheisen ystävänsä kavaltaneen hänet vihamiehilleen, Jeesus sanoi opetuslapsilleen arvoituksellisesti: "Minä menen valmistamaan teille sijaa [Isäni kodissa], mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä, missä minä olen" (Joh. 14:3). Hänen ystävänsä eivät käsittäneet, mitä hän tarkoitti. Tuomas vastasi hänelle avuttomasti: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet."

Jumala katsoi hyväksi kukistaa kuoleman ylivallan kuolemalla. Kun Kristus, tosi ihminen ja tosi Jumala, kuoli ja herätettiin kuolleista, kirposi samalla unohduksen ote ihmiskunnasta. Niin kuin Jumala oli Kristuksessa ottanut ihmisluonnon itsensä osaksi, hänen ylösnousemuksessaan meistä tuli osallisia ikuisen elämän lahjasta.

Pyhä merkitsee jotakin Jumalalle erotettua tai Jumalalle omistettua. Ihmisistä puhuttaessa pyhiä eivät ole ainoastaan tietyt pyhimykset, joiden nimet on kirjattu vanhoihin litanioihin. Pyhä on jokainen, joka on kasteessa omistettu osaksi Jumalan valtakuntaa jo tämänpuoleisessa maailmassa.

Kun seisomme meille rakkaan ihmisen viimeisen leposijan äärellä tuulisessa pyhäinpäiväyössä ja katselemme kynttilän väpättävää liekkiä, emmekö ajattelekin usein: "Nyt hän on paremmassa paikassa". Paljon vaikeampaa on yrittää pukea sanoiksi, mitä sillä tarkoitamme. Millainen on "parempi paikka"? Millainen on taivas?

Jeesus puhui enemmän Jumalan valtakunnasta täällä maan päällä meidän keskellämme kuin Jumalan valtakunnasta iankaikkisuudessa. Jo ammoin heprealaiset puhuivat Jumalan asuinsijasta "taivaina", koska sen häikäisevä kirkkaus, mahtavat pilvet, tähtien joukko ja ylhäinen avaruus koskettivat heitä syvästi. Taivas oli "jotakin ihan muuta" kuin elämä pölyssä ja puutteessa alhaalla maan päällä; jotakin, joka ajateltiin Herralle sopivana. Autuus Jumalan lähellä on ymmärretty milloin ikään kuin huolettomaksi, vehreäksi puutarhaksi, milloin kullasta ja kristallista rakennetuksi kaupungiksi. Kaikissa näissä ajatuksissa yhdistyvät kokemus ja käsitys kauneudesta, rauhasta ja levosta.

Jeesus puhui iankaikkisuudesta "Isän kotina" (Joh. 14:2). Sen täsmällisempiä kuvauksia hän ei ystävilleen juuri antanut. Mutta tarvittaisiinko niitä edes? Eikö "hänen Isänsä koti" kerro jo itsessään kaiken tarpeellisen? Jo sana koti herättää meissä ajatuksia turvasta, lämmöstä ja rakkaudesta. Koti on paikka, jonne palataan takaisin pitkältä matkalta. Kodissa odotetaan. Kotiin toivotetaan tervetulleeksi.

Vapahtaja myös teki, minkä lupasi. Hän antoi itsensä alttiiksi kuoleman pimeydelle, mutta pääsiäisaamun kirkkaudessa Magdalan Mariaa ja muita odotti tyhjänä ammottava hauta. Naiset olivat saapuneet etsimään elävää kuolleiden joukosta. Isä herätti Poikansa kuolleista ja mursi samalla unohduksen kahleet, jotka sitoivat luotuun ja katoavaiseen todellisuuteen kuuluvaa ihmiskuntaa.

Siitä tuo hautausmaiden pimeydessä hehkuva valo muistuttaa meitä tänäkin pyhäinpäivänä: Kristuksen sylistä, jossa edesmenneet rakkaamme saavat levätä. Puhumme edesmenneistä - siis meidän edellämme menneistä. Heidän maanpäällinen matkansa on päättynyt, he ovat päässeet perille odottamaan sitä päivää, jolloin korotettu Kristus vetää kaikki tykönsä (Joh. 12:32).

Tämä vapahduksen toivo lämmittäköön sinunkin sydäntäsi tänä pyhäinpäivänä, aivan kuin kynttilän liekki kohmeisia sormia marraskuisessa yössä.