Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
19.7.2014 14.18
Rakkaudella sanottua?
Arkkipiispamme on harvinaisen rohkea mies. Hän uskaltaa puhua myös vaikeista kipukohdista.
Johannes Khrysostomos luetaan nykyään varhaisen kirkon arvovaltaisimpien ja kunnioitetuimpien jumaluusoppineiden joukkoon. Hänen kirjoituksiaan luetaan yhä innokkaasti etenkin ortodoksisessa perinteessä. Omana aikanaan Johannes ei ollut yhtä yksiselitteisen suosittu mies. Silloisessa Rooman valtakunnan pääkaupungissa Konstantinopolissa piispanvirassa toiminut hengenmies joutui keskelle uskonopillista ja poliittista valtataistelua, ajautui persona non grataksi ja oli pakotettu lähtemään maanpakoon. Kirjoittaessaan eksiilistään hyvälle ystävälleen ja oppilaalleen Johannes kertoi kohdanneensa ryöväreitä ja muita hyökkäyksiä, mutta huokaa lopuksi: "En pelkää mitään niin paljon kuin piispoja!"
Kirkon pitäisi olla rakkauden yhteisö, mutta vaikka katto olisi korkealla ja seinät lavealla, niiden sisäpuolelle mahtuu valitettavasti myös vähemmän rakkaudellisia kohtaamisia. Joku minua viisaampi on todennut nasevasti, että uskonopilliset väittelyt rappeutuvat niin nopeasti sapekkaaksi ja häijyksi riitelyksi ja solvaamiseksi, koska kyse on "perheriidasta". Ehkä tunnette itsekin tapauksia, joissa suvun sisällä menevät sukset ristiin jonkin pohjimmiltaan vähäpätöisen asian kanssa, ja sitten ei puhuta kahteenkymmeneen vuoteen eikä tulla edes hautajaisiin. Pienistä riidoista tulee katkeria ja satuttavia, koska riitelijät ovat niin lähellä toisiaan, tärkeitä ja rakkaitakin toisilleen. Näin on kirkkokin usein joutunut surullisten kiistojen näyttämöksi, jossa kaikin puolin täyspäiset ihmisetkin ovat muuttuneet suorastaan hämmästyttävän julmiksi toisiaan kohtaan.
Omassa kirkossammekin on tunnetusti muutama kysymys, jotka yhä jakavat jyrkästi ja herättävät yleensä kirpakkaa polemiikkia noustessaan esiin. Sen tähden pidätinkin henkeäni, kun luin arkkipiispa Mäkisen vajaan viikon takaisia pohdiskeluja kirkon suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin. Meitä on siunattu lempeästi ja selkokielellä puhuvalla paimenella, joka on valmis myöntämään, että kirkkokin voi tehdä virheitä. (Tässä on muuten selvä ero verrattuna taannoiseen paavin tekemään anteeksipyyntöön ristiretkistä ja muista kirkon surullisenkuuluisista vääryyksistä. Johannes Paavali II pyysi anteeksi "kirkon poikien ja tyttärien" tekemiä syntejä, sillä katolisen käsityksen mukaan kirkkoinstituutio ei pyhien yhteisönä ja Kristuksen ruumiina voi mitään pahaa tehdä. Ainoastaan jotkut yksittäiset poikkeustapauskelmit.) Mutta miten tällainen ulostulo otettaisiin vastaan tässä jakautuneessa ilmapiirissä?
Toisin kuin Johannes Khrysostomoksen aikoinaan, meidän arkkipiispamme ei tarvinnut pelätä piispoja, sillä heidän palautteensa oli hyvin positiivista. Runsaasti keskusteluahan Mäkisen mietteet toki ovat herättäneet, ja mielestäni tässä kuvastuu hyvin se merkittävä rooli, joka evankelis-luterilaisella kirkolla on Suomen yhteiskunnassa yhä vieläkin. Kirkon ja erityisesti sen johdon sanomisia tarkataan korvat höröllä, maallisissakin piireissä. Hengellisyyskö muka kuollut ja kuopattu?
Toisaalta maallikkokeskustelussa menevät usein perunat ja bataatit sekaisin, mutta sinänsä täysin ymmärrettävistä syistä. Kun nyt molemmat asiat ovat taas tapetilla, on hyvä muistaa, että seksuaaliteologia ja avioliittoteologia ovat kaksi erillistä kysymystä, vaikka niillä paljon yhteistä keskenään tietysti onkin.
Kirkossamme taitaakin vaikuttaa karkeasti ottaen kolme yksinkertaistettua näkemystä näistä kysymyksistä.
Ensinnäkin ovat ehkä eniten kuuluvuutta saaneet konservatiiviset tahot, jotka suhtautuvat torjuvasti sekä samaa sukupuolta olevien rakkaussuhteisiin että tasa-arvoiseen avioliittoon. Kanta perustellaan muutamalla Raamatun jakeella, mutta taustalla on laajempi kysymys Raamatun arvovallasta ja kristillisestä traditiosta. Jos Raamatun erehtymätöntä arvovaltaa opillisissa kysymyksissä kyseenalaistetaan, miten käy kirkon opin kokonaisuutena? Saako kirkossa kohta enää sanoa sanaa synti?
Keskellä ovat ne, joiden seksuaalieettinen suhtautuminen samaa sukupuolta olevien rakkaussuhteisiin on periaatteessa myönteinen tai ei ainakaan kielteinen; sen voidaan katsoa heijastavan Jumalan luoman ihmisluonnon monimuotoisuutta. Avioliitto on kuitenkin oma lukunsa, aivan erityinen Jumalan säätämä instituutio. Siinä ihmisyyden kaksi puoliskoa - mies ja nainen - tulevat jälleen yhdeksi. Avioliitto on perheen turva, ja siihen liittyy myös selkeästi jälkikasvun siunaus, vaikkei se joka liitossa toteudukaan.
Kolmantena ryhmänä ovat sekä seksuaali- että avioliittokysymykseen liberaalimmin suhtautuvat. Rakkaus kaikissa muodoissaan - niin yleiskristillinen agape-rakkaus kuin romanttinenkin rakkaus - koetaan Jumalan kallisarvoiseksi lahjaksi. Avioliitossa tahdotaan korostaa keskinäisen kunnioituksen ja uskollisuuden arvoja, jotka eivät ole sidoksissa puolisoiden sukupuoleen. Asiaa voidaan ehkä lähestyä korostamalla luomiskertomuksen sanoja: "Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään" (1. Moos. 2:18).
Järjestään kaikki eri näkemyksiä edustavat tahot pyrkivät korostamaan omaa tulkintaansa rakkaudellisena tulkintana. Jos rakkaus löytyykin kaiken takaa, se on hyvä - siinä tapauksessa nimittäin meillä on toivoa, että asiaan löydetään vielä yhteinen sävel kristillisen rakentavassa ja keskustelevassa hengessä!
Suomen kirkko on perusluonteeltaan hämäläinen: ei turhia hötkyillä, vaan hiljaa hyvä tulee. Ihan kirjaimellisesti äskeistä ei pidä kumminkaan ottaa, sillä "hiljaa" harvemmin tulee hyvää - asioista pitää pystyä keskustelemaan avoimesti, keskinäisellä kunnioituksella ja rakkaudellisesti, vain siten niissä voidaan saavuttaa edistystä ja yhteisymmärrystä. Eduskunnassa nyt voidaan tapella ja haukkua muita, koska siellä edustetaan nimenomaan tätä kansaa, jonka jäseniä tekin hyvin tunnette. Mutta kirkollisessa asiayhteydessä sitä toivoisi toisenlaista, lempeämpää ja armahtavampaa otetta ja lähestymistapaa - olipa kysymys sitten mikä tahansa.
Juuri nyt kirkko polkee paikallaan ja tekee välillä pari piruettia. Eikä tilanne muuksi muutu, ellei löydetä ja tehdä tilaa rehelliselle ja perinpohjaiselle teologiselle pohdiskelulle.
Haluaisin kovasti uskoa, että Pyhä Henki vaikuttaa ja toimii edelleen myös meidän kirkossamme ja ohjaa sitä vähitellen, pienin askelin, kohden Jumalan valtakunnan todeksikokemista, aivan kuten Hän on tehnyt jo kahdentuhannen vuoden ajan.
Mutta. Mitä tehdäänkin, mitä päätetäänkin. Milloin ja miten ja missä ikinä.
Muistettaisiinko, että viime kädessä emme kuitenkaan puhu mistään teologis-dogmaattisista abstraktioista - vaan ihmisistä ja lähimmäisistä.
Kirkon pitäisi olla rakkauden yhteisö, mutta vaikka katto olisi korkealla ja seinät lavealla, niiden sisäpuolelle mahtuu valitettavasti myös vähemmän rakkaudellisia kohtaamisia. Joku minua viisaampi on todennut nasevasti, että uskonopilliset väittelyt rappeutuvat niin nopeasti sapekkaaksi ja häijyksi riitelyksi ja solvaamiseksi, koska kyse on "perheriidasta". Ehkä tunnette itsekin tapauksia, joissa suvun sisällä menevät sukset ristiin jonkin pohjimmiltaan vähäpätöisen asian kanssa, ja sitten ei puhuta kahteenkymmeneen vuoteen eikä tulla edes hautajaisiin. Pienistä riidoista tulee katkeria ja satuttavia, koska riitelijät ovat niin lähellä toisiaan, tärkeitä ja rakkaitakin toisilleen. Näin on kirkkokin usein joutunut surullisten kiistojen näyttämöksi, jossa kaikin puolin täyspäiset ihmisetkin ovat muuttuneet suorastaan hämmästyttävän julmiksi toisiaan kohtaan.
Omassa kirkossammekin on tunnetusti muutama kysymys, jotka yhä jakavat jyrkästi ja herättävät yleensä kirpakkaa polemiikkia noustessaan esiin. Sen tähden pidätinkin henkeäni, kun luin arkkipiispa Mäkisen vajaan viikon takaisia pohdiskeluja kirkon suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin. Meitä on siunattu lempeästi ja selkokielellä puhuvalla paimenella, joka on valmis myöntämään, että kirkkokin voi tehdä virheitä. (Tässä on muuten selvä ero verrattuna taannoiseen paavin tekemään anteeksipyyntöön ristiretkistä ja muista kirkon surullisenkuuluisista vääryyksistä. Johannes Paavali II pyysi anteeksi "kirkon poikien ja tyttärien" tekemiä syntejä, sillä katolisen käsityksen mukaan kirkkoinstituutio ei pyhien yhteisönä ja Kristuksen ruumiina voi mitään pahaa tehdä. Ainoastaan jotkut yksittäiset poikkeustapauskelmit.) Mutta miten tällainen ulostulo otettaisiin vastaan tässä jakautuneessa ilmapiirissä?
Toisin kuin Johannes Khrysostomoksen aikoinaan, meidän arkkipiispamme ei tarvinnut pelätä piispoja, sillä heidän palautteensa oli hyvin positiivista. Runsaasti keskusteluahan Mäkisen mietteet toki ovat herättäneet, ja mielestäni tässä kuvastuu hyvin se merkittävä rooli, joka evankelis-luterilaisella kirkolla on Suomen yhteiskunnassa yhä vieläkin. Kirkon ja erityisesti sen johdon sanomisia tarkataan korvat höröllä, maallisissakin piireissä. Hengellisyyskö muka kuollut ja kuopattu?
Toisaalta maallikkokeskustelussa menevät usein perunat ja bataatit sekaisin, mutta sinänsä täysin ymmärrettävistä syistä. Kun nyt molemmat asiat ovat taas tapetilla, on hyvä muistaa, että seksuaaliteologia ja avioliittoteologia ovat kaksi erillistä kysymystä, vaikka niillä paljon yhteistä keskenään tietysti onkin.
Kirkossamme taitaakin vaikuttaa karkeasti ottaen kolme yksinkertaistettua näkemystä näistä kysymyksistä.
Ensinnäkin ovat ehkä eniten kuuluvuutta saaneet konservatiiviset tahot, jotka suhtautuvat torjuvasti sekä samaa sukupuolta olevien rakkaussuhteisiin että tasa-arvoiseen avioliittoon. Kanta perustellaan muutamalla Raamatun jakeella, mutta taustalla on laajempi kysymys Raamatun arvovallasta ja kristillisestä traditiosta. Jos Raamatun erehtymätöntä arvovaltaa opillisissa kysymyksissä kyseenalaistetaan, miten käy kirkon opin kokonaisuutena? Saako kirkossa kohta enää sanoa sanaa synti?
Keskellä ovat ne, joiden seksuaalieettinen suhtautuminen samaa sukupuolta olevien rakkaussuhteisiin on periaatteessa myönteinen tai ei ainakaan kielteinen; sen voidaan katsoa heijastavan Jumalan luoman ihmisluonnon monimuotoisuutta. Avioliitto on kuitenkin oma lukunsa, aivan erityinen Jumalan säätämä instituutio. Siinä ihmisyyden kaksi puoliskoa - mies ja nainen - tulevat jälleen yhdeksi. Avioliitto on perheen turva, ja siihen liittyy myös selkeästi jälkikasvun siunaus, vaikkei se joka liitossa toteudukaan.
Kolmantena ryhmänä ovat sekä seksuaali- että avioliittokysymykseen liberaalimmin suhtautuvat. Rakkaus kaikissa muodoissaan - niin yleiskristillinen agape-rakkaus kuin romanttinenkin rakkaus - koetaan Jumalan kallisarvoiseksi lahjaksi. Avioliitossa tahdotaan korostaa keskinäisen kunnioituksen ja uskollisuuden arvoja, jotka eivät ole sidoksissa puolisoiden sukupuoleen. Asiaa voidaan ehkä lähestyä korostamalla luomiskertomuksen sanoja: "Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään" (1. Moos. 2:18).
Järjestään kaikki eri näkemyksiä edustavat tahot pyrkivät korostamaan omaa tulkintaansa rakkaudellisena tulkintana. Jos rakkaus löytyykin kaiken takaa, se on hyvä - siinä tapauksessa nimittäin meillä on toivoa, että asiaan löydetään vielä yhteinen sävel kristillisen rakentavassa ja keskustelevassa hengessä!
Suomen kirkko on perusluonteeltaan hämäläinen: ei turhia hötkyillä, vaan hiljaa hyvä tulee. Ihan kirjaimellisesti äskeistä ei pidä kumminkaan ottaa, sillä "hiljaa" harvemmin tulee hyvää - asioista pitää pystyä keskustelemaan avoimesti, keskinäisellä kunnioituksella ja rakkaudellisesti, vain siten niissä voidaan saavuttaa edistystä ja yhteisymmärrystä. Eduskunnassa nyt voidaan tapella ja haukkua muita, koska siellä edustetaan nimenomaan tätä kansaa, jonka jäseniä tekin hyvin tunnette. Mutta kirkollisessa asiayhteydessä sitä toivoisi toisenlaista, lempeämpää ja armahtavampaa otetta ja lähestymistapaa - olipa kysymys sitten mikä tahansa.
Juuri nyt kirkko polkee paikallaan ja tekee välillä pari piruettia. Eikä tilanne muuksi muutu, ellei löydetä ja tehdä tilaa rehelliselle ja perinpohjaiselle teologiselle pohdiskelulle.
Haluaisin kovasti uskoa, että Pyhä Henki vaikuttaa ja toimii edelleen myös meidän kirkossamme ja ohjaa sitä vähitellen, pienin askelin, kohden Jumalan valtakunnan todeksikokemista, aivan kuten Hän on tehnyt jo kahdentuhannen vuoden ajan.
Mutta. Mitä tehdäänkin, mitä päätetäänkin. Milloin ja miten ja missä ikinä.
Muistettaisiinko, että viime kädessä emme kuitenkaan puhu mistään teologis-dogmaattisista abstraktioista - vaan ihmisistä ja lähimmäisistä.