Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
5.7.2014 10.55
Tämähän on kuin keskiajalla
Varoitus: saattaa sisältää historiallisia faktoja.
"Olemme tekemässä paluuta pimeälle keskiajalle."
Jotenkin noin ikään puuskahdettiin hiljattain sanomalehtikirjoituksessa, kun kolumnisti päivitteli ennakkoluuloihin, tietämättömyydeen ja silkkaan yleiseen tiedevastaisuuteen pohjautunutta rokotusvastarintaa.
Sillä keskiajallahan - niin kuin kaikki tietysti tietävät - kaikki oli huonosti ja kökköä, taikausko rehotti, kirkko tukahdutti järjen ja tutkimuksen, uskonnollinen kiihko vei tiedemiehet rovioille noitina. Vasta uudella ajalla koitti järjen ja oppineisuuden sarastus. Ah sitä vasta sentään ehkä!
Minua ovat aina jurppineet suoraan luuytimestä nuo "pimeä keskiaika" -väitteet, koska ne eivät perustu ainakaan historiallisiin tosiasioihin. Koko ajatus kirkon tyrannisoimasta, epärationaalisesta barbarismin aikakaudesta on peräisin hyvin itsetietoisilta renessanssiajan kirjoittajilta, jotka katsoivat edustavansa uutta ja modernia ja (tietenkin) eri paljon kivempaa maailmaa. Puhumattakaan viktoriaanisen ajan "historioitsijoista", jotka sepittivät kynä sauhuten jos jonkinlaisia mielikuvituksekkaita kertomuksia keskiajan kauheuksista pakkosiveellisen lukijakuntansa puolikielletyksi viihteeksi. (Siveysvöitä ja rautaneitsyitä ja ensiyön oikeuksia ja sen semmottisia.)
On totta, että nykyään on nousussa jonkinlainen outo asiantuntija- ja tiedevastaisuuden aalto, jota en kuollaksenikaan (tai edes kituakseni) voi ymmärtää. Asiantuntijasta eli teknokraatista on tullut äkkiä haukkumasana. Asiallisia tutkimustuloksia kyseenalaistetaan härskisti poliittisten irtopisteiden toivossa. Kummat "holistiset hoidot" ja muut nostetaan lääketieteen yläpuolelle. Kaikenkarvaisista muodikkaista ravitsemustrendeistä nyt puhumattakaan!
Siksi päivän oppitunnin aiheena onkin kirkon siunaama järjen käyttö keskiajalla. (Ja saatte muuten kestää blogin loppuun asti, kun kerran kökötätte sisällä näyttöä tuijottamassa, ettekä ole pihalla nauttimassa Luojan kauniista kesästä!)
Toisin kuin yleensä kuvitellaan, järkeä ja rationaalisuutta arvostettiin keskiajan oppineisuudessa. Järkeä ja uskoa ei nähty toistensa kiistakumppaneina ja kilpailijoina, vaan myös jumaluusoppineet pyrkivät lähestymään teologisia kysymyksiä järjen ja logiikan kautta.
Keskiaika oli tuhatvuotinen maailmankausi, jonka maine "pimeänä" ja barbaarisena perustuu lähinnä Rooman valtakunnan luhistumista (476 jKr.) seuranneisiin hajaannuksen vuosiin. Silloin hiipui paljon antiikin sivistystä ja kulttuuria. Kaikki ei kuitenkaan kadonnut jäljettömiin, vaan kirkonmiehet kunnostautuivat antiikin perinteen vaalijoina ja välittäjinä. Samalla oli väistämätöntä, että juuri kirkollisista piireistä alkoi versoa uutta tietoa ja ymmärrystä maailmasta.
Varhaiskeskiajalla syntynyt luostarilaitos oli korvaamaton sivistyksen ja opin lähde läpi vuosisatojen. Kopioimalla antiikin aikaisia käsikirjoituksia ja kirjoittamalla kommentaareja munkit välittivät varhaisten filosofien, teologien ja historioitsijoiden ajatuksia jälkipolville. Luostareissa hoidettiin myös sairaita, mikä edisti yrttikasvien ja käytännön lääketieteen kehitystä. Tärkeinä maanomistajina ne välittivät myös uusimpia maataloustekniikoita.
Mutta eivätkö keskiajan turmeltuneet paavit kuitenkin rangaisseet ankaralla kädellä kaikkia kriittisesti ajattelevia oppineita? Kirkon johdon sapekkaasta arvostelusta saattoi toki joutua ongelmiin, mutta lähtökohdallisesti kirkko suhtautui myönteisesti ja kannustavasti oppineisuuteen. Kuten aikaisemmin todettu, uskoa ja järkeä ei asetettu samalla tavalla vastakkain kuin nykypäivänä. Kun 1000-luvulta alkaen alettiin jälleen - kiitos arabialaisen sivistyksen - päästä sinuiksi filosofi Aristoteleen ajatusten kanssa, Euroopan ajattelussa tapahtui suuria mullistuksia. Jo myöhäisantiikista lähtien ajattelua oli nimittäin hallinnut Platonilta periytynyt idealismi, jossa maailman asioiden ja ilmiöiden käsitettiin olevan vain heijastuksia niiden todellisesta, hengellisestä olemuksesta. Aristoteles oli käytännöllisempi ja maanläheisempi. Sydänkeskiajan oppineet ryhtyivät hänen luonnonfilosofiansa mukaisesti jäsentämään maailmankaikkeutta erilaisten ominaisuuksien mukaan kategorioiden. Eläimet, kasvit ja muut oliot olivat sitä, mitä olivat, omien eroavien ominaisuuksiensa, eivät epämääräisen henkisen esikuvan, perusteella. Tämä oli valtava harppaus kohden modernin luonnontieteen kehittymistä.
Ja kirkko tuki tämänkaltaista ajattelua kernaasti. Tämä sivistyksen mullistus osui samoihin aikoihin ensimmäisten yliopistojen perustamisen kanssa (ensimmäinen, Bolognan yliopisto, perustettiin vuonna 1080). Yliopistotkin syntyivät muuten kirkollisessa suojeluksessa ja monessa mielessä kirkollisiin tarpeisiin - papistolta ja etenkin ylemmiltä hengenmiehiltä alettiin vaatia entistä korkeampaa yleissivistystä. Näistä professorien johtamista, melko vapaamuotoisista oppipiireistä nousivat uudenlaisen teologian, skolastiikan, suuret nimet.
Skolastiikka oli keskiaikaista oppineisuutta parhaimmillaan (ja pahimmillaan, näkökulmasta riippuen). Se pyrki osoittamaan järjen, logiikan ja filosofian metodeja käyttäen, etteivät jumaluusopin kysymykset olleet "järjettömiä", vaan niitä oli mahdollista tarkastella järkiperäisesti ja myös perustella rationaalisin, vankin argumentein. Skolastiikan kiistatta tärkein nimi oli Tuomas Akvinolainen (1225 - 1274), jonka vaikutus opin kehittymiseen oli niin valtava, että vielä tänäkin päivänä hänen mukaansa nimetty (uus)tomismi on katolisen kirkon virallinen filosofia!
Sydänkeskiajan uusissa yliopistoissa filosofia, lääketiede, juridiikka ja valtiotiede kehittyivät nopeasti. Ne toimivat kullanarvoisena oppineen ja asiantuntevan virkamieskunnan lähteenä, ja byrokraatteja taas tarvittiin kipeästi orastavien kansallisvaltioiden hallinnon pyörittämiseen. Oppia ja sivistystä arvostettiin.
Oppineisuus kulki myös käsi kädessä kirkon itselleen määrittämän suuren tehtävän eli evankelioimisen kanssa. Viimeiset Euroopan esikristilliset asukkaat - Liettuan pakanat - käännytettiin vasta 1200-1300-luvuilla. Usein kuvitellaan, että juuri keskiajalla rehottivat julmat noitavainot, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Myöhäiskeskiajalla puhkesi kyllä verisiä harhaoppineiden vainoja, kun paavinistuin pyrki pönkittämään valta-asemaansa, mutta noituus ja muu taikausko olivat pikemminkin kiusallisia ongelmia, jotka kirkko pyrki kitkemään oppimattoman, vielä puolipakanallisen rahvaan parista sivistämällä sitä. Useimmat tuon ajan kirkonmiehet pitivät noituutta ja taikuutta yksinkertaisesti järjettömänä hölynpölynä, johon kunnon kristityn ei edes pitänyt uskoa!
Merkittäviä eroja keskiaikaisen ja nykyaikaisen tieteen välillä toki oli. Niistä ehkä suurin ja huomattavin oli keskiaikainen taipumus nojautua hyvin voimakkaasti vanhoihin, hyviksi havaittuihin auktoriteetteihin, joskus jääräpäisellä uppiniskaisuudella ja suoranaisella sokealla luottamuksella. Kaikki tietämisen arvoinen tieto maailmasta oli jo selvitetty antiikin filosofien akatemioissa, pääteltiin, joten nyt keskiajalla oli enää tarpeen kaivaa se uudelleen esiin ja tehdä, kuten viisaat miehet olivat kirjoittaneet. Oppineisuutta - jopa pakanallista - siis arvostettiin syvästi, mutta toisaalta se rajoitti aloitteellisuutta ja kokeellista tutkimusta. Tutkija teki itsensä herkästi naurunalaiseksi ja halveksituksi, jos rohkeni arvostella Galenoksen tai Hippokrateen kaltaisia mestareita. Niinpä esimerkiksi kreikkalainen käsitys neljän ruumiinnesteen tasapainosta sairauksien syynä hallitsi eurooppalaista (ja arabialaista) ajattelua pitkälti toista vuosituhatta; kenellekään ei tullut edes mieleen kokeellisesti varmistaa, oliko todella näin. Totta kai kuumetautista hoidetaan parhaiten iskemällä suonta ja laskemalla puoli litraa verta!
Yliopistojen synty kuitenkin ruokki myös uutta, kokeellista tutkimusta. Optiikka, mekaniikka ja kemia esimerkiksi kehittyivät merkittävästi keskiajan vieriessä eteenpäin, samoin matematiikka ja tähtitiede, joka flirttaili vielä tuolloin ihan yliopistotasolla astrologian kanssa.
Oppineet joutuivat kahnauksiin kirkon kanssa lähinnä silloin, kun he tarkoituksella tai vahingossa astuivat jonkun valtaapitävän varpaille. Silloin jostakin yksittäisestä tieteen kysymyksestä tai teoriasta saattoi tulla äkkiä arvovaltakysymys, jossa itsetietoiset paavit eivät voineet antaa periksi. Vielä keskiajalla tällaiset tapaukset olivat kuitenkin melko harvalukuisia, sillä, kuten todettua, suuri osa oppineesta säädystä oli itsekin hengenmiehiä.
Vaan sitten päättyi keskiaika, ja uusi aika sarasti. Tulivat kirjapaino, löytöretket, renessanssi, reformaatio. Raakalaismainen ja sivistymätön ajanjakso päättyi, ja järjen valon epookki koitti vihdoin?
No miten sen nyt ottaa. Reformaation myötä kirkko sirpaloitui peruuttamattomasti. Sekä katolisella että protestanttisella puolella oli suuri tarve pönkittää horjuvaa auktoriteettiaan. Seurauksena oli entistä konservatiivisempi ja vainoharhaisempi suhtautuminen uusiin ajatuksiin - myös tieteessä ja oppineisuudessa. Samalla uskonnollinen kuohunta ja yhteiskunnalliset levottomuudet sekä toisaalta keskittyneen valtiovallan kasvaneet resurssit alkoivat lietsoa noitaoikeudenkäyntejä, johon myös kirkon oppineet tässä muuttuneessa maailmanajassa lähtivät mukaan omine traktaatteineen. Filosofi René Descartesin (1596 - 1650) myötä sielu ja ruumis erotettiin länsimaisessa ajattelussa peruuttamattomasti toisistaan. Samalla voimistui uskon ja järjen, kirkon ja tieteen välinen vastakkainasettelu.
Keskiaika oli monessa mielessä myönteisempää ja hedelmällisempää aikaa järjen, oppineisuuden ja sivistyksen kannalta kuin sitä välittömästi seuranneet vuosisadat.
Ei kuitenkaan pidä puhua pelkistä ruusuista, jos takapihalla rehottaa rikkaruohopöheikkö. Nykyihmisen silmin keskiaika oli melkoisen kaukana onnelasta. Esmes sydänkeskiajan Englannissa olisit todennäköisesti jo kuollut, sillä keskimääräinen eliniänodote oli kolmisenkymmentä vuotta. Lääketiede ei ymmärtänyt tautien syntymekanismeja, haitallisiakin elämäntapaoppeja toisteltiin vuosisatoja, koska uskottiin kyseenalaistamattomasti vanhoihin kirjoituksiin, ja vain aniharva osasi lukea.
Silti on suuri vääryys leimata keskiaika sivistymättömäksi ja järjelle vihamieliseksi aikakaudeksi. Päinvastoin voisi todeta, että järkeä, oppineisuutta ja sivistystä arvostettiin jopa enemmän kuin välittömästi seuranneina vuosisatoina. Keskiajalla kirkko ja uskonto ylipäätään kulkivat myös käsi kädessä tieteen kanssa, eivät vastustajina - olihan kristityn tehtävä oppia ymmärtämään Jumalan luomakunnan sekä ihmisruumiin ja -mielen ihmeitä.
Sen sijaan nykyään asiallista tiedettä, hyvin koeteltuja tutkimustuloksia ja asiantuntijoita vähätellään ja jopa pilkataan. Koulutuksen ja oppineisuuden arvostuksen tilalle uhkaa nousta epämääräinen, suorastaan taikauskoinen mututuntuma, joka perustuu omiin mielipiteisiin, joille haetaan vastakaikua epämääräisistä viitekehyksistä. Some lietsoo hysteriaa, ja internetin trollit nauravat partaansa, kun taas yksi soppa kiehuu yli.
Jumala suuressa hyvyydessään siunasi meitä järjellä. Eikö Hän sitten toivoisi sitä käytettävän? Viisaus ja ymmärrys ovat nekin nimittäin Pyhän Hengen lahjoja (1. Kor. 12:8).
Oppitunti päättyy tähän. Luokka saa kirmata kesälaitumille kuni virmat härjät.
Jotenkin noin ikään puuskahdettiin hiljattain sanomalehtikirjoituksessa, kun kolumnisti päivitteli ennakkoluuloihin, tietämättömyydeen ja silkkaan yleiseen tiedevastaisuuteen pohjautunutta rokotusvastarintaa.
Sillä keskiajallahan - niin kuin kaikki tietysti tietävät - kaikki oli huonosti ja kökköä, taikausko rehotti, kirkko tukahdutti järjen ja tutkimuksen, uskonnollinen kiihko vei tiedemiehet rovioille noitina. Vasta uudella ajalla koitti järjen ja oppineisuuden sarastus. Ah sitä vasta sentään ehkä!
Minua ovat aina jurppineet suoraan luuytimestä nuo "pimeä keskiaika" -väitteet, koska ne eivät perustu ainakaan historiallisiin tosiasioihin. Koko ajatus kirkon tyrannisoimasta, epärationaalisesta barbarismin aikakaudesta on peräisin hyvin itsetietoisilta renessanssiajan kirjoittajilta, jotka katsoivat edustavansa uutta ja modernia ja (tietenkin) eri paljon kivempaa maailmaa. Puhumattakaan viktoriaanisen ajan "historioitsijoista", jotka sepittivät kynä sauhuten jos jonkinlaisia mielikuvituksekkaita kertomuksia keskiajan kauheuksista pakkosiveellisen lukijakuntansa puolikielletyksi viihteeksi. (Siveysvöitä ja rautaneitsyitä ja ensiyön oikeuksia ja sen semmottisia.)
On totta, että nykyään on nousussa jonkinlainen outo asiantuntija- ja tiedevastaisuuden aalto, jota en kuollaksenikaan (tai edes kituakseni) voi ymmärtää. Asiantuntijasta eli teknokraatista on tullut äkkiä haukkumasana. Asiallisia tutkimustuloksia kyseenalaistetaan härskisti poliittisten irtopisteiden toivossa. Kummat "holistiset hoidot" ja muut nostetaan lääketieteen yläpuolelle. Kaikenkarvaisista muodikkaista ravitsemustrendeistä nyt puhumattakaan!
Siksi päivän oppitunnin aiheena onkin kirkon siunaama järjen käyttö keskiajalla. (Ja saatte muuten kestää blogin loppuun asti, kun kerran kökötätte sisällä näyttöä tuijottamassa, ettekä ole pihalla nauttimassa Luojan kauniista kesästä!)
Toisin kuin yleensä kuvitellaan, järkeä ja rationaalisuutta arvostettiin keskiajan oppineisuudessa. Järkeä ja uskoa ei nähty toistensa kiistakumppaneina ja kilpailijoina, vaan myös jumaluusoppineet pyrkivät lähestymään teologisia kysymyksiä järjen ja logiikan kautta.
Kunnianarvoisa Beda (672 - 735) oli malliesimerkki kirkonmiehestä, joka oli myös syvästi oppinut ja sivistynyt. Ahkera kynäniekka kirjoitti mm. ensimmäisen kattavan Englannin historiankronikan.
Keskiaika oli tuhatvuotinen maailmankausi, jonka maine "pimeänä" ja barbaarisena perustuu lähinnä Rooman valtakunnan luhistumista (476 jKr.) seuranneisiin hajaannuksen vuosiin. Silloin hiipui paljon antiikin sivistystä ja kulttuuria. Kaikki ei kuitenkaan kadonnut jäljettömiin, vaan kirkonmiehet kunnostautuivat antiikin perinteen vaalijoina ja välittäjinä. Samalla oli väistämätöntä, että juuri kirkollisista piireistä alkoi versoa uutta tietoa ja ymmärrystä maailmasta.
Varhaiskeskiajalla syntynyt luostarilaitos oli korvaamaton sivistyksen ja opin lähde läpi vuosisatojen. Kopioimalla antiikin aikaisia käsikirjoituksia ja kirjoittamalla kommentaareja munkit välittivät varhaisten filosofien, teologien ja historioitsijoiden ajatuksia jälkipolville. Luostareissa hoidettiin myös sairaita, mikä edisti yrttikasvien ja käytännön lääketieteen kehitystä. Tärkeinä maanomistajina ne välittivät myös uusimpia maataloustekniikoita.
Mutta eivätkö keskiajan turmeltuneet paavit kuitenkin rangaisseet ankaralla kädellä kaikkia kriittisesti ajattelevia oppineita? Kirkon johdon sapekkaasta arvostelusta saattoi toki joutua ongelmiin, mutta lähtökohdallisesti kirkko suhtautui myönteisesti ja kannustavasti oppineisuuteen. Kuten aikaisemmin todettu, uskoa ja järkeä ei asetettu samalla tavalla vastakkain kuin nykypäivänä. Kun 1000-luvulta alkaen alettiin jälleen - kiitos arabialaisen sivistyksen - päästä sinuiksi filosofi Aristoteleen ajatusten kanssa, Euroopan ajattelussa tapahtui suuria mullistuksia. Jo myöhäisantiikista lähtien ajattelua oli nimittäin hallinnut Platonilta periytynyt idealismi, jossa maailman asioiden ja ilmiöiden käsitettiin olevan vain heijastuksia niiden todellisesta, hengellisestä olemuksesta. Aristoteles oli käytännöllisempi ja maanläheisempi. Sydänkeskiajan oppineet ryhtyivät hänen luonnonfilosofiansa mukaisesti jäsentämään maailmankaikkeutta erilaisten ominaisuuksien mukaan kategorioiden. Eläimet, kasvit ja muut oliot olivat sitä, mitä olivat, omien eroavien ominaisuuksiensa, eivät epämääräisen henkisen esikuvan, perusteella. Tämä oli valtava harppaus kohden modernin luonnontieteen kehittymistä.
Antiikin akatemioiden hiivuttua ja ennen yliopistojen syntyä sydänkeskiajalla luostarit olivat oppineisuuden säilyttämisen ja välittämisen kehtoja.
Ja kirkko tuki tämänkaltaista ajattelua kernaasti. Tämä sivistyksen mullistus osui samoihin aikoihin ensimmäisten yliopistojen perustamisen kanssa (ensimmäinen, Bolognan yliopisto, perustettiin vuonna 1080). Yliopistotkin syntyivät muuten kirkollisessa suojeluksessa ja monessa mielessä kirkollisiin tarpeisiin - papistolta ja etenkin ylemmiltä hengenmiehiltä alettiin vaatia entistä korkeampaa yleissivistystä. Näistä professorien johtamista, melko vapaamuotoisista oppipiireistä nousivat uudenlaisen teologian, skolastiikan, suuret nimet.
Skolastiikka oli keskiaikaista oppineisuutta parhaimmillaan (ja pahimmillaan, näkökulmasta riippuen). Se pyrki osoittamaan järjen, logiikan ja filosofian metodeja käyttäen, etteivät jumaluusopin kysymykset olleet "järjettömiä", vaan niitä oli mahdollista tarkastella järkiperäisesti ja myös perustella rationaalisin, vankin argumentein. Skolastiikan kiistatta tärkein nimi oli Tuomas Akvinolainen (1225 - 1274), jonka vaikutus opin kehittymiseen oli niin valtava, että vielä tänäkin päivänä hänen mukaansa nimetty (uus)tomismi on katolisen kirkon virallinen filosofia!
Sydänkeskiajan uusissa yliopistoissa filosofia, lääketiede, juridiikka ja valtiotiede kehittyivät nopeasti. Ne toimivat kullanarvoisena oppineen ja asiantuntevan virkamieskunnan lähteenä, ja byrokraatteja taas tarvittiin kipeästi orastavien kansallisvaltioiden hallinnon pyörittämiseen. Oppia ja sivistystä arvostettiin.
Tuomas Akvinolainen nojasi skolastisessa ajattelussaan logiikkaan ja kausaliteettiin. Kaikilla asioilla on selvitettävissä olevat syyt, joilla puolestaan on omat syynsä. Lopulta kaikki ketjut päättyvät Jumalaan, joka on "alkuperäinen syy", kaiken muutoksen alullepanija.
Oppineisuus kulki myös käsi kädessä kirkon itselleen määrittämän suuren tehtävän eli evankelioimisen kanssa. Viimeiset Euroopan esikristilliset asukkaat - Liettuan pakanat - käännytettiin vasta 1200-1300-luvuilla. Usein kuvitellaan, että juuri keskiajalla rehottivat julmat noitavainot, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Myöhäiskeskiajalla puhkesi kyllä verisiä harhaoppineiden vainoja, kun paavinistuin pyrki pönkittämään valta-asemaansa, mutta noituus ja muu taikausko olivat pikemminkin kiusallisia ongelmia, jotka kirkko pyrki kitkemään oppimattoman, vielä puolipakanallisen rahvaan parista sivistämällä sitä. Useimmat tuon ajan kirkonmiehet pitivät noituutta ja taikuutta yksinkertaisesti järjettömänä hölynpölynä, johon kunnon kristityn ei edes pitänyt uskoa!
Merkittäviä eroja keskiaikaisen ja nykyaikaisen tieteen välillä toki oli. Niistä ehkä suurin ja huomattavin oli keskiaikainen taipumus nojautua hyvin voimakkaasti vanhoihin, hyviksi havaittuihin auktoriteetteihin, joskus jääräpäisellä uppiniskaisuudella ja suoranaisella sokealla luottamuksella. Kaikki tietämisen arvoinen tieto maailmasta oli jo selvitetty antiikin filosofien akatemioissa, pääteltiin, joten nyt keskiajalla oli enää tarpeen kaivaa se uudelleen esiin ja tehdä, kuten viisaat miehet olivat kirjoittaneet. Oppineisuutta - jopa pakanallista - siis arvostettiin syvästi, mutta toisaalta se rajoitti aloitteellisuutta ja kokeellista tutkimusta. Tutkija teki itsensä herkästi naurunalaiseksi ja halveksituksi, jos rohkeni arvostella Galenoksen tai Hippokrateen kaltaisia mestareita. Niinpä esimerkiksi kreikkalainen käsitys neljän ruumiinnesteen tasapainosta sairauksien syynä hallitsi eurooppalaista (ja arabialaista) ajattelua pitkälti toista vuosituhatta; kenellekään ei tullut edes mieleen kokeellisesti varmistaa, oliko todella näin. Totta kai kuumetautista hoidetaan parhaiten iskemällä suonta ja laskemalla puoli litraa verta!
Yliopistojen synty kuitenkin ruokki myös uutta, kokeellista tutkimusta. Optiikka, mekaniikka ja kemia esimerkiksi kehittyivät merkittävästi keskiajan vieriessä eteenpäin, samoin matematiikka ja tähtitiede, joka flirttaili vielä tuolloin ihan yliopistotasolla astrologian kanssa.
Oppineet joutuivat kahnauksiin kirkon kanssa lähinnä silloin, kun he tarkoituksella tai vahingossa astuivat jonkun valtaapitävän varpaille. Silloin jostakin yksittäisestä tieteen kysymyksestä tai teoriasta saattoi tulla äkkiä arvovaltakysymys, jossa itsetietoiset paavit eivät voineet antaa periksi. Vielä keskiajalla tällaiset tapaukset olivat kuitenkin melko harvalukuisia, sillä, kuten todettua, suuri osa oppineesta säädystä oli itsekin hengenmiehiä.
Vaan sitten päättyi keskiaika, ja uusi aika sarasti. Tulivat kirjapaino, löytöretket, renessanssi, reformaatio. Raakalaismainen ja sivistymätön ajanjakso päättyi, ja järjen valon epookki koitti vihdoin?
No miten sen nyt ottaa. Reformaation myötä kirkko sirpaloitui peruuttamattomasti. Sekä katolisella että protestanttisella puolella oli suuri tarve pönkittää horjuvaa auktoriteettiaan. Seurauksena oli entistä konservatiivisempi ja vainoharhaisempi suhtautuminen uusiin ajatuksiin - myös tieteessä ja oppineisuudessa. Samalla uskonnollinen kuohunta ja yhteiskunnalliset levottomuudet sekä toisaalta keskittyneen valtiovallan kasvaneet resurssit alkoivat lietsoa noitaoikeudenkäyntejä, johon myös kirkon oppineet tässä muuttuneessa maailmanajassa lähtivät mukaan omine traktaatteineen. Filosofi René Descartesin (1596 - 1650) myötä sielu ja ruumis erotettiin länsimaisessa ajattelussa peruuttamattomasti toisistaan. Samalla voimistui uskon ja järjen, kirkon ja tieteen välinen vastakkainasettelu.
Martin Lutherin alullepanema reformaatio suhtautui vihamielisesti ja kriittisesti skolastiikkaan - siis järjen ja filosofian sekoittamiseen "puhtaaseen" teologiaan. Uskosta ja järjestä tuli toistensa vastakohtia.
Keskiaika oli monessa mielessä myönteisempää ja hedelmällisempää aikaa järjen, oppineisuuden ja sivistyksen kannalta kuin sitä välittömästi seuranneet vuosisadat.
Ei kuitenkaan pidä puhua pelkistä ruusuista, jos takapihalla rehottaa rikkaruohopöheikkö. Nykyihmisen silmin keskiaika oli melkoisen kaukana onnelasta. Esmes sydänkeskiajan Englannissa olisit todennäköisesti jo kuollut, sillä keskimääräinen eliniänodote oli kolmisenkymmentä vuotta. Lääketiede ei ymmärtänyt tautien syntymekanismeja, haitallisiakin elämäntapaoppeja toisteltiin vuosisatoja, koska uskottiin kyseenalaistamattomasti vanhoihin kirjoituksiin, ja vain aniharva osasi lukea.
Silti on suuri vääryys leimata keskiaika sivistymättömäksi ja järjelle vihamieliseksi aikakaudeksi. Päinvastoin voisi todeta, että järkeä, oppineisuutta ja sivistystä arvostettiin jopa enemmän kuin välittömästi seuranneina vuosisatoina. Keskiajalla kirkko ja uskonto ylipäätään kulkivat myös käsi kädessä tieteen kanssa, eivät vastustajina - olihan kristityn tehtävä oppia ymmärtämään Jumalan luomakunnan sekä ihmisruumiin ja -mielen ihmeitä.
Sen sijaan nykyään asiallista tiedettä, hyvin koeteltuja tutkimustuloksia ja asiantuntijoita vähätellään ja jopa pilkataan. Koulutuksen ja oppineisuuden arvostuksen tilalle uhkaa nousta epämääräinen, suorastaan taikauskoinen mututuntuma, joka perustuu omiin mielipiteisiin, joille haetaan vastakaikua epämääräisistä viitekehyksistä. Some lietsoo hysteriaa, ja internetin trollit nauravat partaansa, kun taas yksi soppa kiehuu yli.
Jumala suuressa hyvyydessään siunasi meitä järjellä. Eikö Hän sitten toivoisi sitä käytettävän? Viisaus ja ymmärrys ovat nekin nimittäin Pyhän Hengen lahjoja (1. Kor. 12:8).
Oppitunti päättyy tähän. Luokka saa kirmata kesälaitumille kuni virmat härjät.