Onko soveliasta, että koulujen kevätjuhlissa veisataan Suvivirttä?

Näyttää siltä, että tämä probleema pullahtelee pinnalle julkisessa keskustelussa nyt jokakeväisesti, yhtä varmasti kuin heräileviin puutarhoihin matavat lehtokotilot. On noissa kahdessa sivumennen sanoen muutakin yhteistä: kaikki eivät tykkää, mutta niillä on silti oma tärkeä tehtävänsä.

Suvivirsikeskustelukaan ei ole mikään erillinen kummajainen, vaan osa laajempaa pohdiskelua uskonnon ja hengellisyyden asemasta nyky-Suomessa sekä siitä, miten ymmärrämme uskonnonvapauden kalliin periaatteen. Uskonnon- ja omantunnonvapaushan ovat varmasti useimpien mielestä luovuttamattomia ja tärkeitä arvoja, joiden pitäisi taata jokaiselle ihmiselle vapaus hengelliseen elämään - tai vapaus olla sellaista harjoittamatta.

Uskonnon täytyy olla aivan erityisen voimallinen ja merkittävä asia ihmiselämässä, kun siitä on melkein mahdotonta keskustella ilman kiivaita tunteenpurkauksia kummallakin puolella "rajalinjoja". Niin pientä kysymystä ei olekaan, etteikö siitä saisi leivottua oikein mehevää riitaa! (Erityisesti anonyymina internetissä, missä trollit ovat kaikkea muuta kuin uhanalainen laji.)

Jos kevätjuhlassa kajautetaan Suvivirsi, onko se pakotettua osallistumista uskonnon harjoittamiseen ja siten uskonnonvapauden periaatteiden loukkaamista? Tai jos oppilaan on paljastettava oma uskonnollinen vakaumuksensa kieltäytyessään lähtemästä muun luokan kanssa kirkkoreissulle, rikotaanko tässäkin uskonnonvapauden toteutumista käytännössä?

Liian usein kumpikin osapuoli tässä väittelyssä ylenkatsoo toisen mielipiteitä ja argumentteja. Kysymystä aidosti punnitsevat ja pohdiskelevat saavat herkästi seurakuntavastaisen militanttiateistin maineen; hengellisyyteen lähtökohdallisesti myönteisesti suhtautuvat taas leimataan kärkkäästi kiihkouskovaisiksi hourupäiksi.

Yritä siinä sitten leikkiä sivistynyttä keskustelijaa.

Ehkä pohjimmiltaan tässä(kin) asiassa on kysymys siitä, miten uskonnonvapaus ja suvaitsevaisuus ymmärretään. Onko se ainoastaan minun ja vain minun elämänkatsomukseni mukaista toimintaa yhteiskunnassa, vai olisiko tilaa muunlaisillekin näkemyksille?

Toisin sanoen: mikäli kevätjuhlassa joutuu jo armas aika, loukataanko silloin ei-kristillisen kuulijan uskonnonvapautta?

Omasta lapsenmielisen yksinkertaisesta ja rajallisesta näkökulmastani katsottuna tuntuisi erikoiselta ajatella, että jonkin omien näkemysteni vastaisen asian kohtaaminen julkisessa elämässä olisi suora loukkaus minua ja oikeuksiani kohtaan.

Nimittäin sekä koulussa että elämässä yleensä päädymme toistuvasti kohtaamaan sellaisia ihmisiä, asioita ja tilanteita, jotka eivät edusta justiinsa presiis juuri sitä elämäntapaa, maailmankatsomusta, uskonnollista tai poliittista tai taloudellista katsatokantaa, jota itse edustamme. Sitä tärkeämpää on oppia elämään rinnatusten ja kunnioittamaan myös toisten näkökantoja, tai ainakin oikeutta erilaisiin näkökantoihin, kunhan ei mennä räikeän loukkaamisen tai väkivallanteon puolelle. Katsoakseni olisi "ihan kiva", jos toisten kunnioittaminen alkaisi jo koulumaailmassa.

Niin kauan kuin ketään ei uhkailupakoteta tai velvoiteta kyseistä laulua kevätjuhlassa luikauttamaan, tässä ei nähdäkseni ole todellista ongelmaa. Onneksi veisuuseen ei ole pakko ottaa osaa, jos aihe tökkii, tai - kuten allekirjoittaneella - lauluääntä eivät kadehdi edes varikset.

Pelkkä hengellisesti vivahtavan asian kuuleminen tai näkeminen ei käsittääkseni uhkaa kenenkään oikeutta harjoittaa tai olla harjoittamatta uskontoaan. Osallistuminen hartaus- tai muuhun sellaiseen tapahtumaan on sitten oma lukunsa. Mutta Jumala-sanan vilahtaminen lyriikoissa tai vaikka sivumainintana jonkun pitämässä puheessa - onko se uskonnon pakkoharjoittamista? Omasta mielestäni ei.

Arvokasta olisikin, mikäli suvaitsevaisuus tai ainakin sietäminen toimisi molempiin suuntiin eli sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden periaatteen mukaisesti. Paitsi että taattaisiin jokaiselle vapaus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen (sanomalla "kiitos ei" kirkkokäynneille yms.), myös vapaus osallistua siihen niin halutessaan. Yhtä tärkeää olisi olla sensuroimatta hengellisyyttä täysin poissaolevaksi, ikään kuin se pitäisi häpeällisenä ja pahana asiana lakaista maton alle ja pysyä siitä vaiti.

Edistäisikö sellainen keskinäisen kunnioituksen, suvaitsevaisuuden ja molemminpuolisen ymmärryksen syntymistä ja vahvistumista?

Voisiko kaikilla olla samat oikeudet ja velvollisuudet - niin uskonnollisilla kuin uskonnottomillakin? Oikeus ajatella, kuinka tahtoo, ja olla osallistumatta niin halutessaan, mutta velvollisuus ainakin käytännön tasolla arkielämässä sietää myös toisella tavalla ajattelevia ihmisiä?

Se olisi ainakin hyvä alku joten kuten toimivalle yhteiselolle.