Oletan, että tunnette ainakin maineelta Civilization-tietokonepelisarjan. Asian kieltäminenhän olisi kyseisen taidemuodon suhteen vähän sama kuin tunnustaisi, ettei ole kuunaan kuullutkaan Leonardo da Vincin Mona Lisasta tai Michelangelon Sikstiiniläiskappelin freskoista. Lukuisissa kilvoissa kaikkien aikojen pelisarjaksi valittu ja miljoonille erittäin rakas Civilization on muikean eeppinen kertomus ihmislajin historiasta mammutinnahkaisten telttojen suojista avaruusaikaan. Pelaaja ottaa siinä kaitsettavakseen jonkin koulun historiankirjojen sivuilta tutun kansakunnan, kuten babylonialaiset, kiinalaiset tai zulut, ja kirjoittaa maailmanhistorian uusiksi. Voiton saavuttaa esmes kehittämällä vahvimman kulttuuri-imperiumin, kiipimällä perustamansa uskonnon ylipääsuurpaaviksi, lähettämällä ensimmäisen siirtokunta-aluksen Alfa Kentauriin tai pyyhkimällä kiusalliset kilpailijat pois puhdistavalla atomitulella. (Tosin ei siinä itsellekään välttämättä hyvin käy.)

Muun puuhastelun ohella kyllin edistynyt sivilisaatio voi myös perustaa kuuluisia maailman ihmeitä. Gizan pyramidien, Kiinan muurin, Aleksandrian kirjaston ja sen sellaisten ohella mukaan on mahtunut myös moderneja maamerkkejä ja Tellusta muokanneita projekteja. Näistä yksi on Yhdistyneet kansakunnat.

Pelimaailman YK toimii paremmin kuin tosielämän YK. Kun pelaajan johtama kansa yhdessä muiden sivilisaatioiden kanssa äänestää vaikka ydinpommien kieltämisestä tai rajojen avaamisesta maailmankaupalle, päätös on sitova, eikä valittaa voi. Ei siis onnistu uhmakkuus ja nillitys ja internationaali kiukuttelu, vaan sillä mennään, mitä yleiskokous säätää.

Oi kun se olisi niin auvoista ja simppeliä myös reaalimaailmassa!

Viime perjantaina, 24. lokakuuta, vietettiin YK:n, kansainvälisen rauhan ja rukouksen päivää. Liput liehuivat salossa. Huomasitteko? Aihepiirinsä ylevyyteen ja universaaliuteen nähden koko juhlapäivä taisi hulahtaa useimmilta ohi kuin varkain. Lähinnä taidettiin keskittyä kyselemään, voiko evankelis-luterilaiseen kirkkoomme kuulumaton Pekka Haavisto - joka on tehnyt uskomattoman ansioutunutta ja hatunnoston arvoista työtä kansainvälisen rauhan ja ihmisoikeuksien puolustamiseksi - puhua päivän jumalanpalveluksessa.

Olen huolestuneena pannut merkille, kuinka - ainakin siltä tuntuu - yhä useammat ihmiset suhtautuvat näinä päivinä Yhdistyneisiin kansakuntiin samalla kyynisellä huvittuneisuudella kuin Euroopan unioniin. YK:sta on tullut näille ihmisille jonkinlainen ylikansallinen sääliö, joka turhautuneesti ja turhauttavasti rustailee laimeita päätöslauselmia, joilla ei ole mitään vaikutusta mihinkään. Samaan aikaan maailmanpolitiikkaa hallitsevat viidakon lait, kun vahvemmat sanelevat ja ajavat rautaa rajoille.

YK ei ole saanut päätettyä Syyrian sisällissotaa, Isis-terroristijärjestön kylvämää hävitystä, Israelin ja Palestiinan konfliktia tai Ukrainan sotaa. Monet syyttävät sitä hampaattomuudesta, koska sotilaallisesti väkevät suurvallat voivat veto-oikeudellaan pitää turvallisuusneuvoston päätösvaltaa pilkkanaan.

Onhan maailmaan sotia mahtunut senkin jälkeen, kun YK perustettiin juhlallisesti vuonna 1945, toisen maailmansodan päätyttyä. Liian usein ne jättävät varjoonsa kaikki ne vääryydet ja ongelmat, jotka kansainyhteisö on onnistunut ratkaisemaan menestyksekkäästi.

YK:n panos maailmanrauhalle ja ihmisarvon varjelemiselle on ollut näiden vuosikymmenten kuluessa mittaamaton. Järjestön toivoisi olevan tärkeä jokaiselle kristitylle, semminkin kun kristinusko yleisesti ja yksityiset kristityt erityisesti ovat näytelleet tärkeää roolia sen toiminnassa.

Tahdon nostaa näiltä vuosilta esimerkiksi erään YK:n kenties merkittävimmistä saavutuksista: ihmisoikeuksien julistuksen vuodelta 1948. Ilman kirkkojen vahvaa panosta se olisi jäänyt aikanaan raakileeksi siitä, millaisena se lopulta näki päivänvalon.

Kun toinen maailmansota kauhuineen oli päättynyt, ymmärrettiin, että maailma kaipasi kipeästi kirkkaammin ihmisarvoa puolustavia sääntöjä - enemmän kuin vanha, epäonnistunut Kansainliitto oli kyennyt tarjoamaan. Niinpä useat valtiot ja ei-valtiolliset järjestöt ryhtyivät valmistelemaan universaalia ihmisoikeuksien julistusta.

Uurastus vei vuosia ja kohtasi runsaasti kärkästä vastarintaa. Erityisesti Stalinin Neuvostoliitto ja sen kätyrivaltiot itäblokissa asettuivat vastustamaan muun muassa artikla 18:aa, joka kuuluu näin:

Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.

Myös muissa autoritaarisesti hallituissa maissa, kuten Saudi-Arabiassa, artikla herätti epäluuloja ja vastustusta. Oli vähällä, ettei ihmisoikeuksien julistus jäänyt toteutukseltaan puolitiehen totalitaaristen valtioiden painostuksen vuoksi. Kuitenkin juuri kristityt kirkkokunnat kampanjoivat taipumattomasti 18. artiklan puolesta. Uskonnon- ja omantunnonvapaus olivat niin kallisarvoisia asioita kristillisessä eetoksessa, ettei niistä voinut tinkiä.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 18. artikla sisältyy siksi tänäkin päivänä sopimustekstiin.

Ihmisoikeuksien puolustamisen ohella YK:n tärkeimpiä saavutuksia lienevät köyhyyden dramaattinen vähentäminen, lapsikuolleisuuden supistaminen ja maailman väestön terveyden ja elintarvikesaannin huomattava parantaminen vuosikymmenten saatossa. Puhumattakaan kullanarvoisesta työstä maapallon ympäristön varjelemiseksi täydelliseltä tuholta.

Olisiko maailmamme selvinnyt kylmän sodan atomiaseiden varjosta eheänä ilman Yhdistyneiden kansakuntien työtä? Väitän, että sellainen olisi toiveajattelua.

Koenkin, että kansainvälisen rukouspäivän sijoittaminen samalle päivämäärälle YK:n "syntymäpäivän" kanssa on mitä asianmukaisin teko. Yllä luetellut teot ja saavutukset kun ainakin minun silmissäni näyttäytyvät mitä kristillisimpinä päämäärinä. Eikö Jeesus opettanutkin Jumalan valtakunnan lähenevän meitä, kun ruokkisimme köyhämme, vaatettaisimme alastomat, toisimme rauhan sodan keskelle ja pitäisimme huolta sairaistamme?

Niin uskonnollisesti sitoutumaton ja sekulaari organisaatio kuin onkin (ja kuuluukin olla), voidaan hyvin sanoa, että YK on silti jo 69 vuoden ajan tehnyt Jumalan valtakunnan työtä. Tai kuten Mestari itse asian ilmaisisi: "Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme." (Mark. 9:40)

Kuten kaikella inhimillisellä, on maailmanjärjestöllämmekin omat vajavaisuutensa ja heikkoutensa. Mutta se ei voi himmentää kaikkea sitä hyvää, joka sen välityksellä tähän maailmaan on tullut. YK:n ja rukouspäivän evankeliumiteksti muistuttaakin rohkaisevasti siitä ohjenuorasta, jonka mukaan tuhannet miehet ja naiset tänäkin päivänä uurastavat tuolla jossakin, jotta meillä olisi valoisa tulevaisuus.

Jeesus sanoi: "Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt. 5:44-48)

Vaikkei se aina onnistuisikaan yhtä jouhevasti kuin Civilizationissa.