Suomalainen suorittaa eikä osaa "ottaa lunkisti". Syyllisyydentunne iskee viimeistään siinä vaiheessa, kun on lösähdyttänyt itsensä mukavasti nojatuoliin hyvän kirjan kanssa; että pitäisikö sittenkin alkaa puurtaa jotakin näennäisesti hyödyllistä, eikä vain olla. Vaikka olisi kesä. Ja loma. Ja takana uuvuttava työrupeama.

Suorittaminen ja päteminen iskevät päälle hengellisessäkin mielessä. Uskonelämästä ja viime kädessä pelastumisestakin voi tulla jonkinlainen suoritusrääkki. "Mitä kaikkea pitää tehdä ja missä kaikessa onnistua, jotta kelpaan?" Vilpittömästi esitetystä kysymyksestä voi kasvaa ahdistava vaatimus, joka kuristaa vähä vähältä sydämen tyhjäksi elämänilosta ja rauhasta.

Tässä muuten me Kalevan pojat ja tyttäret emme ole mitenkään erityisasemassa. Osattiin sitä nimittäin jo ennen. Vastaavanlainen keskustelu oli aikansa etusivunuutinen 400-luvun taitteessa, jolloin sikäläistä päivänpoliittista debattia hallitsi kaksi suurta nimeä: Augustinus, Hippon piispa, sekä Pelagius. Molemmat olivat korkeasti oppineita ja suuresti arvostettuja teologeja ja auktoriteetteja. Miehillä oli kuitenkin kovasti eroava näkemys Suuresta Kysymyksestä eli siitä, kuinka kurja ihmisraukka lopulta oikein voi pelastua tästä synnin ja kuoleman laaksosta.

Vähän yksinkertaistettuna ja kärjistäen Pelagius oli sitä mieltä, että pallo on viime kädessä heitetty ihmiselle itselleen. Jeesus ei olisi kehottanut seuraajiaan olemaan täydellisiä (Matt. 5:48), ellei se olisi myös saavutettavissa oleva päämäärä. Niinpä, Pelagius loogisesti jatkoi, kaikessa kovuudessaan tämä on meille esitetty vaatimus. Ihminen pystyy niin halutessaan elämään nuhteettomasti, jos vain tahdonlujuus ja usko ja kilvoittelu riittävät. Ellei, niin kökkö juttu, sillä siinä tapauksessa kouraan jää musta pekka, pikalippu alakertaan - ja kaikki on yksin siitä kiinni, ettei sitä vain tullut yrittäneeksi tarpeeksi.

Augustinus oli jyrkästi eri mieltä Pelagiuksen kanssa. Kirkkoisä opetti, ettei Pelagiuksen esityksessä ollut jäljellä ripaustakaan armosta tai oikeudenmukaisuudesta, sillä ihmisellä ei alun alkujaankaan ollut edes mahdollisuuden poikasta tässä onnistua. Ihmisluonto on niin perin juurin kieroutunut ja turmeltunut, Augustinus tähdensi, että ilman Jumalan vaikutusta ihmisen on kertakaikkisen mahdotonta tehdä yhtään mitään hyvää. Vähäisinkin hyvyyden rahtunen, joka ihmisestä löytyy, on jo Jumalan työtä hänessä. Niinpä täydellisen syntinen ihminen on aina ehdottoman riippuvainen Jumalan armosta. Hänellä ei ole mitään keinoa ansaita omaa pelastustaan sillä tavoin kuin Pelagius asian esitti.

Molemmille aikansa hengellisille mahtimiehille riitti tukijoita, ymmärtäjiä ja seuraajia. Lopulta Augustinuksen kanta voitti. Perisynti tuli osaksi kristillistä traditiota, Pelagius tuomittiin harhaoppisena. Yksin armosta ihminen pelastuu, Kristuksen tähden - näin opetetaan yhä meilläkin luterilaisessa kirkossamme joka ainoa sunnuntai.

Tämä oli kuitenkin pelkkää pitkällistä johdantoa asiaan, jota olen paljon pohdiskellut. Tarkoituksenani ei ole olla poleeminen tai kärjistää asioita pelkästä piikittelyn ilosta, vaan vilpittömästi ajatella ääneen.

Perinteisestihän on nimittäin niin, että kastetta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen on pidetty eräänlaisena "pelastuksen porttina", edellytyksenä ihmisen pelastukselle. Kaste pesee puhtaaksi perisynnistä, josta Augustinus puhui, ja ikään kuin tekee suursiivon ihmisen sisällä, jotta Pyhä Henki pääsee asettumaan taloksi ja aloittamaan työnsä uskon ja muiden lahjojensa kultivoimiseksi.

Entäs jos kastetta ei syystä tai toisesta ihminen saa? Ajatellaanpa vaikka Hans-Joonatania (nimi muutettu), joka varttuneemmalla iällä kiinnostuu kirkosta, alkaa tavailla Raamattua ja, kuten sanonta kuuluu, tulee uskoon. Niinpä hän päättää liittyä kirkkoon ja ottaa kasteen. Mieli hurskaana Hans-Joonatan on matkalla omaan kastejuhlaansa, mutta suojatietä ylittäessään kirkon edessä jääkin sementtirekan yliajamaksi.

Miten on Hans-Joonanatin autuuden laita? Minusta henkilökohtaisesti tuntuisi aika julmalta ja peräti epäkristilliseltä ajatella Jumalan olevan niin pikkusieluinen, että edesmenneen katekumeenin kohtalo määritettäisiin yksin sen perusteella, että hän ylitti tien puoli minuuttia väärään aikaan eikä siis ehtinyt omalle kasteelleen, jota oli innolla odottanut jo pitkään.

Silloin minusta näyttäisi myös siltä, että pelastus riippuisi enenevässä määrin ihmisen teoista - tässä tapauksessa kasteen pyhän sakramentin mekaanisesta suorittamisesta. Aivan kuin Pyhän Hengen armo ja siunauksellisuus, jotka kasteessa lahjoitetaan meille näkyvällä ja käsinkosketeltavalla tavalla, korvautuisi jonkinlaisella maagisella loitsulla, jossa olennaista on pedanttisen millintarkka suorittaminen.

Toinen vastaavanlainen kysymys, joka on minuakin pohdituttanut, liittyy sekin tavallaan tilannesidonnaisuuteen. Jumala ilmoitti itsensä Kristuksessa noin parituhatta vuotta sitten, ja evankeliumi lähti varsin vinhaa vauhtia leviämään eri ilmansuuntiin Jerusalemista. Jo keskiajalla oli Kiinassakin (nestoriolais)kristittyjä, Intiassa tuomaskristittyjä ja kaukana Afrikassa etiopialaisia kopteja. Vaan oli melkoinen hengellinen järkytys Roomalle, kun Kristoffer Kolumbuksen ja muiden löytöretkeilijöiden poppoot alkoivat palailla takaisin 1500-luvun vaihteessa kertomuksineen kokonaan uudesta maanosasta. Sen kymmenetmiljoonat asukkaat eivät olleet kuunaan kuulleet saarnattavan ristin evankeliumia. Nyt jesuiitat ja muut lähetyssaarnaajat läksivät kiireesti matkaan, mutta varsinkin jesuiittojen keskuudessa keskusteltiin avoimesti siitä, miten reiluna pelinä näiden pakanoiden kadotuksellista kohtaloa voitiin pitää, jos heille ei ollut milloinkaan tarjoutunut edes mahdollisuutta kääntymykseen.

Näiden löytöretkien myötä jesuiittojen parissa alkoikin kehittyä aika uudenlainen ajatus, jota voisi kuvata eräänlaisen "piilokristityn" käsitteellä. Hengenmiehet esittivät, että Jumala, joka näkee myös ihmisen syvimmän ja salatuimman olemuksen, tietää kyllä, miten olisi käynyt, jos lähetyssaarnaajat olisivat saaneet aikaiseksi lähteä purjehtimaan Amerikkaan jo vaikka tuhat vuotta aikaisemmin. Toisin sanoen: jos mahdollisuus kääntymykseen olisi tarjottu, olisiko Tenochtitlánin maissikauppias Toltecatl tällöin ottanut vastaan pelastuksen lahjan. Jos vastaus oli myönteinen, jesuiitat mielellään ajattelivat, että myös armelias Vapahtaja otti tällaisen asian huomioon, kun tilinteon hetki sitten tulisi.

Tässäkin ajatuksessa ydinasia lienee ihmisen rajallisuuden ja erityisesti hänen tekojensa riittämättömyys ja riippumattomuus pelastuksesta. Jos kerran söhellämme ja tunaroimme jo aamukahvia keittäessämme, olisiko asianmukaista olettaa tai vaatia, että toisten ihmisten sielujen autuus olisi yksin riippuvainen meidän onnistumisistamme?

Ja kolmanneksi: kun usein on ajateltu niin, ettei kirkon ulkopuolella ole pelastusta, miten pitäisi suhtautua niihin pohjimmiltaan hyvinkin hurskaisiin ihmisiin, jotka ovat pettyneinä ja suuttuneina kääntäneet kirkolle selkänsä, kun joku yksittäinen sielunpaimen tai muu "kirkon ääni" on tavalla tai toisella töpeksinyt ja synnyttänyt tahtomattaan tai tarkoituksella pahaa verta?

Kaiken kaikkiaan tahtoisin itse ajatella niin, että viime kädessä meidän kohtalomme on aina Vapahtajan käsissä, ei kenenkään muun. Meidät on kutsuttu kulkemaan Kristuksen valmistamalla tiellä ja toimimaan Jumalan valtakunnan työntekijöinä kukin omalla tavallamme. Siitä huolimatta voimme tehdä vain sen, minkä omilla rajallisilla kyvyillämme pystymme. Meidän käsissämme ei ole sen paremmin oma kuin kenenkään muunkaan pelastus. Se lepää yksin Jumalan kämmenellä, Kristuksen lävistetyissä käsissä. Pohjattoman armon ja säälin ja anteeksiannon varassa, ei omien suoritustemme tai pätemisiemme.

Voimme välittää parhaamme mukaan eteenpäin Jumalan antamia lahjoja, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jumala sanoo aina viimeisen sanan. Meille ihmisille pelastuminen on mahdotonta, mutta onneksi Jumalalle kaikki on mahdollista (Luuk. 18:27).

Olenko täysin hakoteillä? Mitä itse ajattelet?